Hattujen sota

Useimmissa kielissä tavataan monia erilaisia s-äänteitä, joita kutsutaan tieteellisellä termillä sibilanteiksi. Suomen kielen omaperäisessä sanastossa oli vain yksi tällainen äänne, s. Niin sanottu suhu-s eli š ja sen soinnillinen vastine ž (kuten sanassa maharadža) ovat tulleet suomen kieleen lainasanojen kautta. Tällaisia suhusibilantteja on suositettu merkittäväksi hattukirjaimilla 1900-luvun alusta lähtien, mutta kirjoitustavan vakiintuminen on edennyt hitaasti – myös syistä, joita ei ole täysin ymmärretty.

Jo vanhaan kirjasuomeen (1543–1810) omaksuttiin joitakin lainasanoja, joiden kirjoitusasu viittaa merkinnältään siihen, että sanassa voisi olla suhuäänne (esim. chefi ’päällikkö’). Näiden sanojen ääntämys jää tosin tulkinnanvaraiseksi. Toista sataa vuotta kestänyt keskustelu š- ja ž-äänteiden merkinnästä alkaakin vasta 1800-luvulta (ks. Kolehmainen 2014, s. 226–242).

Merkintätapojen ensimmäiset yhtenäistämisyritykset

Autonomian aikana (1809–1917) suhusibilantin sisältäviä lainoja tuli suomen kieleen yhä enemmän, sillä Suomi oli osa Venäjää, jonka valtakieli on tunnettu monista erilaisista s-äänteistään. Venäjä ei kuitenkaan vaikuttanut suoraan š:n merkintään, koska sitä kirjoitetaan kyrillisellä kirjaimistolla, vaan äänteen kirjoittamiselle loivat mallin länsieurooppalaisista kielistä tulleet lainat. Suhu-s:ää merkittiin saksalaisittain sch:lla, englannin mallin mukaan sh:lla, ruotsissa tavallisen käytännön mukaan sj:llä, ranskalle ominaisesti ch:lla tai sitten näitä merkintätapoja yksinkertaistaen pelkällä c:llä tai s:llä.

Laajaa variaatiota yritettiin yhtenäistää jo 1880-luvulta alkaen. Arvostettu sanakirjantekijä ja senaatin kielenkääntäjä Ferdinand Ahlman esitti Suomi-aikakauskirjassa vuonna 1881, että ”sch-äänen merkkimiseen – – sopinee sanan alussa useimmiten – – sh tai sj, mutta myöskin paljas s, päätevokaalin edellä taas melkein aina s”.  Viisi vuotta myöhemmin suomen oikeinkirjoituksen periaatteita aikakauslehti Virittäjässä hahmotelleen Arvid Genetzin mielestä suhuäänteitä tuli merkitä sh:lla tai zh:lla.

Tavoitteeksi hattupäisten kirjainten käyttö

Helsingissä vuonna 1907 pidetty vierassanojen vakiinnuttamiseen tähdännyt oikeinkirjoituskokous asetti E. A. Tunkelon johdolla ”tulevaisuuden pyrintöperäksi” eli tavoitteeksi, että sh ja zh korvattaisiin hattupäisillä kirjaimilla š ja ž. Tällaisten käyttö oppikirjoissa toisi yksiselitteisesti esille etenkin nimien oikean ääntämyksen, mistä olisi hyötyä vieraiden kielten opinnoissa. ”Suomalaista puhetta” ei silti haluttu rasittaa ”vaikeilla äänteiden eroavaisuuksilla”, kuten soinnittoman ja soinnillisen suhuäänteen erolla, jota siihen asti oli merkitty harvoin suomalaissa teksteissä. Jos uudet kirjaimet kuitenkin otettaisiin käyttöön kaikissa julkaisuissa, suomen kielen oikeinkirjoitus noudattaisi entistä täydellisemmin omaksuttua perusperiaatetta: kutakin äännettä tuli merkitä omalla merkillään, jota ei käytettäisi muiden äänteiden merkintään. (Tunkelo 1907, s. 57–59; Kolehmainen 2014, s. 226–227.)

