Ulkomaisten paikannimien käyttö suomen kielessä on ongelmallista muillekin kuin Lännen lokarille. Vaikeaa se on muissakin kielissä. Ongelmien ratkaisua laajassa mitassa on pidetty niin tärkeänä, että YK otti jo 1960-luvulla paikannimien käyttöä koskevat kysymykset tehtäväkseen. Talous- ja sosiaalineuvosto, ECOSOC, järjesti ensimmäisen paikannimikonferenssin 1967. Suomi on siitämisin osallistunut aktiivisesti kansainväliseen nimistönhuoltotyöhön. Konferensseissa, joita kaikkiaan on järjestetty kuusi, on päätetty tavoitteista ja yhteisistä periaatteista tavoitteiden saavuttamiseksi. Konferensseissa päätettävät asiat on valmisteltu YK:n paikannimiasiantuntijaryhmän UNGEGNin kokouksissa ja erilaisissa pienemmissä työryhmissä.

Periaatteet eli ”lohi on pyytämisen arvoinen, vaikkei sitä saisikaan”

Perimmäinen tavoite on paikannimien selkeä, korrekti käyttö. Selkeys vaatii, että paikoilla on yksiselitteinen nimi ja nimillä päinvastoin yksiselitteinen tarkoite. Paikannimen korrektius eli oikeellisuus määräytyy kunkin maan oman virallisen käytännön mukaan.

Jokainen maa päättää omien säädöstensä ja tapojensa perusteella oman alueensa virallisista nimistä. YK:n paikannimikonferenssien hyväksymien periaatteiden mukaan jokaisessa maassa tulisi olla auktorisoitu elin, joka vastaa julkikäytössä olevien paikannimien normaalistamisesta eli virallisesta vakiinnuttamisesta ja tuottaa normaalistettujen nimien hakemistoja maan omaan ja kansainväliseen käyttöön. Tällä keinolla varmimmin päästään joka maassa vakaaseen ja sitä myötä vaivattomaan nimikäytäntöön. Ja edelleen, käyttämällä YK:n suosittamien paikannimikäytäntöä koskevien periaatteiden mukaisesti kunkin maan omia virallisia nimiä niin laajasti kuin suinkin saadaan kehitetyksi toimivaa, maailmanlaajuisesti yhtäpitävää nimikäytäntöä. Siis jos esimerkiksi Suomessa, Ruotsissa, Ranskassa, Kanadassa ja muualla käytettäisiin saksalaisia nimiä Saksan omaan tapaan, italialaisia nimiä Italian tapaan jne., nimiä ei tarvitsisi opetella moneen kertaan eikä tarvitsisi muistaa, että ranskassa ja englannissa Köln on Cologne, espanjassa ja italiassa Colonia ja hollannissa Keulen tai että ruotsin Florence ja Turin tarkoittavat Firenzeä ja Torinoa. Sekaannukset viestinnässä vähenisivät.

Käytännön vastukset ja vastusten vähentäminen

Ongelmat eivät olisi lopussa, vaikka mainittuja järkeenkäypiä periaatteita pyrittäisiin tunnollisesti noudattamaan, niin kuin huomattavassa määrin on neljännesvuosisadan ajan moniaalla tehtykin. Ensiksikin, huomattava osa maanpinnan paikoista ei ole yksinomaisesti minkään maan aluetta. Toiseksi, vanhaa traditiota ei ole mahdollista pyyhkäistä hetkessä pois eri maiden nimikäytännöstä, esimerkiksi suomesta Veikseliä tai Hampuria. Kolmanneksi, kielten erilaisuus tekee tenää periaatteiden seuraamiselle. Miten YK:n paikannimiasiantuntijain keskuudessa on toimittu vastusten pienentämiseksi?

1) Kansainvälisten tai yhtä useamman maan kohteiden nimet – YK:n paikannimiasiantuntijaryhmä tekee yhteistyötä eri kansainvälisten organisaatioiden ja laitosten kesken, niin että kansainvälisten merialueiden, meren alla olevien ja avaruuden kohteiden nimistö vakiintuisi ja kehittyisi hallitusti. Maiden rajalla olevien tai rajojen yli ulottuvien luonnonpaikkojen nimistä on pidetty kansainvälisessä käytössä moitteettomina eri osapuolten käyttämiä virallisia nimiä, jos osapuolet eivät ole päässeet yksimielisyyteen yhteisestä nimestä.

