Maakuntakatsaus

Aluejaotukset ja niihin liittyvät paikannimet ovat apuvälineitä, joiden avulla hahmotamme maatamme ja jaamme sitä osiin. Tällä vuosikymmenellä monen suomalaisen alueellinen hahmotuskyky on joutunut koetukselle. Vuonna 1992 luotiin valtioneuvoston päätöksellä uusi aluejaotus, joka käsitti yhdeksän vanhan historiallisen maakunnan (Varsinais-Suomi, Ahvenanmaa, Satakunta, Häme, Uusimaa, Savo, Karjala, Pohjanmaa ja Lappi) sijasta 19 toiminnallis-taloudellista maakuntaa. Päätöksessään 8.7.1992 valtioneuvosto määritteli rajojen lisäksi maakunnille myös nimet. Vuoden 1996 lopussa uudistettiin kihlakuntajako (yhteensä 90 kihlakuntaa), joka on lähes sama kuin seutukuntajako (yhteensä 88 seutukuntaa). Lisäksi perustettiin 15 elinkeino- ja työvoimakeskusta. Syksyllä 1996 vanhat puhelinverkkoalueet yhdistettiin suurin piirtein silloisia läänejä vastaaviksi teleliikennealueiksi. Sen jälkeen muutettiin läänijako.

Periaatepäätöksiä

Valtioneuvosto teki 8.7.1992 aluehallinnon kannalta merkittävän periaatepäätöksen määritellessään valtion aluejaotusten perusyksiköiksi maakunnat, joiden rajoja muut jaot noudattaisivat. 6.2.1997 valtioneuvosto vahvisti uudestaan tämän periaatepäätöksen. Sen mukaisesti ”valtion alueviranomaisten aluejaot yhteensovitetaan maakuntajakoon, jollei erityisistä syistä muuta johdu”. Tällaisia erityisiä syitä olisivat viranomaisten tehtävien luonne ja asianomaisen alueen kieliolot. Maakuntajako määritellään tuoreimmassa päätöksessä tarkoittamaan rakennuslain (370/1958) 18. §:n mukaista seutukaavajakoa ja siihen pohjautuvaa maakuntien liittojen aluejakoa (alueiden kehittämislaki 1135/1993). Valtion viranomaisten toimialueet muodostuvat siis yhden tai useamman maakunnan liiton toimialueesta.

Uusia maakuntia

Talven 1997 päätöksellä maakuntia kertyi nykyiset 20. Maakuntajako siis määriteltiin, mutta ei maakuntien nimiä. Maakunnissa tätä asiaa tulkittiin niin, että maakunnan nimi määräytyy suoraan itse maakunnan liiton nimestä, siis hallitsevan organisaation nimestä, ei alueen mukaan.

Nimistöllisesti ja kulttuurisesti tällainen näkemys on nurinkurinen: kulloinkin valittu maakunnan liiton johto voisi antaa liitolleen esimerkiksi miten myyväksi katsomansa nimen hyvänsä tai vaihtaa sitä mielensä mukaan, ja maakunnan nimen olisi seurattava liiton nuijankopautusta. Pitkien aikojen kuluessa vakiintuneet paikannimet ovat kuitenkin yhteistä kielellistä omaisuutta, jonka jatkuvuuteen perustuu kykymme hahmottaa paikkoja ja laajempia aluekokonaisuuksia. Luonnollista olisi, että maakuntien liittojen nimet juonnettaisiin maakuntien nimistä eikä päinvastoin.

Nimiongelmia

Seurauksena oli, että esimerkiksi Pohjois-Savossa toimiva Savon liitto katsoi, että liittonsa nimen mukaisesti tämän ennestään Pohjois-Savona tunnetun maakunnan nimi tulisi kuulumaan Savo. Savon sydän on kuitenkin alkuaan ollut Etelä-Savossa. Maakuntahengessä tätä politiikantekoa kirkastettiin mm. seuraavasti:

– – Savon Liitto sai etuliitteettömän Savo-nimen Pohjois-Savon tilalle, joka käytännössä tarkoittaa peruuttamatonta käyttöoikeutta käyttää maakunnasta Savo nimitystä. – – Suurlääniasiassa menetimme läänin ja pääkaupungin Mikkeliin, mutta saimme vahingossa identiteetin kannalta tärkeän etuliitteettömän Savo-nimen käyttöömme. Savolaisuuden identiteettihyödyt ovat selvät maakunnan imagolle katsotaanpa maakuntaa tulevan matkailijan silmin, nimistössä tai kirjallisissa tuotteissa kertomaan, missä Savo sijaitsee. (Paikallinen kannanotto Iisalmen Sanomissa 19.2.1997.)

