Opetin Vilnan yliopistossa suomen kieltä ja kulttuuria lukuvuosina 1996–1998. Jo aivan alkeiden opettamisesta lähtien pidin tärkeänä opettaa kirjoitetun yleiskielen rinnalla yleispuhekielen ominaisuuksia. Useimmilla opiskelijoillani oli tavoitteena päästä opiskelemaan Suomeen jo vuoden kuluttua opintojen aloittamisesta, joten halusin heidän selviytyvän arkipäivän puhetilanteista tai ainakin ymmärtävän puheesta olennaisimman.

Se, että Suomessa hyväksytään yleisessä kielenkäytössä myös yleiskielestä poikkeavia muotoja, aiheutti keskustelua ja ihmettelyä. Kuinka oppinut ihminen, esimerkiksi yliopiston opettaja, voi käyttää julkisessa puheessaan sellaisia muotoja kuin mä ja mennään eikä minä ja menemme? Liettuassa yliopiston opiskelijoiden odotetaan käyttävän normitettua yleiskieltä luennoilla ja keskusteluissa opettajiensa kanssa. Liettuassa ei puhuttu yleiskieli eroa huomattavasti kirjoitetusta. Keskustelimme aiheesta, ja näiden keskustelujen pohjalta opiskelijani kirjoittivat harjoituksen otsikolla Vilnan nuorten puhekieli. Kirjoittajina on 12 suomea toisena pääaineenaan opiskelevaa opiskelijaa. Kirjoitushetkellä he ovat opiskelleet suomen kieltä kaksi vuotta, ja kaikki lainaukset ovat suoria. Kirjoitelmat on laadittu keväällä 1998.

Vilnan puhekielen taustatekijöitä

Ennen Liettuan itsenäistymistä vuonna 1918 Vilna kuului Venäjän suuriruhtinaskuntaan ja Liettuan tasavallan aikana vuosina 1920–1940 Puolaan. Ennen toista maailmansotaa vuosisatojen ajan Vilnassa oli huomattava juutalainen väestö. Toisen maailmansodan aikana Vilna liitettiin Neuvostoliittoon, kunnes siitä vuonna 1991 tuli itsenäisen Liettuan pääkaupunki. Historiallisista syistä Vilnan puhekielessä on piirteitä venäjästä, saksasta ja puolasta, uusin vaikuttaja on nuorten suosima englanti. Vilnan kaupunki on kasvanut nopeasti 1960-luvulta lähtien, joten kaupungin puhekielessä on vieraiden vaikutteiden lisäksi piirteitä useista liettuan murteista.

Opiskelijat pitävät Vilnan puhekieltä ”virallisena” slangina, prestiisikielenä, johon muualta tulleet nuoret pyrkivät. Vilnan puhekieli on oikea ja todellinen liettuan kieli, josta vilnalaiset ovat ylpeitä. Muiden, pienempien paikkakuntien puheenparsi kuulostaa heistä kummalliselta ja ”maalaiselta”: ”Monissa tapauksissa nuoret, jotka asuvat Vilnassa, nauravat nuorille, jotka ovat maalta ja käyttävät toisia slangeja tai murteita.”

Nuorten puhekieli eroaa yleiskielestä intonaatioltaan ja äänteistöltään mutta selvimmin luonnollisesti sanastoltaan. Vanhoja slangisanoja, jotka ovat säilyneet useamman sukupolven ajan ja jotka ovat tunnettuja koko Liettuassa, on lainattu venäjän lisäksi myös saksasta, esimerkiksi fainas ’hieno’ < saksan fein; sūlia ’koulu’ < saksan die Schule.

Lainanantajakielet kertovat kotipaikasta ja koulutustaustasta

Liettuan pääkaupunkiseudun nuorten puheeseen tulee entistä enemmän lainoja englannista. Sen sijaan ”provinssista tulleet käyttävät yhä vielä barbarismeja venäjän kielestä”. Venäläisyyksiä on paljon, koska ”venäjän kieli oli niin kuin toinen äidinkielemme pitkään aikaa”. Englannin käyttö ”riippuu paljon ulkopuolesta tulevan informaation, muotion, elokuvien, mainoksen vaikuttamisesta”. Paitsi sanoja ja interjektioita englannin kielestä lainataan myös fraaseja, esimerkiksi have a good time. ”Nuoret katsoavat satelliitti tv:ta paljon ja yrittävät puhua kuin MTV- tai VIVA-kuuluisuuksia.”