Poliittisista syistä jotkin raja-alueiden nimet saattavat äkkiä käydä tabuiksi, niin arkaluonteisiksi, että julkikäyttöön ilmaantuu neutraalistunut nimenkierto. Kuvaava esimerkki on vanhan nimiriidan muutaman vuoden takainen uusi vaihe. Mikä on Arabian niemimaan ja Iranin välisen lahden nimi: Persian Gulf ’Persianlahti’ vai Arabian Gulf ’Arabianlahti’? Öljykriisin aikaan 80-luvulla meillä puhuttiin vakiintuneeseen tapaan ”Persianlahden sodasta”. Mutta sodassa mukana olleiden englanninkielisten maiden viestimissä yleistyivät nopeasti ilmaukset, joissa lahden nimi oli pelkkä the Gulf. Satunnaisesti myös suomessa vilahti ”Gulfin sota”. Parhaillaankin on poliittista epäsopua Jugoslavian entisen osavaltion, nykyään itsenäiseksi valtioksi julistautuneen ja tunnustetun Makedonian nimestä.

YK:n kolmas paikannimikonferenssi, joka pidettiin – ironista kyllä Makedonia-riitelyä ajatellen – Ateenassa 1977, hyväksyi periaatteen (päätös 17), että muissa maissa käytetään uusista itsenäistyneistä maista nimiä, jotka vastaavat niiden itse käyttöön ottamia nimiä niin hyvin kuin suinkin mahdollista. Sama pätee – mutatis mutandis – maiden tekemiin nimensä muutoksiin. Paikannimien yhteiskunnallinen painoarvo on tullut viime vuosina esiin runsaina nimenmuutoksina, joilla aikoinaan poliittisista tai muista ideologisista syistä muutettuja nimiä on monissa maissa palautettu ennalleen.

2) Vakiintuneet kansalliset sovinnaisnimet – Historiallisista syistä joka maassa ja joka kielessä on vanhastaan vakiintuneessa käytössä epälukuinen määrä ns. kansallisia sovinnaisnimiä, jotka poikkeavat kyseessä olevan maan omasta nimikäytännöstä. Sovinnaisnimiä on hyvin monenlaatuisia: ne kuuluvat iältään, alkuperältään, käytöltään ja tunnettuudeltaan eri luokkiin. Esimerkiksi suomessa käytetään Italian kaupungista Veneziasta vähän poikkeavaa asua Venetsia, virossa se on Veneetsia, ruotsissa ja saksassa Venedig, hollannissa Venetië, unkarissa Velence, ranskassa Venise, espanjassa Venecia ja englannissa Venice. Venetsian nimien luetteloa voisi jatkaa, mutta todetaan vain, että naapurimme norjalaiset käyttävät tässä tapauksessa italian nimiasua sellaisenaan.

YK:n paikannimiasiantuntijat eivät ole olleet sinisilmäisiä päättäessään suosittaa, että kansallisten sovinnaisnimien käyttöä on pyrittävä rajoittamaan mahdollisimman vähiin. Monenkirjavista nimiasuista on ilmeistä haittaa: tulee sekaannuksia, monesti kalliita. Sovinnaisnimissä oman ryhmänsä muodostavat maiden ja pääkaupunkien nimet. Niillä on useissa tapauksissa niin pitkään ja laajasti käytetyt kansalliset asunsa, ettei niiden käyttöä voi moittia, saati poistaa. Sen sijaan uusien maiden nimet voidaan yleensä omaksua käyttöön sellaisinaan, ellei kielten eroista, esimerkiksi eri kirjoitusjärjestelmistä, johdu pakollisia muutoksia nimeen. Oma ongelmansa uusien maiden nimien ja maiden nimien muutosten käyttöön ottamisessa on tietojen luotettavuuden puntarointi. Eri puolilta maailmaa omiin joukkoviestimiimme tulvivat tiedot ovat usein ristiriitaisia. Tarvitaan vähän aikaa, ennen kuin tiedetään, millainen nimi oikeastaan on.

