Syksyllä 2000 jaettiin Suomen koteihin uudistettu katekismus. Moni kiinnitti silloin huomiota uskontunnustuksen¹ tekstissä olevaan hämmentävään kohtaan: kolmannessa uskonkohdassa (aik. uskonkappale) vaihtuu sijamuoto, kun siirrytään Pyhästä Hengestä pyhään yhteiseen seurakuntaan.

Minä uskon Jumalaan,
– –
ja Pyhään Henkeen,
pyhän yhteisen seurakunnan,
pyhäin yhteyden,
syntien anteeksiantamisen,
ruumiin ylösnousemisen
ja iankaikkisen elämän.

Ei kai se, että uskoa-verbin rektio (= verbiin liittyvä sijamuoto) kesken kaiken vaihtuu toiseksi, voi olla pelkkä lapsus? Kielitoimistostakin asiaa on kysytty monta kertaa. Kysyjille on yritetty sanakirjan avulla selittää, että uskoa-verbillä on monenlaista käyttöä, jota ilmaistaan eri rektioilla: uskoa johonkin, uskoa jotakin, uskoa joksikin, uskoa jokin jne. Uskontunnustukseenkin sisältyy siis monenlaista uskomista. Kyseessä ei kuitenkaan ole varsinainen oikeakielisyyskysymys vaan ennemminkin teologis-kielellinen ongelma, jonka selvittämisessä tarvitaan myös teologian näkökulmaa.

Uskontunnustus Agricolalla

On yllättävää, että katekismuksesta on pulpahtanut ikään kuin uutena asiana ihmeteltäväksi kohta, joka on ilmaistu periaatteessa samoin yli 500 vuotta. Uskontunnustuksen suomennoksen vanhin tunnettu muoto löytyy monestakin kohtaa Mikael Agricolan teoksista. Messussa (1549) tarkasteltava kohta kuuluu näin:

Mine wskon Jumalan päle /– – / mine wskon pyhen Hengen päle / pyhen Christitun Seurakunnan / Pyhein Osanottamisen / Syndein andexiandamisen / Rumin ylesnousemisen / Ja ijancaikisen Elämen.

Niin kuin näkyy, jo tässä varhaisessa suomennoksessa muuttuu uskon kohteiden kielellinen muoto Pyhän Hengen jälkeen: Pyhän Kolminaisuuden persoonien yhteydessä uskoa-verbiin liittyy vierasperäinen päälle-postpositio, jota vanhassa kirjasuomessa käytettiin yleisesti muiden kielten preposition vastineena. Kun uskontunnustuksessa siirrytään Pyhästä Hengestä seurakuntaan ja sen jälkeisiin asioihin, niissä ei ole päälle-sanaa, vaan ne ilmaistaan objektin sijalla, (genetiivin muotoisella) akkusatiivilla (seurakunnan jne.), siis samoin kuin nykyisessä uskontunnustuksessa.

Kun uskoa päälle -ilmaukset korjattiin 1800-luvulla poistamalla päälle ja muuttamalla ne illatiivimuotoon, jätettiin kolmannen uskonkohdan jälkimmäiset kohteet (ilman päälle-sanaa olevat) ennalleen akkusatiiveiksi. Päälle-sanan ei siis ajateltu ulottuvan niihin.

Uskontunnustuksen teologis-kielellistä historiaa

Miksi suomen kielellä on uskottu 500 vuotta Pyhään Henkeen (ja muihin Kolminaisuuden persooniin), mutta pyhän yhteisen seurakunnan? Syytä on etsittävä teologiasta.

Uskontunnusten sanamuoto on tarkistettu viimeksi 1990-luvun lopulla, osana kirkkokäsikirjan ja katekismuksen uudistusta. Uskontunnustusten uudistustyössä puursi erillinen työryhmä, jonka puheenjohtaja teologian tohtori Matti Poutiainen julkaisi työhön liittyneiden selvitysten perusteella kirjan Uskontunnustuksen sisältö (Kirkon tutkimuskeskus 1998). Siinä hän käsittelee parin sivun verran myös kyseistä kieliongelmaa.

Poutiaisen mukaan uskon kohteiden ilmaisemista on pohdittu teologipiireissä paljon kauemmin kuin uskontunnustus on kaikunut suomen kielellä: tiedot ulottuvat kristillisen kirkon ensimmäisiin vuosisatoihin saakka. Ensimmäisenä siihen lienee kiinnittänyt huomiota Rufinus Aquileialainen (345–410). Hän painotti sitä, että latinan verbin credo jälkeinen prepositio in kohdistui ainoastaan Kolminaisuuden persooniin eikä esimerkiksi seurakuntaan. ”Minä uskon Jumalaan, mutta en kirkkoon vaan kirkon [= seurakunnan]. Preposition kohdentuminen erottaa Luojan luodusta ja jumalallisen inhimillisestä.” (S. 138.)

Kirkon varhaisille teologeille riitti miettimistä jo ensimmäisen uskonkohdan ilmaisemisessa: Augustinus teki 400-luvulla eron Jumalan (Deum) uskomisen, Jumalaa (Deo) uskomisen ja Jumalaan (in Deum) uskomisen välillä. ”Jumalan uskominen merkitsee tosiasian totena pitämistä, Jumalaa uskominen tarkoittaa jumalalliseen auktoriteettiin nojaamista totuuden lähteenä ja Jumalaan uskominen puolestaan rakkauden muotoilemaa uskoa (fides formata), johon kuuluu yhteys Jumalaan.” (S. 138–139.) Augustinuksen erittely havainnollistaa hyvin uskomisen eri aspekteja uskontunnustuksen muissakin kohdissa.

