Kielenkäyttäjillä on erilaisia näkemyksiä yhteisen yleiskielen normeista ja niiden muuttamisesta. Kuva: Henna Leskelä, Kotus.
Vuonna 2014 yleiskieleen hyväksyttiin rakenne alkaa tekemään rakenteen alkaa tehdä rinnalle. Tämän edelleen tunteita herättävän norminmuutoksen ”kymmenvuotismuistelu” toimi kimmokkeena kyselylle, jossa pyydettiin mielipiteitä paitsi tuosta päätöksestä myös ylipäänsä yleiskielen normeista ja niiden muuttamisesta. Kyselyyn saatiin 921 vastausta. Sen tuloksia esiteltiin Kotimaisten kielten keskuksen verkkosivuilla julkaistussa uutisessa. Kyselyn vastaajien näkemyksiä alkaa-normin muutoksesta käsittelee puolestaan Henri Satokangas Kielikello-artikkelissaan. (Linkit tämän kirjoituksen lopussa.)
Tässä kirjoituksessa äänen saavat vastauksissa esitetyt arviot yleiskielen normien sallivuusasteesta sekä ehdotukset siitä, mitä normeja tulisi muuttaa. Osaa ehdotuksista yritän myös kommentoida.
Näkyykö ikä?
Kyselyssä oli viisi ikäryhmää: alle 25-vuotiaat, 25–40-, 41–55-, 56–70- sekä yli 70-vuotiaat. Valtaosa vastaajista (68 %) oli 41–70-vuotiaita. He kirjoittivat eniten ja pisimpiä kommentteja, ja heidän joukossaan oli myös eniten sellaisia, joiden mielestä yleiskielen normit ovat liian sallivia.
Ikä osoittautui jossain määrin näkemyksiä erottelevaksi tekijäksi. Elämänkokemushan heijastuu ainakin jollain tavalla myös kielenkäyttöön. Esimerkiksi vanhempien ikäryhmien omaksumat kieliasenteet eivät voikaan näkyä nuorten suhtautumisessa vaikkapa alkaa tekemään -muotoon. (Esimerkit esitetään alkuperäisessä asussaan, ja niiden loppuun on merkitty kommentoijan ikäryhmä.)
Minulle ei ole koskaan varsinaisesti opetettu, että ”alkaa tekemään” olisi jotenkin ”huonompi” kuin ”alkaa tehdä”, kuitenkin ”alkaa tehdä” kuulostaa omaan korvaan jotenkin virallisemmalta ja ”alkaa tekemään” vähän arkisemmalta. Olisi kiinnostavaa tietää, miten alun perin on päädytty siihen, että ”alkaa tekemään” olisi jotenkin huonompi ja ”alkaa tehdä” olisi sitten valittu yleiskielen viralliseksi muodoksi. (alle 25-vuotiaat)
Lienee selvää, että sukupolvien välisiltä kieliristiriidoilta ei voikaan täysin välttyä. Kieli kuitenkin kuuluu kaikenikäisille, mikä osaltaan tarkoittaa sitä, että keskustelu kielestä ei koskaan lopu. Kieliasenne ei tietenkään aina ole iästä kiinni.
Kaikkien vai ei kenenkään kieltä?
”Yhteinen yleiskieli on side ihmisten välillä, kulttuurin rakennuspalikka”, kiteytti näkemyksensä eräs vastaaja (56–70-vuotiaat). Kaikkiaan kyselyyn osallistuneet suhtautuivat myönteisesti siihen, että kieliyhteisöllä on käytössään yhteinen yleiskieli.
Yhteisyys perustuu lähtökohtaisesti siihen, että yleiskieli on koottu aikanaan – viimeistään 1800-luvun loppupuoliskolla – länsi- ja itämurteiden muotopiirteistä palapeliksi, johon kyllä tarvittiin vähän teoreettisiakin palasia tilkkeiksi joitain aukkoja täyttämään. Tuolloin myös kirjoittamista varten laaditut oikeinkirjoitusnormit alkukirjain- ja yhdyssanaohjeineen olivat suurelta osin valmiina. Perusteiltaan 2020-luvun yleiskieli on yhä pitkälti samanlaista. Normeihin on vuosikymmenien aikana tehty hienosäätöä pääosin lisäämällä valinnanvaraa eli rinnakkaisia muotoja.