3) Miten käyttää nimilainoja sujuvassa suomessa? – Kielten paljous ja erilaisuus on maailman rikkautta, mutta erisnimien käyttöä ei rikkaus helpota. Vaikka periaatteellisesti haluttaisiin lainata erisnimet muista kielistä ”oikeina”, muuttamattomina, lainaus ei aina onnistu. Suomeen voidaan omaksua nimet samaa latinaista kirjoitusjärjestelmää käyttävistä kielistä melko helposti sellaisinaan. Kirjainten lisämerkit, ”hatut”, akuutit, aksentit ja muut diakriittiset merkit, tuottavat tosin yhä vaikeuksia. Toivoa sopii, että uudet mainiot tekstinkäsittelykeinot pian alkavat helpottaa erikoismerkkienkin käyttöä. Eri asia mutta tärkeä muistaa on, että samoilla latinaisilla kirjainmerkeillä on eri kielissä eri ääntöarvo ja että muiden kielten oikeinkirjoitus ei ole samalla tavalla ääntämisen mukaista kuin suomen. Jo peruskoulun ala-asteella olisi opittava ainakin se, että z-kirjain tarkoittaa yleisimmin (siis esimerkiksi englannin-, hollannin-, ranskan-, portugalin-, nykykreikan-, romanian-, unkarin-, tšekin-, puolan-, venäjän- ja japaninkielisissä nimissä) soinnillista s:ää, jota ääntöohjeissakin merkitään juuri z:lla, siis ei ts:ää. Lähinnä vain saksan-, italian- ja kiinankielisissä nimissä z ääntyy ts:nä. Ruotsissa z äännetään tavallisena s:nä, espanjassa määräyhteyksissä joko θ:nä tai s:nä. Toinen kirjainmerkki, jonka opettamista pitäisi parantaa, on c. Sitä käytetään eri kielissä usean eri äänteen merkkinä niin kuin z:aakin.

Puhutussa kielessä vieraat nimet eivät juuri pääse ”alkuperäiseen” ääntöasuunsa. Vieraiden nimien ääntäminen ei ole aina helppoa, ja vaikka maiden välinen tiedonkulku on parantunut, ei useinkaan ole heti edes saatavilla riittävästi luotettavaa tietoa ennen tuntemattomasta nimestä ja sen ääntämisestä. YK:n paikannimityössä tavoitteeksi onkin asetettu nimen tunnistettava ääntäminen. Vaikeuksia on joka kielessä. Suomalaiset eivät ole poikkeuksia, vaikka usein moitimme omaa taitamattomuuttamme vieraiden nimien ääntämisessä. Liika pois, moitteistakin. Parantamisen varaa tietysti on, ja erityisesti puheammattilaisten toivoisi olevan tässä asiassa kunnianhimoisempia. Radio- ja TV-toimittajat ovat avainasemassa: he ovat alati ”kuulolla” oppien uusia nimiä itse paikalla tai ainakin suorista tietolähteistä, ja näin he voivat omien esitystensä välityksellä opettaa kuuntelijoilleenkin hyvää ääntämistä. Monet tähtireportterit antavatkin hyvää opetusta.

Vieraiden paikannimien käyttö tuottaa meidän kielessämme vaikeuksia paitsi tietyissä ääntämisseikoissa myös taivutuksessa. Vieraan nimen mukauttaminen suomen kielen vaatimiin taivutusmuotoihin on välttämätöntä. Se kummallisesti yleistynyt harhaluulo, että paikannimiä tai etunimiä ja sukunimiä ei taivutettaisi lauseyhteyden mukaan, on kerta kaikkiaan karkotettava. Jos erisnimiä ruvetaan esittämään vain perusmuodossa, ikään kuin ne olisivat jotain logoja, ja lauseyhteyden vaatimat taivutuspäätteet erotetaan nimestä heittomerkillä, saadaan luonnotonta kieltä. Totta kai moni vieras nimiaines on ensimmäisellä käyttökerralla jäykkä, mutta kyllä se rupeaa taipumaan, kun taivuttelee.