Uudistuksen taustalla oli nähdäkseni myös se, että vuonna 1900 oli julkistettu suomalais-ugrilaisten kielten kaikkien äänteellisten piirteiden merkinnän mahdollistava foneettinen kirjoitusjärjestelmä, jota kutsutaan suomalais-ugrilaiseksi tarkekirjoitukseksi tai FU-transkriptioksi. Hattupäisiä kirjaimia edellyttävä tarkkeellinen š- ja ž-merkintätapa on peräisin lähinnä tästä järjestelmästä, ei niinkään ehdotettujen kirjainten pohjimmaisena lähteenä olevasta tšekin kirjakielestä. Uuden merkintätavan puoltajat olivat myös suomen sukukielten tutkijoita, jotka olivat tottuneita hyvinkin tarkkeellisiin teksteihin. Uusia kirjaimia suomen kieleen ehdottaneet ajattelivat ehkä juuri tämän takia, että kahden uuden kirjaimen tuonti kirjakieleen onnistuisi helposti.

Uudistus etenee hitaasti

Seuraavat vuosikymmenet olivat kuitenkin vaikeuksia täynnä (Kolehmainen 2014, s. 227–240). Vain harvat tahot ottivat uudet kirjaimet heti käyttöön. Alun perin sh:llisen ja zh:llisen merkintätavan kannalla ollut Emil Nestor Setälä päivitti vuonna 1908 kielioppinsa viidennen painoksen kirjoitusohjeisiin š:n ja ž:n. Muissa kielioppaissa suositusta ei vielä 1910-luvulla edes mainittu. Aikakauslehti Valvojan toimitus kuitenkin siirtyi uuteen merkintätapaan, mutta vielä merkittävämpää oli, että osin samojen henkilöiden työpanoksella julkaisunsa aloittanut ensimmäinen moniosainen suomenkielinen Tietosanakirja otti uudistuksen omakseen. Tietosanakirjan, Valvojan ja Kotikielen Seuran julkaiseman Virittäjän piirissä merkintätapaa kuitenkin puolsivat etupäässä samat ihmiset, muualla sitä lähinnä vastustettiin. 1920-luvullakin tapahtui vain vähäistä edistystä.

Kielilautakunta teetti vuonna 1935 lentolehtisen nimeltä Parantakaamme oikeinkirjoitustamme kirjaimilla Š ja Ž.

Uudistuksen hidas eteneminen alkoi 1930-luvulla jo huolestuttaa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kielivaliokuntaa, joka teetti vuonna 1935 laajoihin piireihin levitettäväksi kirjaimia š ja ž propagoivan kymmensivuisen lentolehtisen nimeltä Parantakaamme oikeinkirjoitustamme kirjaimilla Š ja Ž (julkaistu myös Virittäjässä vuonna 1936). Kampanjointi tuotti sekä tulosta että vastustusta. Muutamat lehdet siirtyivät käyttämään š- ja ž-kirjaimia: Suomen Kuvalehti suhtautui asiaan myönteisesti, samoin kustantajista Otava, WSOY ja Gummerus. Sen sijaan suurimmat päivälehdet vastustivat uudistusta, joka herätti näiden lehtien palstoilla suoranaista raivoakin (ks. Teppo 1937).

1940-luvulla š-merkintä harvinaistui ja taantui. Kielenhuoltajat alkoivat suosittaa š:n korvaamista tavallisella s:llä, minkä oli havaittu yleistyneen. Valvoja ja Suomen Kuvalehti palasivat käyttämään sh:ta, sh:n ja š:n vaihtelu tuli takaisin tietokirjoihin ja sh säilyi yleisimpänä kaunokirjallisuudessa, yksinomaisena sanomalehdissä.

Hattupäinen merkintä kielilautakunnassa

Vuosina 1951–1961 julkaistussa Nykysuomen sanakirjassa š sai antaa tilaa s:lle etenkin sanojen jälkitavuissa (esim. montaaši > montaasi, prestiiši > prestiisi). Kun tämän sanakirjan jatkoksi alettiin 1960-luvulla tehdä Nykysuomen sivistyssanakirjaa, sen päätoimittaja Arvo Keinonen toivoi š:n käyttöä supistettavaksi vielä entisestään. Suomen kielen lautakunta suostui kuitenkin suosittamaan š:n käyttöä vähennettäväksi lähinnä vain viimeisellä tavurajalla. Mutta kun lautakunta vielä vuonna 1969 palasi keskustelemaan š:n merkitsemisestä, asialistalla oli yllättäen myös ehdotus sh-merkinnän hyväksymisestä š:n rinnalle.