Osa kyselyn vastaajista oli kyllä sitä mieltä, että yleiskieli ei ole enää ajanmukainen käyttökieli: se siis olisi jo liian kaukana käyttäjiensä puhumasta suomesta. Yhteiseksi tarkoitettu yleiskieli ei siis olisi kenenkään kieltä.
Kieli elää koko ajan, ja jos suomenkielinen ei enää tunnista äidinkieltään normitetusta kielestä, se voi alkaa tuntua etäiseltä. (25–40)
Moni ajattelikin, että yleiskielen yhteistä käyttökelpoisuutta lisäisi sen normien höllääminen puhekielten suuntaan. Mutta kaikki eivät suinkaan olleet tätä mieltä. Normeista esitettiinkin varsin erisuuntaisia näkemyksiä. Keskenään eri tavoin ajattelevien kommenteissa oli kuitenkin varsin näkyvä yhteinen piirre: hyvin usein puhuttiin myös ymmärrettävyydestä.
Normit liian sallivia: ”Normien ei kuulu seurata käytäntöjä”
Melkein joka viides (17 %) kyselyn vastaaja oli sitä mieltä, että yleiskielen normit ovat liian sallivia. Vain harva (4 % ) piti niitä liian tiukkoina. Valtaosan (73 %) mielestä ne ovat sopivia. Vaihtoehdon ”En osaa sanoa” valitsi 6 % vastaajista. Näistä muutamat kertoivatkin, etteivät tunne nykyisiä normeja.
Ne, jotka pitivät normeja liian sallivina, kirjoittivat kyselyyn eniten perustelevia kommentteja. He myös ilmaisivat olevansa huolissaan nykyisestä kielenkäytöstä, ja moni toivoi normeihin muutoksia. ”Normien ei kuulu seurata vaan ohjata käytäntöjä”, totesi eräs kommentoija (yli 70-vuotiaat).
Kyselyn vastaajien mielestä syynä kirjavan kielenkäytön yleistymiseen ovatkin liian sallivat normit:
Medioissa kirjoitettu kieli on nykyisin sietämättömän huonoa, koska normit ovat liian sallivia. Kieli- ja kielioppivirheiden määrä on kirjoitetussa tekstissä rajussa kasvussa, koska oikeakielisyyteen ei enää kiinnitetä huomiota. Tämä kumpuaa sallivista normeista. (41–55)
Suomen kielestä alkaa tulla sekasikiö, kun oikeiksi muodoiksi hyväksytään liian monia vaihtoehtoja. On mahdotonta saada lapsia ja nuoria oppimaan hyvää yleiskieltä, kun ei ole olemassa yksiselitteisiä sääntöjä, joita noudattaa. Runsaudenpulasta ei synny millään elämän osa-alueella hyvää lopputulosta. (41–55)
Moni huomautti, että kun normeista ei enää välitetä ja kukin kirjoittaa haluamallaan tavalla, myös ymmärrettävyys kärsii.
Tietyt normit ovat tärkeitä ymmärtämisen kannalta, eikä niistä pidä antaa periksi. (25–40)
Pelko, että yleiskielen rajat hämärtyisivät vaihtelua sallivien normien takia, on ymmärrettävä, eikä näin ajattelevien mielipidettä pidä suinkaan vähätellä. Käyttöväline eli yleiskieli ei saakaan vaikuttaa sekavalta. On kuitenkin hyvä muistaa, että yleiskielessä on alun alkaenkin ollut vaihtelua piirteissä, joilla ei ole vaikutusta merkitykseen. Tällaisia ovat esimerkiksi rinnakkaiset taivutusmuodot: palveluiden ~ palveluitten ~ palvelujen; kiisi ~ kiiti. Tämäntyyppistä vaihtelua voikin arvostaa muotorikkautena, josta on hyvä ammentaa vivahteita eri tilanteisiin.