Vieraiden paikannimien painotus, niin kuin muidenkin vierassanojen painotus, poikkeaa usein omastamme. Suomessahan pääpaino osuu säännöllisesti sanan ensimmäiselle tavulle. Painotuksella on yhtä tärkeä osa kielessä kuin hengityksellä elossa pysymisessä. Väärä painotus voi tehdä vieraan kielen jopa täysin käsittämättömäksi. Miten suomalainen sitten selviää vieraiden nimien käsittelyssä? Perusmuodossa vieraiden nimien painottaminen alkuperäisellä tavalla onnistuu yleensä siinä kuin oikea ääntäminenkin. Hyvä niin: jos vieraita nimiä luetellaan perusmuodossaan tai esitetään kuulutuksissa yms., on paikallaan pyrkiä satuttamaan painot oikeille tavuille. Sen sijaan vieraan nimen esiintyessä suomenkielisessä puheessa lauserakenteen mukaan taivutettuna, painotus lähenee luontevassa puheessa omaa tapaamme. Vahvasti korostettu vieras painotus saattaa jopa kadottaa puheen päätavoitteen, viestin perillemenon, jos huomio kiintyy liiaksi korostettuun outoon nimien painotukseen.

Nimien siirto vieraista kirjoitusjärjestelmistä suomeen

YK:n paikannimiasiantuntijaryhmässä ja muissa kansainvälisissä yhteisöissä on tehty ja on edelleen tehtävä paljon työtä, että vieraista kirjoitusjärjestelmistä johtuvat paikannimien käytön haitat saadaan vähenemään minimiin. Järkevää olisi, että eri kirjoitusjärjestelmiä käyttävien kielten paikannimet kirjoitettaisiin kaikissa latinaista kirjoitusjärjestelmää käyttävissä kielissä yhdellä ja samalla tavalla. Yhteisten, kansainväliseen käyttöön hyväksyttävien siirrekirjoitus- eli translitteraatiojärjestelmien kehittäminen on ollut YK:n paikannimityön tärkeimpiä tavoitteita. Tähän mennessä yhteinen latinaistamisjärjestelmä on kehitetty ja ECOSOCin paikannimikonferenssissa hyväksytty käyttöön seuraavien kielten kirjoitusjärjestelmille: amhara, bulgaria, heprea, hindi, khmer, kiina (pinyin), kreikka, makedonia, persia, serbokroaatti ja venäjä.

Sellaisten tärkeiden kielten kuin arabian, japanin ja korean latinaistamisjärjestelmiä on käsitelty toistuvasti YK:n paikannimiasiantuntijain kokouksissa. Näitä kieliä käyttävien maiden omat ekspertit ovat laatineet ehdotuksia kokouksissa pohdittaviksi, mutta esityksiä ei ole vielä tuotu konferenssin hyväksyttäviksi. Uusien translitterointijärjestelmien käyttöönotto kansainväliseksi järjestelmäksi edellyttää näet YK:n paikannimikonferenssin päätöstä. Hyväksynnän ensimmäinen edellytys puolestaan on, että asianomainen maa on todella itse ottanut käyttöönsä kyseisen latinaistamistavan ja jo tuottanut sen mukaista nimimateriaalia.

Arabiankielisiä nimiä latinaistetaan kansainvälisesti laajimmin ns. Beirutin parannettua järjestelmää käyttäen; sitä YK:kin käyttää. Suomen standardisoimisliiton vuonna 1993 julkaisema standardi SFS 5755 ohjaa suomalaisia arabiankielisten nimien kirjoittamisessa meikäläisin kirjaimin. Arabian standardia kymmenen vuotta vanhempi standardi SFS 4900 sisältää venäjän kyrillisen kirjaimiston latinaistamiseksi kaksi kaavaa: kansallisen ja kansainvälisen. Kansainvälinen kaava vastaa YK:n paikannimikonferenssin vuonna 1987 hyväksymää venäjän translitterointijärjestelmää. Standardi SFS 4900 esittää myös muiden kyrillistä kirjaimistoa käyttävien kielten siirrekirjoitusjärjestelmiä. Ukrainan ja Valko-Venäjän itsenäistyttyä on kuulunut, että maat haluavat esittää nimiensä latinaistamiseen joitakin muutoksia. Seuraavassa YK:n paikannimiasiantuntijaryhmän kokouksessa käsitellään mahdollisesti näitä muutosesityksiä. Joka tapauksessa Ukrainan ja Valko-Venäjänkin nimien käytössä on tätä nykyä muutoksia ja horjuvuutta, samoin muidenkin IVY-maiden paikannimissä.