Samantyyppinen nimiongelma nousi esiin Pohjanmaalla, missä Vaasan rannikkoseudulla toimiva liitto otti nimekseen Pohjanmaan liiton. Liittojen mukaan nimettäessä saisimme paitsi Etelä-, Keski- ja Pohjois-Pohjanmaan myös pelkän Pohjanmaan, jonka tarkoite olisi erillinen alue Pohjanmaan rannikkoa. Onko siis kokon poltto kiellettyä Oulun seudulla, kun säätiedotuksessa annetaan palovaroitus Pohjanmaalle? Normaali tapa olisi nimetä alueet määriteosin niin, että ne yhdessä muodostaisivat alueen nimeltä Pohjanmaa. Tällöin nimi ja alue vertautuisivat aiempaan historialliseen käsitteeseen.

Käytyjen keskustelujen perusteella sisäasiainministeriö ehdotti entisen nimen Vaasan rannikkoseutu – Vasa kustregion tilalle nimeä Rannikko-Pohjanmaa – Kustösterbotten. Ratkaisu oli kuitenkin lopulta poliittinen. Asiassa kävi kuten Etelä-Pohjanmaan liitto oli omassa kirjelmässään hämmästellyt:

– – kunniakas Pohjanmaan maakunnan nimi annettaisiin yksinoikeudella vasta kolmanneksi suurimmalle Pohjanmaan maakunnalle, Vaasan rannikkomaakunnalle (HS 19.2.1998).

Ilman paatostakin voi todeta, että ratkaisu ei ollut hyvä maamme alueellisen hahmottamisen kannalta. Tästä seuraa helposti ongelmia myös tilanteissa, joissa Pohjanmaan eri alueita käsitellään muissa kielissä. Vaikka oman alueen nimi onkin identiteettikysymys, se on samalla valtakunnallinen asia. Alueiden nimien on oltava sopusoinnussa myös keskenään, ja silloin tilannetta on kyettävä tarkastelemaan laajemmin kuin vain oman alueen sisältä tai valtapolitiikan vinkkelistä.

Looginen nimiristiriita jäi Uudellemaallekin, kun sen läntinen osa on nimeltään pelkkä Uusimaa mutta itäinen erotetaan omakseen nimellä Itä-Uusimaa. Tämän kauneusvirheen jättämiseen on tosin vaikuttanut se, että on edelleen olemassa aluekäsitteet Keski-Uusimaa ja Länsi-Uusimaa, jotka nyt yhdessä muodostavat Uudenmaan maakunnan.

Historiallinen Häme kutistui uudessa maakuntajaossa niin, että nimissä sitä jäivät edustamaan vain Kanta-Häme ja Päijät-Häme, joista Kanta-Häme olisi halunnut pysyä pelkästään Häme-nimisenä. Pelkkä Häme tämän maakunnan nimenä olisi antanut mielikuvan, että siinä on koko Häme. Vanhaa Hämettä jäi kuitenkin kuulumaan Päijät-Hämeen maakunnan lisäksi Pirkanmaahan ja Keski-Suomeen, joiden nimissä Häme ei enää millään tavalla näy. Nimen Päijät-Häme tarkoittama alue kutistui myös, kun tämä aiemmin Päijänteen ympäristöä tarkoittanut nimi viittaa nyt itse asiassa kaakkoishämäläiseen alueeseen.

Nimiongelmien ratkaisu

Kun nimikiistoista ei näyttänyt tulevan selvää, sisäasiainministeriö päätti jättää nimiasiat maakuntajakolaissa ratkaistaviksi. Eduskunta hyväksyikin 24.11.1997 hallituksen esityksen maakuntajakolaiksi (HE 169/1997). Siitä käy ilmi, että nimenomaan maakunnilla on merkitystä paitsi alueellisina itsehallintoalueina myös valtionhallinnon toimialueiden perustana. Lisäksi maakuntia ollaan kehittämässä kansalaisten paikallistunteiden kohteiksi.

Kun kyseessä on näin keskeinen asia, luulisi maakuntien nimienkin olevan tärkeitä. Laissa todetaan nyt, että valtioneuvosto päättää maakuntien määrästä, alueista ja nimistä maakuntien liittoja ja kuntia kuultuaan. Marraskuussa 1997 sisäasiainministeriön edustajat kävivät keskustelemassa Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksessa maakuntien nimistä, ja sen jälkeen ministeriö pyysi kunnilta, maakuntien liitoilta ja Suomen Kuntaliitolta lausunnon keskustelun perusteella ehdotetuista nimistä todeten samalla, että ”maakunnille määrättävät nimet eivät vaikuta maakuntien liittojen nimiin”. Tällä kertaa Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen kannanotoilla oli merkitystä, sillä ainoastaan nimiparin Pohjanmaa – Österbotten valinta poikkeaa esitetystä. – Toivottavaa olisi, että maakuntien liittojen nimet pysyisivät sellaisina, että kansalaiset osaisivat yhdistää ne oikeisiin maakuntiin. Sama tunnistamisperiaate olisi ulotettava muihinkin aluenimiin. Esimerkiksi nimi Satakunnan metsäkeskus ei ole kovin selventävä, kun yhdistyksen toimialue on Päijänteen rantamilla ja eteläisessä Hämeessä.