Normit liian tiukkoja: ”Tärkeintä on tulla ymmärretyksi”
Niitä, joiden mielestä normit ovat liian tiukkoja, oli vain vähän (4 % vastaajista). He toivoivat ”enemmän diversiteettiä silloin kun kyseessä ei ole väärinymmärryksen riski” (41–55-vuotiaat) sekä irtiottoa ilmauksista, joita ei todellisuudessa käytetä:
Pitää antaa kielen elämiselle ja kehittymiselle tilaa hieman enemmän kuin nyt on asianlaita. (56–70)
Ei pidä pitää kynsin hampain kiinni vanhentuneista muodoista tai sanoista, joita käytetään enää [vain] kirjoitetussa kielessä. (41–55)
Normien väljentämisestä kiinnostuneet korostivatkin käytännön toimivuutta:
Tärkeintä on tulla ymmärretyksi – että kieli todella toimii kommunikaatiovälineenä. (41–55)
Kunhan tulee ymmärretyksi, niin hyvä niin. Tietty yhtenäisyys voi helpottaa virallisissa konteksteissa mutta harvemmin tämmöiset muotoon liittyvät seikat niin pahasti semantiikkaan vaikuttavat, ettei viesti menisi perille. (25–40)
Kielenkäytössähän on kyse vuorovaikutuksesta ja merkityksistä ihmisten välillä, ajattelipa normeista mitä hyvänsä.
Normit sopivia: ”On hyvä, että käyttäjälle jää valinnanvaraa”
Valtaosa (73 %) kyselyn vastaajista oli sitä mieltä, että yleiskieltä koskevat normit ovat pääosin sopivat. Moni oli erityisen tyytyväinen siihen, että yleiskielessäkin on vaihtelevia muotoja ja että eri tyyleissä ja tekstilajeissa voi soveltaa eri käytänteitä:
Yleiskielen normit ovat perusteltuja. Moni odottaa nykyistä tiukempia normeja, mutta minusta on hyvä, että käyttäjälle jää valinnanvaraa. (41–55)
Tässäkin joukossa muistutettiin, että normit ovat tarpeen yhteisen ymmärrettävyyden takia:
Yleiskielen normien ei mielestäni pidä sallia kaikkea, vaan nimenomaan rajata kieltä niin, että se on kaikille ymmärrettävää. Yleiskielen normien pitää kuitenkin pystyä mukautumaan aikaansa, eikä olla liian tiukkoja. Mielestäni tällä hetkellä tilanne on hyvä. (alle 25-vuotiaat)
Moni kuitenkin harmitteli, että vaikka normit olisivat luonteeltaan ”ihan sopivia”, niitä ei silti joko hallita tai halutakaan noudattaa. Toimittajien vastuuseen yleiskielen mallina vedottiin useissa kommenteissa.
Ihan sopivia ne ovat. Ongelma on se, että painetussa tekstissä, kirjoissa, iltapäivälehdissä, jopa Helsingin Sanomissa ja ties missä ei noudateta niitä normeja, saati sitten jossain sosiaalisessa mediassa. Koska Hesarikaan ei välttämättä noudata niitä, niin totta kai on helppo sanoa, että miksi myöskään tavallisen tallaajan pitäisi niitä missään noudattaa. Argh! (25–40)
Näkemykset erosivat siinä, mitä normille tulisi tehdä silloin kun sitä ei hallita. Normien mukauttaminen vastaamaan käytäntöä sai jossain määrin kannatusta:
Jos normi on sellainen, että lähes kaikki tekevät siinä ”virheitä”, sitä on syytä muuttaa. Yleiskielen normien ei tule palvella ihmisten jakoa ”hyviin” ja ”huonoihin” kielenkäyttäjiin. (25–40)
Elävä kieli muuntuu ja normienkin on hyvä joustaa, mutta johdonmukaisesti ja perustellusti. (56–70)
Toisaalta moni muistutti myös muuttumattomuuden merkityksestä: ”Pysyvyys ehkäisee sekaannuksia ja turhia kiistoja” (25–40-vuotiaat).
Yleiskielen normeista on ehkä helpompaa puhua yleisellä tasolla kuin keskustella yksittäisten normien muuttamisesta. Kyselyssä sai kuitenkin myös esittää toiveita siitä, mikä normi kaipaisi muutoksia.
Normit sorviin
Kysymykseen ”Mitä yleiskielen normia pitäisi muuttaa?” tuli paljon ehdotuksia. Monet tosin kertoivat, mitä normeja ei saisi muuttaa tai mitkä muutokset tulisi perua. Kaikkiaan eniten kommentoitiin normeja, jotka koskevat omistusliitteitä eli possessiivisuffikseja, alkaa-verbin käyttöä, pilkutusta ja eräiden sanaparien (kuten alun perin) yhteenkirjoittamista.