Seuraavassa konferenssissa toivottavasti esitetään ja hyväksytään myös koreankielisten nimien yhteinen translitterointijärjestelmä. Kummankin koreankielisen maan asiantuntijat ovat tehneet paljon työtä yhteisen järjestelmän aikaansaamiseksi. Viime kesäkuussa pidetyssä YK:n asiantuntijaryhmän kokouksessa kuulosti siltä, että muista maiden välisistä kitkoista huolimatta on hyvät toiveet, että tässä asiassa on saavutettavissa yksimielisyys. – Japanin tavukirjoitusta latinaistetaan yleisesti Japanissakin kahdella tapaa. Meillä ja muualla länsimaissa käytetään enimmäkseen englantilaisperäistä ns. muunnettua Hepburnin järjestelmää. Yhtä kansainvälisesti hyväksyttyä latinaistamisjärjestelmää kaipaa japanin lisäksi moni muukin merkittävä kieli.

YK:n talous- ja sosiaalineuvoston organisoima paikannimityö on lähes kolmikymmenvuotisen kautensa aikana tuottanut merkittävää parannusta kansainväliseen paikannimien käyttöön, samoin eri maiden kansalliseen nimistönhuoltoon, -tutkimukseen ja -suojeluun. Yhtä tarpeellista olisi, että YK tai muu vastaava kansainvälinen organisaatio ottaisi asiakseen selvittää ja kohentaa myös henkilönnimiä koskevaa kansainvälistä käytäntöä.

Periaatteista käytännön sovellukseen

Ulkomaisten paikannimien käyttöä koskevat pääperiaatteet ovat lyhyet: 1) Ulkomaisia paikannimiä käytetään ensisijaisesti sellaisinaan. 2) Uusien suomalaistettujen nimien eli ns. kansallisten sovinnaisnimien syntymistä pyritään rajoittamaan. 3) Vakiintuneita kansallisia sovinnaisnimiä kirjoitetaan ja käsitellään muutoinkin kuin vastaavanlaisia omia paikannimiä.

1) Göteborg, Erzgebirge, Budapest, Hyde Park, Via Appia, Port-au-Prince, Bogotá ym. nimet lainataan suomeen sellaisinaan. Tämä koskee erityisesti asutusnimiä, poikkeuksena vanhat maannimet, pääkaupunkien nimet ja muut jo vakiintuneet sovinnaisnimet. Myös luonnonpaikkojen nimiä pyritään käyttämään muuttamattomina lainoina. Nimiin kuuluu usein paikanlajin ilmaiseva sana eli ns. nimen perusosa: edellisissä esimerkeissä gebirge, park, via. Periaatteessa tällaisia osia ei pyritä kääntämään, kun nimiä käytetään toisessa kielessä. Sellaista osaa ei liioin pyritä lisäämään nimeen, jos nimeen ei kuulu lajisanaa kyseisessä maassa: Thames on joen nimi sellaisenaan, samoin Po. Jos jossain yhteydessä lajisana tuntuu olevan välttämätön, se on nykyään tapana kirjoittaa erisnimiosan kanssa yhteen, ilman yhdysmerkkiä. Tavoitteena on oikeinkirjoitussääntöjen vähentäminen ja yksinkertainen soveltaminen. Siis Baikal tai Baikaljärvi, Amazonas tai Amazon(as)joki.