Laissa ei silti edelleenkään edellytetä, että maakuntien nimistä tulisi vastaisuudessa pyytää lausunto esimerkiksi nimistöasiantuntijoilta, eikä määritellä maakuntien nimille kielellisiä, historiallisia ja maantieteellisiä kriteerejä.

Maakuntien nimet

Valtioneuvosto vahvisti maakuntien nimet ja alueet 26.2.1998. Maakuntien nimet ovat nyt seuraavat (pdf-kartta ja nimet):

Liittojen nimet

Kun seutukaavaliitot ja maakuntaliitot 1990-luvun alussa lakkautettiin, luotiin tilalle 19 maakunnallista liittoa. Valtionhallinnossa näistä liitoista käytetään nimitystä maakunnan liitto, monikossa maakuntien liitot. Käytännössä tämä termi on koettu kömpelöksi, ja usein kysytään, taivutetaanko myös sanaa maakunnan monikossa vai ei. Kun entisiä maakuntaliittoja ei enää ole, olisi ollut luontevaa ottaa sana maakuntaliitto uuteen tehtävään.

Läänien nimet

Valtioneuvosto päätti nykyiset läänien alueet, toimipaikat ja nimet 6.2.1997, ja päätös tuli voimaan 1.9.1997.

Päätöksen mukaisesti Suomessa on seuraavat kuusi lääniä:

1. Etelä-Suomen lääni – Södra Finlands län
2. Länsi-Suomen lääni – Västra Finlands län
3. Itä-Suomen lääni – Östra Finlands län
4. Oulun lääni – Uleåborgs län
5. Lapin lääni – Lapplands län
6. Ahvenanmaan lääni – Ålands län

Oulun lääni, Lapin lääni ja Ahvenanmaan lääni säilyivät rajoiltaan ja nimiltään ennallaan. Uusi Länsi-Suomen lääni sisältää aiemmat Turun ja Porin läänin, Vaasan läänin, Keski-Suomen läänin ja suurimman osan Hämeen lääniä. Itä-Suomen lääniin liitettiin Kuopion lääni, lähes koko Mikkelin lääni ja Pohjois-Karjalan lääni, ja Etelä-Suomen lääniin kuuluvat aiemmat Uudenmaan lääni, Kymen lääni, Hämeen läänin eteläosa ja siivu Mikkelin lääniä.

Lääniuudistus herätti keskustelua lehdissä, joiden palstoilla uusien läänien ”ilmansuuntanimiä” moitittiin tympeiksi. Ajankohta oli kuitenkin liian myöhäinen. Nimiä, jotka vasta nyt tulivat yleiseen tietoon, oli käytetty valmistelussa ”työniminä” niin pitkään, että ne virkamiesten mielestä tuntuivat jo vakiintuneilta. Kansalaisille ne tulivat kuitenkin yllätyksenä; eihän ollut edes täyttä varmuutta siitä, miten läänien rajoja loppujen lopuksi muutetaan. Aiemmasta käytännöstä poiketen nimistä ei myöskään pyydetty minkäänlaista lausuntoa kielen tai historian asiantuntijoilta Aluehallinto 2000 -hankkeen mietintöä varten eikä myöskään valmisteltaessa esitystä aluehallinnon lainsäädännön muuttamiseksi, joka annettiin loppuvuodesta 1996.

Läänit oli koettu identiteetin pohjaksi, joten ymmärrettävästi ärtymys nousi, kun keskisuomalaisten katsottiin olevan nyt länsisuomalaisia. Nimeä Itä-Suomen lääni pidettiin myös historiattomana ja mitäänsanomattomana (”Ollaanko Itä-Suomessa vai Länsi-Venäjällä?”), ja sen tilalle ehdotettiin mm. nimiä Savo-Karjala ja Karjalan ja Savon lääni (Karjalainen 18.1.1997).