Kielitoimiston johtaja Matti Sadeniemi oli ottanut asiaan pragmaattisen näkökulman, jonka mukaan kannattaa luopua suosittamasta asioita, joita kieliyhteisö ei halua hyväksyä. Sadeniemi totesi kielilautakunnan pöytäkirjan (27.3.1969) mukaan, että ”s:ään siirtymistä puoltaa suomen fonetiikalle vanhastaan vieraan š:n erittäin pieni esiintymistiheys ja ääntämisen horjuvuus, sh:lla merkitsemistä taas se, että š-kirjain ei niiden kuuden vuosikymmenen kuluessa, joina sitä on suositettu, ole paljonkaan päässyt käyttöön muuta kuin oppi- ja sanakirjoissa”. Diplomaattisena kompromissina lautakunta kuitenkin päätti, että tulevassa sivistyssanakirjassa pysytään aiemmalla kannalla mutta kirjan esipuheessa mainitaan, että laajempaakaan š-kirjaimen s:llä korvaamista ei vastusteta ja että myös sh on sen rinnalla mahdollinen. (Kolehmainen 2014, s. 240–241.) Näin liberaalia suositusta lautakunta ei kuitenkaan antanut yleiseen käyttöön.

Keskustelun taustana opinnäyte

Mikä sai kielilautakunnan miettimään suositustaan? Jo vuosikymmenen alussa kirjailija ja kulttuurivaikuttaja Tuomas Anhava (1962) oli julkaissut Suomen Kuvalehdessä pitkän ja purevan uusia kirjaimia vastustavan kirjoituksen. Tästä kielenhuoltajat yrittivät ilmeisesti selvitä vaikenemalla. Suomen kielen lautakunnassa aktiivisesti vaikuttanut professori Terho Itkonen teetti kuitenkin opiskelijallaan Riitta Markkasella š:n ääntämyksestä ja merkitsemisestä pro gradu -työn, joka valmistui maaliskuussa 1968, siis vuotta ennen kuin asiaa alettiin kielilautakunnassa pohtia.

Opinnäytteessään Markkanen kartoitti suhu-s:n merkinnän tuolloista variaatiota ja luonnehti sen olevan vielä sekavampaa kuin ennen. Sanomalehdissä sh-merkintä oli lähes yksinomainen, samaten yleensä aikakauslehdissäkin, vain viikkolehdissä tavattiin joskus myös š-merkintää. Kaunokirjallisuudessa sh ja š olivat tasoissa, ainoastaan tietokirjallisuudessa š oli yleisesti käytössä.

Markkasen varsinaisena tutkimusaineistona ovat Nykysuomen sanakirjan š:lliset sanat muutamin poistoin ja täydennyksin. Näin saatujen 100 sanan ääntämystä ja tuntemusta hän selvitti sitten testiryhmällä, jossa oli 210 opiskelijaa eri tiedekunnista.

Vastausten pohjalta käy ilmi, että suhu-s:n yleisyyteen vaikuttaa selvästi sen sijainti sanassa. Suhu-s:llinen ääntämys on kaikkein tavallisinta sanan alussa, koska tällöin š:ää edeltää aina pieni tauko, jonka aikana kieli voi valmistautua ääntämystä edellyttävään kouruasentoon. Sanan sisällä ja etenkin konsonanttiyhtymissä š ääntyy sen sijaan useimmiten tavallisena s:nä. Sanan lopussa š esiintyy vain kahdessa sanassa, joista hašiš on sittemmin muuttunut s-loppuiseksi, mutta jiddiš säilynyt ääntämykseltään š:llisenä.