Oma ongelmansa paikanlajia ilmaisevan sanan lisäämisestä tai suomentamisesta tulee niissä vieraissa nimissä, joista on vaikea päättää, pitäisikö proprisen alkuosan olla perusmuodossa vai genetiivissä, siis kysymys Genevenjärvi vai Genevejärvi? Perinteisten nimirakennemallien mukaan genetiiviä on käytetty silloin, kun nimen alkuosana on henkilönnimi tai läheisen paikan nimi. Tätä käytäntöä suomen kielen lautakunta on suosittanut jatkettavan uusien vieraiden nimien käsittelyssä. Silloin kun nimen alkuosan alkuperää ei tunnisteta henkilön- tai paikannimeksi, se pidetään perusmuodossa ja siihen liitetään suoraan paikanlajia ilmaiseva sana. Mutta kuten jo sanottu, vierasta nimeä sopii käyttää sellaisenaan, ja tiedon nimen tarkoitteesta voi yleensä sujuvasti sisällyttää tekstiyhteyteen.

2) Kansallisia sovinnaisnimiä, joiden määrää ei enää pitäisi lisätä, on eri tyyppejä: äännemukaelmia, kuten Tukholma, Lontoo, Arkangeli, Kairo, käännöksiä, kuten Itävalta, Alankomaat, Iso Suolajärvi, Punainentori, osamukaelmia ja osakäännöksiä, kuten Uusi-Seelanti, Lyypekinlahti. Sovinnaisnimiä kirjoitetaan ja taivutetaan, kuten sanottu, vastaavanlaisten kotimaisten nimien tapaan; pyritään siis yksinkertaiseen, yhtäläiseen ohjeistoon ja yritetään välttää monia sääntöjä.

2.1 Oikeinkirjoituksen pääsääntö on: paikannimen osat kirjoitetaan yhdeksi sanaksi, ellei mikään vaadi kirjoittamaan osia erilleen tai käyttämään osien välillä yhdysmerkkiä. Tämä pätee myös ulkomaisiin nimiin.

2.2 Yhdysmerkkiä tarvitaan yhdysnimissä, joiden jälkiosa on lyhyt (yksisanainen) erisnimi ja alkuosa taipuva adjektiivi, esimerkiksi Iso-Belt, Uusi-Kaledonia, Vähä-Aasia, tai alkuosa on taipumaton määrite, esimerkiksi Pohjois-Irlanti, Vuoristo-Karabah, Etelä-Tyynimeri.

2.3 Erilleen paikannimien osat kirjoitetaan, kun a) nimen alkuosana on taipuva adjektiivimäärite ja jälkiosana pitkä (kaksi- tai useampisanainen) erisnimi, esimerkiksi Eteläiset Sandwichsaaret, Iso Karhujärvi, Pienet Sundasaaret; b) nimen alkuosana on yhdysmerkillinen nimi, esimerkiksi Itä-Korean lahti, Länsi-Australian virta; c) kun alkuosana on kaksi- tai useampisanainen henkilönnimi, esimerkiksi Juan de Fugan salmi, Kuningatar Maudin maa.

2.4 Poikkeus – ilman poikkeuksiahan ei mitään sääntöjä saada aikaan – on otettava huomioon 2.2-kohdan ensimmäisen nimityypin yhteydessä: jos erisnimeen liitettävä, taipuva adjektiivialku on pitkä, jätetään yhdysmerkki yleisesti pois. Tämä poikkeus on käytännössä harvinainen. Esimerkeiksi tästä tyypistä sopivat sellaiset nimet kuin Latinalainen Amerikka, Eteläiset Sporadit.

2.5 Lisäksi on vielä sopimuksenluonteinen, jokseenkin vakiintunut käytäntö, jonka mukaan enimmälti vain ulkomaisia erityiskohteita kuvaavat maantieteelliset termit, kuten aavikko, allas, jäätikkö, laatta, laakio, syvänkö, tasanko ja muut vastaavat, kirjoitetaan erilleen nimen alkuosasta: Kalaharin aavikko, Euraasian laatta, Mantšurian tasanko.