Hallinnolliselta taholta kuitenkin korostettiin, että läänien nimien tulisikin olla neutraaleja, jolloin ne eivät estäisi maakuntaidentiteetin kehittymistä. Toivottiin, että läänien merkitys voisi vain vähentyä (maakuntajohtaja Tarja Cronberg 18.1.1997, Karjalainen). Koska läänit ovat suuria, myös läänien rajaa osoittavat nimikilvet poistettiin. Joulukuussa 1996 Kuntaliitto oli ehdottanut, että niiden tilalle teiden varsille tulisivat maakuntien nimet ja vaakunat; siirryttäisiin maakuntien Suomeen kuten Euroopan unionissa on käytäntö.

Nimien kääntämisestä

Hallituksen esityksessä valtion aluehallintoa koskevaksi muutokseksi (HE 148/1996 vp), sanotaan, että sanaan lääni ei esitetä muutoksia. ”Nykyisessä hallitusmuodossa on mainittu lääni aluehallinnon jakona. Lisäksi lääni-nimeä puoltaa aikaisempi perinne. Lääni on hallinnollisen jaotuksen yksikkö Suomessa ja Ruotsissa” (s. 29). Myös sanat maakunta ja landskap on valtioneuvoston päätöksessä säilytetty.

Suomen hallintoalueiden nimiä käytetään myös vieraissa kielissä. Vaikka kansallisesti standardoitujen nimien tulisi soveltua sellaisinaan kansainväliseen käyttöön, eri kielissä on vielä pitkään paikallisesta käytännöstä poikkeavia nimimuotoja, ns. kansallisia sovinnaisnimiä (esimerkiksi englannin Ostrobothnia nimen Pohjanmaa vastineena). Lisäksi nimiin sisältyvät termit ja ilmansuuntaa osoittavat sanat voidaan joutua kääntämään.

Ruotsi on hallinnollisesti jaettu 21 lääniksi (län) ja 25 maakunnaksi (landskap). Kansainvälisissä yhteyksissä niistä on käytetty englanninkielisiä termejä county ja province. Myös Norjan lääniä vastaava sana fylke on käännetty sanalla county. Valtionhallinnossa sanastoa pohtinut työryhmä on ehdottanut suomen lääniä vastaavaksi termiksi sanaa province. Siten esimerkiksi Etelä-Suomen lääni on englanniksi Province of Southern Finland ja Oulun lääni puolestaan Province of Oulu. Työryhmä on esittänyt maakunnan vastineeksi sanaa region. Valinnan takana lienee osaltaan meillä tuttu EU:n iskulause ”Maakuntien Eurooppa”, englanniksi ”Europe of the regions”, jossa region-sanalla ei välttämättä ole tarkoitettu vain maakuntia, kuten Suomen sisäpolitiikassa ilmeisesti usein halutaan ymmärtää.

Epäselvyyttä on nimien määriteosissakin. Sisäasianministeriön tuoreessa julkaisussa on esimerkiksi Pirkanmaan liiton englanninkielisenä nimenä Regional Council of Tampere ja Varsinais-Suomen liiton vastineena Regional Council of Southwest Finland (Aluekehitysalan sanasto 1/1998, s. 11). Tuskin lienee tarkoitus, etteivät näiden maakuntien englanninkieliset nimet sisällöltään vastaa kotimaisia nimiä?

Mitä opimme tästä?

Aluehallinnon uudistuksessa unohdettiin, että alueiden suunnitteluun kuuluu myös nimien suunnittelu, ja sen on tapahduttava harkiten ja samanaikaisesti muun suunnittelun kanssa. Virkamiestyössä käytetyt ”työnimet” ovat sikäli vaarallisia, että ne papereita käsitellessä alkavat tuntua niin vakiintuneilta, ettei niistä edes huomata kysyä kansalaisten ja eri asiantuntijatahojen näkemyksiä. Unohdettiin sekin, että vielä 1980-luvulla läänien ja maakuntien nimistä oli pyydetty lausunnot paitsi historian asiantuntijoilta myös kielitieteellisiltä tahoilta eduskunnan vuonna 1957 pysyväksi esittämän toivomuksen mukaisesti. Tältä osin eri viranomaisten yhteistyö olisi saatava sujumaan toisessa järjestyksessä, kuin nyt tapahtui. Sisäasiainministeriön kunniaksi on tosin sanottava, että tämä yhteistyö alkoi vuoden 1997 aikana maakuntien nimiasioita käsiteltäessä jo parantua.

Maailma toki muuttuu, mutta muutosten aiheuttamaa ahdistusta vähentää, jos mukana on samalla jatkuvuutta. Yhteyttä menneeseen voidaan säilyttää esimerkiksi nimien avulla. Viisaat päättäjät osaavat ottaa huomioon myös tämän nimien antaman turvallisuudentunteen.