Samaan tapaan kuin Augustinus on luterilaisuuden oppi-isä Martti Luther pohtinut 1500-luvulla uskontunnustuksen ilmaisuja saksan kannalta. Hän esittää, että usko Jumalasta (von Gott) merkitsee tiettyjen tosiasioiden uskomista Jumalasta, usko Jumalaan (in Gott) puolestaan on erityinen usko (fides specialis), joka panee luottamuksensa Jumalaan.

Uskontunnustuksen kieliongelmista kiinnostuneet juuttuivat yleensä Jumalaan uskomisen ilmaisuihin. Teologiassa se on tietenkin keskeinen asia, mutta kristinuskon ensimmäisinä vuosisatoina se oli hyvin ymmärrettävää senkin takia, että kolminaisuusoppi oli vasta muotoutumassa: Pyhän Hengen asema jumaluuden osana oli vielä vähän hämärä. Siitä selittynee, miksi uskontunnustuksen kolmas uskonkohta muotoiltiin epäselvästi: ”jumalallinen” Pyhä Henki oli samassa kappaleessa ”inhimillisen” seurakunnan ja muiden uskonkohteiden kanssa. Ne erotettiin toisistaan vain vaihtamalla rektiota (meillä sijamuotoa, monissa muissa kielissä jättämällä prepositio pois). Kristinuskon levitessä siirtyi uskontunnustuksen muoto kielellisine erikoispiirteineen muunkielisiin käännöksiin ja on säilynyt niissä tähän päivään saakka.

Uskontunnustuksen traditio nykykielessä

Suomen kielen uskoa-verbin käyttö uskontunnustuksessa noudattaa siis sitä merkitystraditiota, joka on muotoutunut kristillisen kirkon alkuaikoina: usko Jumalaan (Pyhään Kolminaisuuteen) merkitsee luottamista, turvautumista Jumalaan tai, Augustinuksen sanoin, se on ”uskoa, johon kuuluu yhteys Jumalaan”. Seurakunnan ja muun uskominen taas ilmaisee, että seurakunta on olemassa ja että pyhäin yhteys, syntien anteeksiantaminen ja iankaikkinen elämä ovat totta. Kummankinlainen uskoa-verbin käyttö on kuvattu myös Nykysuomen sanakirjassa.

Merkityseron ilmentämiseen käytetään eri sijamuotoa myös viron kielessä. ”Mina usun Pühasse Vaimusse [illat.], üht püha kristlikku Kirikut, pühade osadust – – [part.]”. Sen sijaan prepositiokielten, esimerkiksi ruotsin, saksan, englannin tai latinan, uskontunnustuksen nykyasusta ei näe uskoa-verbin käyttö- ja merkityseroa kyseisessä rajakohdassa yhtä selvästi kuin ns. sijamuotokielissä. Kolmannen uskonkohdan alusta ei nimittäin kielellisin seikoin pysty varmasti päättelemään (niin kuin ei Agricolan päälle-käännöksestäkään), ettei Pyhän Hengen yhteydessä oleva prepositio ulotu luettelon muihin kohtiin. Otan esimerkiksi ruotsin tekstin:

och på den helige Ande, en helig, allmännelig kyrka, de heligas samfund, syndernas förlåtelse, kroppens uppståndelse och ett evigt liv.

Ruotsin tro-verbin käytöstä voi sanakirjojen perusteella kuitenkin päätellä, että ilmaus tro på kyrkan olisi varsin outo ilmaus.

Uskontunnustus selkeämmäksi?

Olen pyrkinyt selvittämään uskontunnustuksen herättämää kielikysymystä teologian ja semantiikan avulla. En voi kuitenkaan olla kysymättä, miksi kolmas uskonkohta on edelleen muotoiltu yhtä epäselvästi kuin ensimmäisinä vuosisatoina. Miksi Pyhä Henki on edelleen samassa kappaleessa seurakunnan kanssa, ikään kuin vieläkin olisi epäselvää, onko Pyhä Henki Kolminaisuuden osa vai ei? Miksi vain pilkku erottaa ”jumalallisen” ”inhimillisestä” (vrt. Rufinus), niin että niiden rajaa ilmaiseva yhtäkkinen rektion vaihtuminen herättää kummastusta? Miksi Pyhä Henki ei voisi olla omana uskonkohtanaan, niin kuin Kolminaisuuden muutkin persoonat? Miksi ”inhimillisiä” uskonkohteita ei voisi erottaa omaksi kappaleeksi (neljänneksi uskonkohdaksi?), jonka alussa toistettaisiin sanat ”minä uskon”? Näin korjaantuisi se häiritsevä epäsymmetrisyys, joka kyseisessä uskonkohdassa nyt on.

Kysyessäni tiedän hyvin, miten vahvasti yleiskirkollinen traditio säätelee ja rajoittaa etenkin liturgisten tekstien uudistusta – uskontunnustus lienee niistä arin. Sen selkeyttämistä koskeva kysymykseni on enemmän teologinen kuin kielellinen ja vaatisi uutta ratkaisua koko kristillisessä kirkossa. Mutta eikö muissa kirkoissa kukaan edes kysy?

¹ Käsittelen tässä apostolista uskontunnustusta.