Kun tarkastellaan suhu-s:n asemaa suomen kielen äännejärjestelmässä, huomataan, että se ei vaihtele vapaasti tavallisen s:n kanssa. Äänteet s ja š eivät siis ole sanassa rajoituksetta vaihdettavissa keskenään, eikä näiden äänteiden ero johdu myöskään äänneympäristöstä. On myös tapauksia, joissa sanan merkitys muuttuu, jos vaihdetaan s:n tilalle š, esimerkiksi šakki ei tarkoita samaa asiaa kuin sakki. Näistä syistä Markkanen päätyy tutkimuksessaan siihen, että suhu-s on suomen kielen äännejärjestelmässä merkityksiä erottava yksikkö eli foneemi, ei vain ”tavallisen” s:n äänteellinen variantti eli allofoni. Suhu-s:n tulkitsemista merkityksiä erottavaksi yksiköksi eli foneemiksi tukee se, että se voi muodostaa s:n kanssa niin sanottuja minimipareja. Tämä tarkoittaa sitä, että äänteellisesti muutoin identtisten sanojen ainoa erottava piirre on yksi äänne, joka aiheuttaa merkityseron. Markkanen on maininnut kuusi minimiparia, joiden täydennykseksi Itkonen on lisännyt gradun marginaaliin minimiparin šaalista – saalista.

šakki ’eräs lautapeli’	sakki ’porukka’
paaši ’hovipoika’	paasi ’kivenjärkäle’
šokkia (šokki, yks. part.)	sokkia (sokka, mon. part.)
paššaa ’arvonimi’ (pašša, yks. part.)	passaa (passata, yks. 3. pers.)
freeši ’tuore’	freesi ’jyrsinkone’
tuššia ’piirtää tussilla’	tussia ’tuhertaa’
šaalista (šaali, yks. elat.)	saalista (saalis, yks. part.)

Suhu-s:n asemasta foneemina tekee kuitenkin hauraan se, että näistäkin pareista monet rakentuvat hyvin harvinaisten sanojen varaan. Yleisempiin sanoihin liittyvistä tapauksista voisi vielä mainita tuolloisen minimiparin šekin (šekki, yks. gen.) – sekin (se + liitepartikkeli -kin).

Koska uusi š-foneemi esiintyy vain lainasanoissa, suomeen alkoi kehittyä kaksi erilaista fonologista järjestelmää (vrt. Fries & Pike 1949). Niistä toisessa š oli itsenäinen foneemi, toisessa vain yksi s-foneemin ilmenemismuoto eli allofoni; jälkimmäisessä tapauksessa eri s:ien ääntöasut erosivat toisistaan enemmän tai vähemmän, jos lainkaan. Näistä rinnakkaisista järjestelmistä tuli myös sosiaalisesti erottelevia, sillä koska koulussa ilmeisesti ei kiinnitetty huomiota suhu-s:n ääntämiseen, vain pitemmälle koulutetut osasivat ääntää sen. Näin ääntämisen vaihtelu jäi vallitsevaksi, mikä puolestaan johti myös äänteen merkinnän vaihteluun ja lopulta š-merkin harvinaistumiseen. (Markkanen 1968.)

Kielenhuollon reaktio ja minimiparien kohtalo

Nykysuomen sanakirjan ja sitä seuranneen Nykysuomen sivistyssanakirjan ilmestymisen jälkeenkin suhu-s:ää on karsittu etenkin jälkitavuista, mikä on ollut myös vallitsevan ääntämyksen mukaista. Lisäksi suhu-s:ää on pyritty korvaamaan s:llä myös sanan alussa, jossa se kuitenkin on yleensä säilynyt parhaiten, kuten sanoissa šokki, šekki ja šamaani. (Kolehmainen 2014, s. 240–241.)

Minimiparejakin mahdollistavia sanoja on myöhemmin yksinkertaistettu s-alkuisiksi, vaikka tämä on johtanut homonymiaan. Juuri šokin ja šekin kaltaisia sanoja alettiin suosittaa kirjoitettavaksi myös s-alkuisina, koska yleisimpien sanojen oletettiin spontaanistikin muuttuvan tällaisiksi (näin vielä Sovijärvi 1966). Muutokset yksinkertaistivat oikeinkirjoitusta, mutta ne heikensivät samalla š-foneemin asemaa, koska sitä tukevia minimipareja ei alun alkaenkaan ollut paljon ja näin ne vähenivät entisestään.