Erilleen nimen alkuosasta on ruvettu kirjoittamaan myös sellaiset termit, jotka tarkoittavat ihmiskätten työnä syntyneitä kohteita, siis sellaiset sanat kuin kanava, muuri, rata, satama, tunneli. Esimerkkejä näistä ovat nimet Kielin kanava, Berliinin muuri, Vancouverin satama. Tämä ”sopimus” näyttää käytännössä toimivan aika hyvin, vaikka sitä ei voi pitää kovin johdonmukaisena perinteisen paikannimi- tai vakiintuneen kaavanimikäytännön näkökulmasta. Ihmiskäden työn tuloksiahan ovat niin pellot kuin tiet ja kadut. Niihin pätevät kuitenkin yleiset paikannimien yhdeksi sanaksi kirjoittamissäännöt: Viertolanpelto, Turuntie, Kaisaniemenkatu. Hyvä niin, sillä selvästi on nähty, että paikan ilmausten vakiintuminen erisnimiksi, varsinaisiksi paikannimiksi käy nopeammin nimenkin kiteytyessä yhdeksi kokonaisuudeksi. Horjuvuutta ja jatkuvia ongelmia näyttää esiintyvän nimissä, joiden osat syystä tai toisesta on kirjoitettu erilleen.

Ulkomaisista kaavanimistä

Ulkomaisten kaupunkien ja kuntien kaavanimet ovat kielenkäyttäjille oma ongelma-alueensa, johon ei ohjeissa eikä oppaissa ole paljon puututtu. Kaavanimiinkin sopii soveltaa edellä esiteltyjä yleisiä periaatteita ja käytänteitä. Hyvien ratkaisujen löytäminen ei ole aina helppoa, se on myönnettävä. Harkitsemattomasti ei ulkomaisia kaavanimiäkään pitäisi ryhtyä suomalaistamaan, vaikka kaavanimien perusosan eli katua, tietä, kujaa, puistoa, toria yms. merkitsevien sanojen suomentamiseen on suuri kiusaus. Yleisiä paikannimien käsittelyperiaatteita olisi helpompi soveltaa kaavanimien käsittelyongelmissa, jos aina tiedettäisiin, mikä on kyseessä olevan erisnimen status. Pitäisi tietää, onko esimerkiksi jokin Gamla stan -tyyppinen nimi virallinen asemakaavaan kuuluva nimi vai onko kyseessä tilapäinen tai ainakin epävirallinen paikan nimitys. Tilapäiskäytössä olevia nimiä voi luontevasti suomentaakin noudattaen omia oikeinkirjoitussääntöjämme, mutta kaupungin kuvaan kuuluvia varsinaisia kaavanimiä ei sovi ilman muuta ruveta muuttamaan suomenkieliseen asuun. Niitä on kohdeltava hyvin harkitusti.

Suomalaistaminen saattaa olla lukijalle jopa karhunpalvelus: aidoista nimistä luovuttaessa luovutaan samalla kyseisen maan tai kaupungin omimmasta kulttuurikuvasta ja tunnelmasta, puhumattakaan siitä että suomalaistamisessa mennään helposti harhateille. Jos esimerkiksi Tukholman Berzelii park korvataan nimellä ”Berzeliinpuisto” tai Pietarin Nevski prospekt nimellä ”Nevskin valtatie”, lukija harhautuu luulemaan, että nimet on annettu herrojen Berzelii ja Nevski mukaan. Ruotsin latinalaispohjaisen genetiivin Berzelii takaa eivät nykyihmiset hevin löydä Berzeliusta eivätkä aina venäjän nimirakenteesta joennimeä Neva. Berzelii park ja Nevski prospekt sopivat suomalaiseen suuhun ja tekstiin yhtä hyvin kuin New Yorkin Broadwaykin, jota ei liene koskaan yritettykään suomalaistaa. Alkuperäisinä nimet palvellevat tehtävässäänkin paremmin kuin ”Berzeliuksenpuistoksi” tai ”Nevanprospektiksi” tai ”Nevan valtakaduksi” suomennettuina. Esimerkkiä voi ottaa vaikkapa kirjallisuustoimittaja Jukka Petäjästä, joka kirjoitti Helsingin Sanomissa 9.10.94 New Orleansista, syvästä etelästä, näin: ”Kävelin Canal Streetin ja Esplanade Avenuen väliin jäävällä alueella, joka tunnetaan nimellä French Quarter, ranskaksi Vieux Carre. Canal Street on liiankin leveä katu – –  .”