Pelastetaan possessiivisuffiksit
Eniten kommentoitiin omistusliitteitä. Lähinnä toivottiin, ettei tähän kielen ”hienoon ominaispiirteeseen” (yli 70-vuotiaat) kosketa:
Erityisesti omistusliitteen puuttuminen on itselleni erittäin vaikea paikka asiayhteydestä riippumatta. Pelkään, että se joku päivä hyväksytään kirjakieleen. (25–40)
Älkää nyt ainakaan poistako omistusliitteitä normeista, vaikka käyttö on alkanut vähentyä! Possessiivisuffiksit selkeyttävät ja antavat kieleen lisää ilmaisumuotoja ja sävyjä. (41–55)
Omistusliitteettömyyskin sai kannatusta. Useampi vastaaja hyväksyisi sen nimittäin silloin, kun ilmaukseen kuuluu persoonapronominin genetiivimuoto, kuten ”hänen pyörä”. Kuuluvuussuhdehan käy ilmi jo pronominista:
Possessiivisuffiksia voisi tarkentaa. ”Hänen pyöränsä” kuulostaa tarpeettoman kaksoisvarmistetulta. (56–70)
Rakenne ”hänen pyörä”, ”heidän ajettua” riittäisikin kyllä ilmaisemaan tarkoitetun merkityksen. Silti yleiskieliseen ilmaisuun tottuneen korvissa tai silmissä ”hänen pyörä” on vajaa ja jo siksi tyyliltään arkinen. ”Kaunis, ihana omistusliite – älkää antako sen kuolla!” toivoi eräs kyselyyn vastannut (56–70-vuotiaat). Aika lopulta näyttää, miten toiveen käy.
Erään kommentoijan mielestä omistusliitteistä voisikin kokonaan luopua, koska niitä ei käytetä puheessa:
Koska possessiivisuffiksit ovat puhutulle kielelle lähes vieraita, lienee syytä pyrkiä niistä eroon kirjoitetussakin kielessä. Puhutun ja kirjoitetun kielen keinotekoisia eroja tulee välttää. (41–55)
Vaikka omistusliitteet eivät kaikki persoonat kattavana järjestelmänä kuulu monenkaan arkikieleen, edustanevat ne nykypuhujan kielitajussa kuitenkin ”normaalia”, joskin ehkä muodollista suomea. Vaikka siis koko possessiivisuffiksipalapeliä on vaikea hallita, tuntevat kielenkäyttäjät palasista pääosan. Omistusliitteillä koetaan olevan paitsi esteettistä arvoa myös ja ennen kaikkea informaatiota vahvistava tehtävä.
Jos joskus yleiskieleen kuitenkin haluttaisiin hyväksyä ”hänen auto” -tyyppiset ilmaukset hänen autonsa -rakenteen rinnalle, pitäisi ensin tehdä melkoisesti esitöitä, ennen kuin mahdollista muutosta pääsisi varsinaisesti edes harkitsemaan. Ensin tulisi nimittäin kartoittaa esimerkiksi sitä, miten tavallista omistusliitteettömyys on yleiskielen prototyyppiseksi tekstilajiksi mielletyissä asiateksteissä, kuten uutisissa ja tiedotteissa. Pelkästään puhekielen perusteellahan ei normia voi muuttaa: kenen tai keiden puhekieli edes olisi normista päätettäessä ratkaisevassa asemassa?
Lisäksi pitäisi pohtia, mitä omistusliitekokonaisuuden opettamisen ja oppimisen kannalta seuraisi siitä, että omistusliitteen voisi halutessaan jättää pois yhdestä kohdasta mutta ei toisesta. Olisi myös syytä selvittää, millä tavoin eri-ikäiset kielenkäyttäjät asennoituvat omistusliitteettömyyteen. Normia ei pidä väljentää, jos käyttäjäyhteisö ei ole muutokselle riittävän suopea. Yleiskielikin kuuluu käyttäjilleen.