Abstraktin kielisysteemin tasolla yksikin minimipari riittää muuttamaan äänteen allofonista merkityksiä erottavaksi foneemiksi. Fonologinen todellisuus ei kuitenkaan ole näin yksioikoista. Daniel Phillips (1976, s. 47) on teettämiensä psykolingvististen testien pohjalta esittänyt, että minimiparien tulisi aina kuulua samaan sanaluokkaan, koska eri sanaluokkaan kuuluvien sanojen konteksti on useimmiten siinä määrin erilainen, ettei väärintulkintaa tapahdu. Minimipareja tulisi lisäksi olla vähintään kuusi, mieluiten peräti 12–20. Näiden vaatimusten ohittaminen kielen oikeinkirjoitusjärjestelmän normituksessa tekee puheesta liian tarkkaan kuvattua, kirjoituksesta liian monia erilaisia kirjainmerkkejä käyttävää.

Markkasen (1968) aikoihin s:n ja š:n välisiä minimipareja oli kahdeksan, mutta kun vanhahtavat freeši- ja tuššia-asut katosivat, jäljelle jäi vain kuusi, ja šekin ja šokin tultua muutetuksi s-alkuisiksi jäljellä oli enää neljä (paššaa – passaa, paaši – paasi, šaali – saali, šakki – sakki). Kielenhuollon toimienkin myötä suhu-s siis vain harvinaistui ja sen asema foneemina heikkeni. Lopputuloksena oli, että kielenkäyttäjistä tuli yhä vähemmän motivoituneita paneutumaan suhuäänteiden hattupäisen merkinnän tuolloin asettamiin teknisiin vaikeuksiin.

Millä periaatteella suomea kirjoitetaan?  

Sitten Antti Sovijärven (1966) fonetiikan tutkijat ovat enemmänkin epäilleet š-foneemin olemassaoloa (Lehtonen 1988, s. 62; Suomi 1988, s. 83–86). Hylkiessään š-kirjainta kielenkäyttäjät ovat siten olleet osin oikeassa, sillä jos š-äänne ei hahmotu omaksi foneemikseen, sen omalle kirjoitusmerkille ei ole perusteita eikä š-äänteen merkitseminen toisin olekaan ristiriidassa suomen kirjakielen perusperiaatteiden kanssa. 1900-luvun alkupuoliskon kielenhuoltajat eivät tätä tajunneet, koska he kokivat suhu-s:n kaksikirjaimisen sh-merkinnän loukkaavan Arvid Genetzin (1886, s. 1) hahmottelemia oikeinkirjoitusperiaatteita, joiden mukaan samaa äännettä ei merkitä kuin yhdellä ja samalla kirjaimella ja samaa kirjainta ei käytetä kuin yhden ja saman äänteen merkkinä.

Jos š-äänne ei hahmotu omaksi foneemikseen, sen omalle kirjoitusmerkille ei ole perusteita.

Genetzin esittämien periaatteiden pohjalta suomen ortografiaa on alettu luonnehtia ääntämyksen mukaiseksi. Mutta vaikka Genetz puhui vain äänteistä, hän tarkoitti niillä selvästi jo abstrahoidumpia yksiköitä. Suomen kirjakielenkään merkintä ei ole ääntämyksen mukaista, vaan fonemaattista: kirjoitetussa kielessä kuvataan kielen ääntämystä vain siltä osin kuin se vaikuttaa merkitykseen. Kalevi Wiik (1989, s. 113) on tiivistänyt, että ”suomen kieltä ei kirjoiteta kuten äännetään, vaan kuten suomalaiset kuvittelevat sitä äännettävän”. Tämä muotoilu vangitsee hienosti äänteiden foneettisen todellisuuden ja merkityseroja kantavien foneemien todellisuuden välisen eron ja myös sen, mitä tästä oikeinkirjoitusperiaatteesta seuraa: suomen kielenkin ääntämys poikkeaa kirjoitusasusta muutamassa kohden.