Vakiintuneet suomalaistetut kaupunkien asemakaavaan kuuluvat nimet, jotka tunnetaan yleisesti ja joille on jo tullut oma tunnearvo, puolustavat tietysti paikkansa. Moskovan Punainentori on hyvä esimerkki siitä, miten korvaamaton käännösnimestäkin voi tulla. Mutta turistin käteen tarkoitetuissa matkaoppaissa ja esitteissä on syytä välttää nimien kääntämistä. Maassa käytettävien nimien esittäminen on aivan välttämätöntä. Ateenassa eivät ole käypää nimistöä ”Perustuslakiaukio”, ”Place de la Constitution”, ”Constitution Square” tai ”Verfassungsplatz”, vaikka niitä eri esitteissä turistiparalle tarjotaan. Aukio on Sintagma, ja sieltä ei pääse Omónialle ”Yliopistokatua” eikä ”University Streetiä” tai ”Universitätsstrassea” vaan Odós Panepistimíouta pitkin. Eri asia ja kiitettävää sinänsä on, että nimen käännös, silloin kun se on käännettävissä, esitetään oikean nimen jäljessä lisätiedoksi lukijalle, kuten esimerkiksi Pirkko Kotiranta teki Lissabonin kuvauksessaan: ”Kulttuuripääkaupungin keskeinen hanke on Setima colina eli Seitsemäs kukkula -projekti – – .” (HS 15.5.94) tai Matti Klemola: ”– – Lontoon Brick Lanen eli Tiilikadun historian kertoo yksi rakennus” (HS 29.10.93). Ja päinvastoin, jos vieraasta paikasta on suomeen vakiintunut suomalaistettu nimiasu, kuten Huokaustensilta Venetsiassa tai Espanjalaiset portaat Roomassa, eipä olisi pahitteeksi sujuttaa tekstiin aitoja nimiäkin Ponte dei Sospiri ja Piazza di Spagna tai Santissima Trinità dei Monti.

Muita elävään nimikäytäntöön vaikuttavia seikkoja

Ulkomaisten paikannimien käyttöön tai käsittelyyn vaikuttavat myös muutamat muut seikat. Ensiksikin asiayhteys: onko kyseessä todellinen olemassa oleva tai ollut nimetty paikka vai kirjoitetaanko tai puhutaanko fiktiivisestä paikasta. Toiseksi tekstin kohde: onko teksti tarkoitettu asiatyyliseksi tiedon välitykseksi vai onko päätavoitteena kirjailijan tai puhujan tunne-elämyksen tai mielleyhtymän välittäminen lukijalle tai kuulijalle. Kolmanneksi, kenelle teksti tai puhe on ensisijaisesti tarkoitettu: aikuisille — lapsille, nuorille opiskelijoille – keski-ikäisille, korkeasti koulutetuille. Nämä seikat ovat tietysti kaikessa puhumisessa ja kirjoittamisessa aina ensimmäiseksi huomioon otettavia asioita. Suppea erikoisammattiryhmä voi tarvita vähän erilaisen ratkaisun kuin laaja yleisö, koko kansa. Lapsille tarkoitetussa teoksessa, vaikkapa kerrottaessa Pelle Svanslösin seikkailuista Uppsalassa, on hyvinkin perusteltua käsitellä vieraita virallisiakin erisnimiä tyystin toisella tapaa kuin kuvattaessa Uppsalaa yleisluonteisessa julkaisussa.

Erisnimet ovat, niin kuin jo sanasta itsestään selviää, kielen erityisainesta, jonka säännöttäminenkin onnistuu vain osittain. Mutta kun nimien määrä on joka kielessä kuitenkin tavattoman suuri ja kun niitä tarvitaan muissa kielissä arvattavasti yhä enemmän, on niiden käytössä tultava toimeen, mieluiten hyvin ja helposti. Siksi kannattaa pyrkiä käytön ja sääntöjen vakiinnuttamiseen, vaikka tiedetään, miten heikkoja säännöt ovat. Tavoite ainakin on selvä: vakaa ja hyvin toimiva nimikäytäntö omaa kieltämme ja muita kieliä arvossa pitäen.