Perutaan alkaa tekemään
Kyselyssä toiseksi eniten kommentteja sai päätös hyväksyä rakenne alkaa tekemään rakenteen alkaa tehdä rinnalle. Moni toivoi, että päätös peruttaisiin:
”Alkaa tekemään” pitäisi luokittaa takaisin puhekielen ilmaisuksi. Puhekielisen ilmaisun esiintyminen yleiskielen seassa on vain virhe, ei syy tai peruste hyväksyä kyseistä ilmaisua yleiskieleksi. (25–40)
Poistetaan aluksi vaikkapa se ”alkaa tekemään” hyväksyttyjen muotojen listalta. – – Jos oikeakielisyyttä ei vaadita missään ja kieltä ns. helpotetaan rimaa laskemalla ja vääriä muotoja hyväksymällä, ei kieltä kohta osaa kukaan. (41–55)
Alkaa tekemään -rakenne oli ennen norminmuutosta ollut myös asiateksteissä pitkään melko tavallinen. Siksi ei ollut tarkoituksenmukaista pitää kiinni vanhasta normista, jonka arvo oli lopulta lähinnä symbolinen. Ihon alle mennyttä symboliarvoa ei kylläkään pidä aliarvioida. Kieliasenteilla on väliä.
Karsitaan pilkkusääntöjä
Kyselyssä kolmanneksi eniten kommentoitiin pilkkusääntöjä: monien mielestä niitä on liikaa tai ne ovat liian vaikeita. Kouluajoilta on saattanutkin jäädä sangen henkilökohtaisia pilkkumuistoja:
Pilkkusääntöjä voisi karsia. Tarvitaanko kaikkia ja-sanaan liittyviä pilkkusääntöjä? Eikö lyhyt ja-sana ole itsekin kuin pilkku? (41–55)
Pilkkusäännöt ovat järjettömän vaikeita tavalliselle ihmiselle. Niistä pitäisi tehdä yksinkertaisempia tai vaihtoehtoisesti sallia enemmän kirjavuutta käytännöissä. (41–55)
Moni kirjoittaja on myös tottunut siihen, että tekstin viimeistelyvaiheessa pitää ”panna pilkut paikoilleen”. Tällaisessa mekaanisessa tarkastelussa voi unohtua, että pilkkukaan ei ole koriste vaan varsin usein sisältöä jäsentävä lahja lukijalle.
Kyselyyn vastanneiden karsimis- ja selkeyttämisehdotukset on kuitenkin syytä ottaa vakavasti. Todellisuudessa pilkkusääntöjä on tosin vähemmän kuin miltä päälle päin näyttää. Esimerkiksi iso osa Kielitoimiston ohjepankin pilkkuohjeista on yhden keskeisen periaatteen soveltamista erilaisiin käyttöesimerkkeihin: pilkkua tarvitaan selvyyden vuoksi niin luettelon osien välissä kuin pää- ja sivuasioiden jäsentämisessäkin.
Lisätään yhdyssanoja
Kyselyssä moni toivoi, että yhdyssanojen erilleen kirjoittamista ei hyväksytä. Perustelutkin olivat selvät:
Yhdyssanojen virheellistä käyttöä ei pidä ruveta hyväksymään, vaikka se onkin monille vaikeaa. Kaikkien kielikorva hämärtyy jos kielen selkeät rakenteet sekoitetaan. (56–70)
Yleiskielen normit esim. yhdyssanoista ovat tänä autocorrect-aikana tosi tarpeen! Usein väärin kirjoitettu yhdyssana pistää lukijan miettimään, onko joku virkkeen sanoista vaihtunut vahingossa joksikin ihan muuksi, vai johtuuko epäselvyys siitä, että yhdyssana on kirjoitettu virheellisesti erikseen. (25–40)
Yleistyvän erilleen kirjoittamisen aiheuttajana pidettiin varsinkin sosiaalisen median kirjavia käytänteitä ja englannin mallia. Usein nähtynä mikä tahansa kirjoitustapa nimittäin toimii esikuvana – hyvänä tai huonona.
Yhdyssanoista eniten huomiota saivat kuitenkin tapaukset, jotka normin mukaan eivät ole yhdyssanoja, kuten sanaparit alun perin, lukuun ottamatta ja totta kai. Monet olivat sitä mieltä, että ne pitäisi voida yleiskielessäkin kirjoittaa kummalla tavalla tahansa:
Alun perin, totta kai -tyyliset ilmaukset pitäisi saada kirjoittaa yhteen tai erikseen. Normin perustelut eivät taida vakuuttaa, ja yksityiskohtaisia muistisääntöjäkin on liikaa. (25–40)
Vapauttaisin joitakin yhteen vai erikseen -sääntöjä, koska ne eivät ole kovin intuitiivisia tai merkityksen kannalta oleellisia. Esim. yllin kyllin, alla päin. Näissä voisi olla molempi parempi. (56–70)
Kommentoijat ovat oikeassa siinä, että noilla sanapareilla on sama merkitys yhteen ja erilleen kirjoitettuina ja että ne ovat asiateksteissäkin yhdyssanoina nykyään tavallisia. Sanapareja koskeva norminmuutos ei kuitenkaan ole vain ilmoitusasia vaan vaatisi paitsi kyseisen ilmaustyypin käytön kartoittamista myös muun muassa pohdintaa siitä, mitä seurauksia muutoksella olisi. Sanahan kytkeytyy aina johonkin toiseen sanaan, joka kytkeytyy johonkin kolmanteen ja niin edelleen. Muutos yhtäällä voi synnyttää muutostarpeen toisaalla.