Kirjakielessä ei merkitä etenkään loppukahdennusta: vaikka kirjoitetaan mene pois ja hernekeitto, lausutaan ”menep pois” ja ”hernekkeitto”. Eräitä muitakaan geminaatioita ei merkitä, eikä esimerkiksi sanoissa ranka ja rangan tavattavalla ŋ-äänteellä ole omaa merkkiä, vaikka sen voisi geminaattana tulkita foneemiksi (vrt. rangan ja rannan). Merkitsemättömyyttä on pidetty perusteltuna jo Genetzin kirjoituksesta alkaen. Omaa kirjainta ŋ-äänteelle olisikin ollut vaikea puoltaa, koska sen geminaatallinen ŋŋ-ääntämys tunnetaan vain osassa suomen murteita. 

Kaksikirjaimisuuden ongelma

Genetzin hengen mukaista olisi ollut, että kirjakieleen ei olisi tuotu uusia kirjaimia äänteille, joiden ääntämys oli kieliyhteisössä vaihteleva ja vakiintumaton. Silti suhusibilanttien sh- ja zh-merkintä tulkittiin suomen oikeinkirjoitusperiaatteet vaarantavaksi. ”Olisi mitä hartaimmin toivottavaa, että tästä tökeröstä, oivallisen ortografiamme pääperiaatetta vastaan jyrkästi sotivasta merkitsemistavasta vihdoin luovuttaisiin”, kirjoitti Lauri Hakulinen Virittäjässä 1932. Huolta kannettiin jopa siitä, että kirjakieleen lainasanojen merkinnässä tulleet sh-kirjainjonot saattaisivat sekaantua s-loppuisten sanojen han-, hän-liitepartikkelillisiin esiintymiin (esim. mieshän) ja joskus myös jälkiosaltaan h-alkuisiin yhdyssanoihin (esim. hiusharja). Vastaavia zh:llisia kaksitulkintaisuuksia oli jo vaikea keksiä muista kuin nimistä, mutta eipä ž-äänteen foneemisuuden osoittavia minimiparejakaan ole esitetty.

Nykyisin ymmärretään paremmin, että tekstiä ei hahmoteta kirjain kerrallaan vaan että lukeminen on myös kontekstin pohjalta tapahtuvaa tulkintaa, jossa lukija hyödyntää tietoaan lauserakenteista, semantiikasta ja maailmasta (Lehtonen 1978, s. 57). Nimissä ääntämyksen ja oikeinkirjoituksen mahdollisimman suora vastaavuus on perusteltavissa, mutta pelkiksi transkriptiojärjestelmiksi kirjakieliä ei silti voi kehittää. Sh- ja zh-merkinnän kaksitulkintaisuudesta käydystä keskustelusta heijastuu näin jälleen š- ja ž-kirjainten tausta suomalais-ugrilaisessa tarkekirjoituksessa eli FU-transkriptiossa.

Suhu-s:n merkinnän nykytilanteesta

Suurimmat hattupäisten kirjaimien tuottamiseen liittyneet ongelmat on jo aikaa sitten voitettu, mutta kielenkäyttäjät eivät edelleenkään ole halunneet luopua heille tutuimmasta sh-merkintätavasta eivätkä myöskään ole innostuneet mahdollisuudesta kirjoittaa joitain tavallisimpia lainasanoja pelkällä s:llä. Jo Markkanen (1968) ihmetteli, miksi shampanja-asu oli yhä niin yleinen, vaikka sampanja-asua suositettiin jo 1907. Mutkikkaampi kirjoitusasu voi kuitenkin kätkeä merkitysvivahteita, joista kielenkäyttäjät eivät haluakaan päästä eroon. Vaikka jotain lainasanaa ei äännettäisi tai edes kyettäisi ääntämään suhu-s:llisenä, sanan kirjoitusasussa suhuäänteen merkintä voi olla kielenkäyttäjälle tärkeää, koska se merkitsee sanan lainasanaksi ja samalla usein toiseen tyylilliseen rekisteriin kuuluvaksi.  