Venäläisyydet kertovat joissakin tapauksissa myös alemmasta sosiaaliluokasta, sillä nämä sanat ovat usein kirosanoja, joita ammattikoululaiset käyttävät enemmän kuin yliopiston opiskelijat: ”Yliopistossa opiskelevat puhuvat parempaa kieltä kuin ammattikoululaiset.”

Sosiaaliryhmien väliset erot alkavat näkyä erään opiskelijan mielestä noin 16–18-vuotiaina, jolloin ”hyvät” ja ”heikot” oppilaat erottuvat toisistaan ja jolloin juuri kiroilu ja slangisanojen käyttö on erottava tekijä. Slangia ja puhekieltä yliopistonuoret käyttävät vain vapaa-aikanaan ystäväpiirissä. Huoliteltu kielenkäyttö liittyy muihin yliopistonuorilta odotettuihin hyviin käytöstapoihin: yliopiston opettajia teititellään ja puhutellaan virkanimikkeellä ja sukunimellä.

Slangin käyttö on nuoren ihmisen kapinaa auktoriteetteja kohtaan. Yksi opiskelijoista piti slangia nuorten salakielenä, jonka avulla he luovat oman pienen maailmansa. Tähän maailmaan kuuluvat ne ihmiset, jotka nuoret itse haluavat siihen kuuluvan. – Salakielen roolissa on myös joillekin opiskelijoille heidän opiskelemansa suomen kieli.

Normitettu kieli ja slangi

Liettuassa keskustellaan paljon siitä, mikä on hyvää liettuaa ja mikä ei. Televisiossa ja radiossa on ohjelmia, joissa ”oppitaan puhua liettuaksi”. Suhtautuminen murteisiin vaikuttaa opiskelijoiden kirjoitelmien perusteella kahtalaiselta: Toisaalta ollaan huolissaan murteiden katoamisesta ja siksi niiden tutkimista ja tallentamista pidetään tärkeänä. Toisaalta murteen puhujaa ei pidetä intellektuellina. Opiskelijatkaan eivät halua antaa itsestään sitä vaikutelmaa, että olisivat ”maalta”, ja siksi muualta tulleet opettelevat Vilnassa puhumaan yleiskieltä: ”Yliopistossa kaikki opettajat ja opiskelijat puhuvat kirjakieltä, siksi murreni oli niin kuin kompleksi ensiksi. Nyt puhun jo kirjakieltä.”

Monet opiskelijat kirjoittivat siitä, kuinka kielentutkijoiden asenteet slangia ja puhekieltä kohtaan ovat heidän mielestään liian jyrkät. Eräs opiskelijoista väitti ihmisten jopa nauravan kielentutkijoille, jotka tarjoavat vieraskielisille sanoille liettualaisia vastineita. Osa nuorista väittää, ettei liettuaksi ole olemassa aina tarkoitukseen sopivia sanoja, vaan on käytettävä englannin- tai venäjänkielisiä sanoja. On taas niitäkin, jotka näkevät englannin kielen olevan uusi uhka liettuan kielelle, juuri kun venäjän kielen puristuksesta on päästy.

Erään opiskelijan mukaan ”Vilnan puhekieli säikyttää kaiket kielitieteilijät”, sillä se on ”kamalampaa” kuin maaseudun murteet. Jyrkimmin otti kantaa opiskelija, joka kirjoitti: ”Kielentutkijat eivät opetta rakastamaan äidinkieltä, vaan korjavat virheitä, kritisoivat ja riitelevät ihmisten kanssa. Kielentutkijoiden täytyy osoittaa meille enemmän suvaitsevaisuutta.” Ja toinen jatkoi: ”On surkeaa, että kielitieteilijät ei huomaavat nuorten puhekielessä ei sitä, mitä on neuvokasta ja pilkallista [po. humoristista], mutta vain sitä, mitä ei sopii liettuan kielen sääntöihin.” – Slangi on osa nuorten kielellistä identiteettiä Liettuassakin.

 

Pirjo Kananen on oululainen äidinkielen lehtori.