Muutos yhtäällä voi synnyttää muutostarpeen toisaalla.
Esimerkiksi sanaparin alun perin oikeinkirjoitussuosituksen muuttaminen toisi mukanaan selvittelyyn sekä alun-alkuiset että perin-loppuiset sanaparit. Jos nimittäin alun perin hyväksytään myös yhdyssanana, pitää harkita lisäksi tapauksia alun alkaen ja alun pitäen, joita samoin näkee hyvin usein yhdyssanoina. Ja jos ”alunperin” hyväksytään, pitää hyväksyä myös ”nurinperin”, joka taitaa yhdyssanana ollakin jo tavallisempi kuin sanaliittona. Sanan nurin mukana tulevat muut nurin-tapaukset, kuten nurin kurin. Vastaavasti yhdyssanavaihtoehto ”lukuunottamatta” toisi punnittavaksi esimerkiksi ilmauksen ”huomioonottamatta”.
Tällainen norminväljennys voisi helpottaa kirjoittajia. Toisaalta se toisi myös uutta muistettavaa, jos kaikenlaisia sanapareja ei voisi yhtä lailla pitää sekä yhdyssanoina että sanaliittoina. Laajaltikin toivottu muutos vaatii joka tapauksessa selvittelyjä ja perusteltuja rajanvetoja. Tehtävä ei kuitenkaan ole mahdoton.
Me mennään sekä kaksoispassiivi: kyllä kiitos?
Ainakin 1970-luvulta lähtien on yleiskielen ja puhekielen eroista keskusteltaessa aika ajoin toivottu, että ”me mennään” -muoto hyväksyttäisiin yleiskieleen, koska sitä käytetään laajalti puheessa. Myös kyselyssä siitä on mainintoja yleisenä ja hyväksymisen ansaitsevana muotorakenteena:
Vaikka toisella aivosolulla vastustankin, ”me mennään” -tyyppinen passiivin käyttö tuntuu olevan niin yleistä puhekielessä, että väistämättä se on hyväksyttävä. (41–55)
Me-passiivi on useilla alueilla käytössä aina puhekielessä. Itse olen sitä mieltä, että kieli muuttuu halusimme tai emme, eikä pidä pitää kynsin hampain kiinni vanhentuneista muodoista tai sanoista, joita käytetään enää kirjoitetussa kielessä. (41–55)
Jos ”me mennään” -muoto hyväksyttäisiin yleiskieleen, se pitäisi tietysti kelpuuttaa kaikissa tempuksissa ja moduksissa myöntö- ja kieltomuotoineen. Yleiskielisiä olisivat siis esimerkiksi ”me ollaan ymmärretty”, ”me oltaisiin ostettu”, ”me ei oltu menty”, joihin sisältyy kaksi passiivimuotoa (kuten oltu menty). Tämä epäilemättä sopisi kaksoispassiivin hyväksymistä ehdottaneille:
Kaksoispassiivi pitäisi sallia. Mielestäni on usein loogisempaa, ettei seassa ole aktiivimuotoja, varsinkin kieltomuodoissa. (25–40)
Kaksoispassiivin voi ihan hyvin sallia, on paljon käytössä. (56–70)
Jos siis hyväksyttäisiin sekä ilmaustyyppi ”me mennään” että kaksoispassiivimuotojen kokonaisuus nykyisten yleiskielisten muotojen rinnalle, tarkoittaisi se, että passiivimuotoisia verbejä käytettäisiin yleiskielessäkin kahdessa tehtävässä: aktiivissa (me ei oltu neuvoteltu) ja passiivissa (täällä ei oltu neuvoteltu).