Kielenhuolto on ohjannut suhu-s:n merkintää vielä tarkempaa informaatiota antavaksi edellyttämällä, että toisista kirjoitusjärjestelmistä tuoduissa sanoissa ja nimissä äänne merkitään nimenomaan š:llä, mikä on pitkälti vakiinnuttanut esimerkiksi venäjästä tulleiden sanojen kirjoitusasun. Suomen kielen lautakunta on keskustellut suhusibilanttien merkinnästä viimeksi vuonna 2018. Tämän jälkeen joitain englannista (tai selvästi sen kautta) tulleita lainoja on jälleen sallittu kirjoitettavan myös sh:lla (esim. sokki ~ šokki ~ shokki) tai suositettu kirjoitettavan sh:lla (suši > sushi). Toisaalta š-ääntämykseen viittaava ch on jäänyt muutamiin etenkin ranskasta tulleisiin lainoihin (esim. chanson). Merkintätapaan vaikuttaa siis aiempaa enemmän se, mistä kielestä lainasana on suomeen tullut. 1800-luvun lopulla š-äänteen merkinnässä vallinneesta runsaasta variaatiosta on saatu näin osa häivytettyä, kuten seuraavasta asetelmasta käy ilmi.

1880-luku	2020-luku
–	š
sh	sh
sj	–
ch	ch
c	–
s	s
sch	–

Hattujen kohta 120-vuotisessa sodassa taistelu uusien kirjainten tuomiseksi suomen kieleen onnistui siis vain osin. Hyvä näinkin, sillä jos ei olisi tehty mitään, variaatiota olisi todennäköisesti jäljellä paljon enemmän ja slaavilaisperäistenkin sanojen merkintä olisi saattanut jäädä h:llisten kirjainjonojen ryteiköksi. Samalla variaatiossa on kuitenkin päädytty tilaan, joka ei voi enää tasoittua minkään yhden merkintätavan kannalle, vaan voi ainoastaan jatkua.

Kirjallisuutta

Anhava, Tuomas 1962: Sarvipää-ässä. – Suomen Kuvalehti n:o 23, s. 17.

Fries, Charles C. – Pike, Kenneth L. 1949: Coexistent phonemic systems. – Language 25. https://doi.org/10.2307/409907(avautuu uuteen ikkunaan, siirryt toiseen palveluun)

Genetz, Arvid 1886: Vähä suomalaisesta oikeinkirjoituksesta. – Virittäjä II. https://doi.org/10.23982/vir.21714 (avautuu uuteen ikkunaan, siirryt toiseen palveluun)

Hakulinen, Lauri 1932: Elämäkertakirjallisuutta. [Kansallinen elämäkerrasto. IV osa.] – Virittäjä 36. https://doi.org/10.23982/vir.29350(avautuu uuteen ikkunaan, siirryt toiseen palveluun)

Kolehmainen, Taru 2014: Kielenhuollon juurilla. Suomen kielen ohjailun historiaa. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. https://urn.fi/URN:ISBN:978-952-222-539-9(avautuu uuteen ikkunaan, siirryt toiseen palveluun)

Lehtonen, Jaakko 1978: Suomen oikeinkirjoituksen periaatteesta. – Rakenteita. Juhlakirja Osmo Ikolan 60-vuotispäiväksi 6.2.1978, s. 51–65. Turun yliopisto.

Markkanen, Riitta 1968: š-foneemin ääntämisestä ja merkitsemisestä suomen kielessä. Pro gradu -työ. Helsingin yliopisto.

Phillips, Daniel J. 1976: Wahgi phonology and morphology. Pacific Linguistics, Series B, n:o 36. Australian National University.

Sovijärvi, Antti 1966: Suomen yleiskielen foneemien luontaisista vastakohtapiirteistä. – Virittäjä 70. https://doi.org/10.23982/vir.35073(avautuu uuteen ikkunaan, siirryt toiseen palveluun)

Suomi, Kari 1988: Johdatusta fonologiaan. Oulun yliopisto.

Teppo, Hannes 1937: Hattupäärintamalta. – Virittäjä 41. https://doi.org/10.23982/vir.30232(avautuu uuteen ikkunaan, siirryt toiseen palveluun)

Tunkelo, E. A. 1907: Vierasperäiset sanat. – Virittäjä 11. https://doi.org/10.23982/vir.23210(avautuu uuteen ikkunaan, siirryt toiseen palveluun)

Wiik, Kalevi 1989: Taksonomista fonologiaa. [1. painos 1971.] Turun yliopisto.