Tällainen muotojen kirjo voisi aiheuttaa verbijärjestelmän kuvaukseen ja suomen opetukseen monenlaisia epäjohdonmukaisuuksia. Niitä pitäisi tietenkin yrittää selvitellä yhtä lailla kuin eri rakenteiden käytön levinneisyyttäkin. Myöskään asenneilmapiirin kartoitusta ei saa unohtaa. Lienee selvää, että vaikutuksiltaan näin laajaa norminmuutosta ei voida – eikä halutakaan – lähteä noin vain edistämään.
Kannatusta ja vastustusta
Monia mainintoja saivat myös ”pystyy tehdä” -rakenne sekä ”lapset leikkii” -tyyppinen yksikkömuotoisen verbin sisältävä monikkorakenne. Pääosin näiden hyväksymistä yleiskieleen vastustettiin, mutta kannattajiakin oli. Kannattajien perusteena oli taas yleisyys puhekielessä.
Ei kysytty, mitä normia ei saisi muuttaa. Kirjoitan sen tähän kommenttiin. ”Pystyä tehdä” ei saisi ainakaan tulla hyväksytyksi muodoksi! (25–40)
”Pystyy tehdä” täytynee kelpuuttaa oikeaksi, se on jo niin kauan ollut yleisesti käytössä. – – Kieli elää puhujien suussa eikä normeissa. (56–70)
On joitain asioita, joiden pelkään lähitulevaisuudessa muuttuvan. – – esimerkiksi verbien yksikkö- ja monikkovirheet ärsyttävät minua suunnattomasti. (25–40)
Monikon verbin päätteistä pitäisi luopua, tarkoitan -vat, -vät -päätteitä. Ei niitä kukaan käytä puhekielessä: Pojat menee ongelle illalla. EI KUKAAN sano Pojat menevät ongelle. Tämä pitäisi hyväksyä myös yleiskieleen. Niin kuin kansa puhuu, pitäisi normitkin olla. (56–70)
Jos ”pystyy tehdä” -rakenteen hyväksymistä harkittaisiin ilmaustyypin pystyy tekemään rinnalle, olisi tässäkin tapauksessa ensin tehtävä paljon taustaselvityksiä: olisi kartoitettava paitsi näiden ilmaustyyppien kirjoa puhekielissä ja kirjoitetussa kielessä myös muiden vastaavien verbi-ilmausten (kuten joutuu tekemään ja ”joutuu tehdä”) käyttöä. Epäilemättä asennekartoituksetkin olisivat tarpeen. Mainitun rakenteen pääsemiseen yhteiseen yleiskieleemme ei tässäkään tapauksessa ole oikotietä.
Kyselyssä kannatusta ja vastustusta sai osakseen myös ”lapset leikkii” -tyyppinen ilmaustapa. Se on hyvin laajasti käytössä eri murrealueilla, mutta se ei pelkästään riitä perusteeksi hyväksyä rakennetta yleiskieleen lapset leikkivät -rakenteen rinnalle. Yksikkömuotoisen verbin käyttöä tulisi kartoittaa myös kirjoitetussa kielessä ja varsinkin pohtia, mitä käytännön seurauksia norminmuutoksella olisi. Miten esimerkiksi yksikkö- ja monikkomuotoisen verbin käyttäminen sekaisin samassa tehtävässä vaikuttaisi vaikkapa asiatekstin kokonaiskuvaan (avustajat laatii puheen, jonka ministerit esittävät)? Entä miten kahtalaisuus näkyisi kielen opetuksessa?
Myös englantiin suhtauduttiin kyselyssä sekä kielteisesti että myönteisesti. Moni toivoi konkreettisia toimia anglismien karsimiseksi. Perusteluissa mainitaan muun muassa suomen kielen ilmaisuvoima, joka saattaisi vieraan vaikutuksesta heiketä ja siten köyhdyttää sivistystasoakin.
Anglismit ja muut vierasperäiset ilmaisut tulee kieltää julkisesta käytöstä. Miksi ylipäätään tulisi opettaa suomea, jos sitä ei arvosteta ja vaadita käytettäväksi? (25–40)
Suomen käyttökielessä on jo liikaa anglismeja, emmekö voisi olla ylpeitä edes kielestämme. Kielen köyhtyminen rapauttaa sivistystä. (41–55)
Toki kommentoijissa oli myös anglismien kannattajia. Esimerkiksi englannin mukaista pilkutusta (25–40-vuotiaat) ja juhlapäivien nimien isoa alkukirjainta (56–70-vuotiaat) pidettiin hyvinä malleina suomeenkin.
Vaikka suomen yleiskielen pilkutusta ja alkukirjaimia koskevissa säännöissä onkin hiomisen varaa, ei toisen kielen oikeinkirjoitusjärjestelmästä noin vain napata palasia. Yleiskielen sääntöjärjestelmän yhden pienenkin osan muutoksella voi nimittäin olla vaikutuksia palapelin muihin paloihin. Esimerkiksi iso alkukirjain juhlapäivien nimissä voisi synnyttää tarpeen käyttää isoa alkukirjainta joissain muissa vastaavantyyppisissä nimissä, joihin se ei välttämättä muusta syystä sopisikaan.
Kyselyssä suhtauduttiin kahtalaisesti myös normien opetteluun ja muistisääntöihin. Osa kommentoijista piti huonona sellaista normia, joka ylipäänsä vaatii muistisääntöjä.
Jos jokin normi vaatii kovasti muistisääntöjä, niin se ei toimi. (25–40)
Miksi muistin päällä pitäisi kantaa tällaisia epäolennaisuuksia kuinka jokin sana kirjoitetaan. Pahimmassa tapauksessa kielioppinormit eriarvoistavat ihmisiä esim. työpaikoilla (esim. muistisääntöjä osaamaton ei ehkä saa tiettyjä tehtäviä. (41–55)
Toisaalta taas erityisesti englannin kielen sääntöjen muistamiseen kyllä panostetaan: monillehan on kunnia-asia opetella kirjoittamaan aivan kaikki englanniksi oikein, norminmukaisesti. – Kieli on tosiaankin aina myös arvostusasia.
Kommenteissa myös puolustettiin sääntöjen opettelua:
Normeista ei pidä joustaa liikaa, vaikka ihmiset käyttäisivätkin normienvastaista kieltä. Eihän autokoulun inssiajoakaan helpoteta siksi, ettei joku osaa ajaa, vaan kokelas harjoittelee itse lisää. (25–40)
Maltti on valttia
Käytänteiden ja näkemysten moninaisuutta on kieliyhteisössä tietenkin näkyvillä koko ajan, ja samaa kahtalaisuutta heijastelevat kyselyn vastaukset. Kielenhuoltajien näkökulmasta erityisen myönteisenä kyselyssä näkyy varsin laaja yhteisen yleiskielen ja nykynormiston arvostus. Kielteisenä ilmiönä, jopa uhkana voinee kuitenkin pitää jonkinlaista välinpitämättömyyttä: osalle vastaajista ilmaisun muoto tuntuu olevan yhdentekevä, kunhan merkitys jotenkin välittyy.
Kuitenkin kun kyse on esimerkiksi vakavista uutisista tai tiedotteista, viestin välittyminen yksiselitteisesti on jopa elintärkeää. Tällöin pitää voida käyttää kieltä, jossa lukijan ei tarvitse kiinnittää huomiota muuhun kuin merkitykseen. Vain merkitys on tärkeä, ja siksi muodollakin on väliä.
Sen tähden yhteisellä yleiskielellä on tulevaisuudessakin paikkansa, vaikka se ei olisi kenenkään omin kielimuoto. – Ei kai minkään muunkaan kielen standardimuoto ole sellaisenaan kaikkien käyttäjiensä arjen ykköskieli.
Joka tapauksessa yleiskieli on jatkossakin kompromissi, jota kaikki joutuvat vähän opettelemaan. Epäilemättä tulevaisuus tuo siihen lisää valinnanvaraa ja muotokirjoa, mutta kielen pitää silti säilyä käyttökelpoisena ja opetettavana. Siksi vaihtelevia rinnakkaismuotoja ei voi olla mielin määrin. Muutosten tiellä maltillinen vauhti ja herkkä jarrujalka lienevät yhä valttia.
Lue lisää
Henri Satokangas: Kuka käyttää ”alkaa tekemään” -rakennetta? Normikyselyn vastaukset kieliasenteita avaamassa (Kielikello 29.5.2024)(avautuu uuteen ikkunaan)
Risto Uusikoski: Kymmenen vuotta alettu tekemään: ”alan tottua” (kotus.fi 31.1.2024)(avautuu uuteen ikkunaan, siirryt toiseen palveluun)