Teitittelyn pitkä historia

Teitittelyllä tarkoitetaan kohteliasta puhuttelua, jossa monikon 2. persoonan pronominilla te viitataan yhteen henkilöön. Tällaiseen subjektiin liittyvä predikaattiverbi on preesensin ja imperfektin aikamuodossa monikossa: Taidatte olla vieras täällä. Luitteko (te) jo lehden? Teitittelyn erikoisuus on se, että liittomuodoissa, siis  perfektin ja pluskvamperfektin aikamuodoissa,  apuverbi (olla) on monikossa mutta partisiippimuotoinen pääverbi yksikössä: Oletteko lukenut tämän kirjan? Ohjetta vastaan kuulee usein rikottavan esimerkiksi haastatteluissa (Oletteko jo ”lukeneet”?). Se johtuu ehkä siitä, että teitittely on nykyään melko harvinaista kaikkialle tunkeneen sinuttelun rinnalla.

Voisi toisaalta luulla, että teitittelymuoto jo hallitaan, sillä sitä koskeva ohje hyväksyttiin pitkälti toistasataa vuotta sitten tilaisuudessa, josta kerrotaan seuraavassa:

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura (perustettu 1831) järjesti 50-vuotisjuhliensa huipennukseksi keväällä 1881 kaksipäiväisen seminaarin, jossa sen työalat eli ”osastot” käsittelivät oman alansa ongelmia. Edustettuina olivat kieliopillinen, kielitieteellinen, historiallinen ja muinaistieteellinen osasto. Seminaarin suunnittelukomitea oli etukäteen koonnut aiheet ja muotoillut niistä kysymyksiä. Käsiteltävänä oli monia oikeinkirjoitusta sekä muoto- ja johto-oppia koskevia ongelmia mutta myös lauseopin kysymyksiä.¹

Kysymykset olivat enimmäkseen laajoja: Mitä yleisiä sääntöjä on noudatettava ”muukalaisten sanain” kirjoittamisessa suomen kielessä? Miten vierasperäisiä erisnimiä taivutetaan? Milloin yhdyssanojen alkuosa on nominatiivissa, milloin genetiivissä? Joukossa oli näinkin merkittävä kysymys: ”Mitkä erityisseikat oikeinkirjoituksessa ovat vielä vakaantumattomia, ja kuinka ne olisivat vakautettavat?” Valitettavasti ei viimeksi mainitulle eikä kaikille muillekaan tärkeille kysymyksille jäänyt seminaarissa aikaa.

”Oletteko kuullut sitä?”

Edellisiä paljon vähäisempi mutta ilmeisesti juuri silloin ajankohtainen oli seuraava lauseopillinen keskustelukysymys: ”Jos pronomini Te  tarkoittaa yhtä henkilöä, onko silloin perfektinen ja pluskvamperfektinen  predikaatti pantava monikkoon vai yksikköön?

Kysymykseen vastasi yksi seminaarin puuhamiehistä, maisteri Hahnsson: ”Te-sanan tarkoittaessa vain yhtä henkilöä sen predikaatti preesensissä tai imperfektissä ollen aina tietysti on monikossa; perfektissä tai pluskvamperfektissä ollen predikaatin apuverbi on pantava monikkoon, mutta predikaatin täyte yksikköön; esim. ’Oletteko tullut tänne pilkattavaksi?’ – kun yhtä puhutellaan; – ’oletteko kuullut sitä?’” (Suomi 1882, 229.)

Hahnssonin vastaus vaikutti varmalta ja ikään kuin jo yleisesti hyväksytyltä ohjeelta. Siitä ei myöskään syntynyt mitään keskustelua, toisin kuin monista muista kysymyksistä. Pidettiinkö tätä ohjetta siis jo täysin vakiintuneena? Ohjeen on täytynyt olla siihen mennessä jo laajemminkin esillä, sillä se löytyy samoihin aikoihin ilmestyneestä teoksesta, nuoren koulupojan E. N. Setälän laatimasta Lauseopista (ilm. 1880): ”Jos Te-sanalla puhutellaan yhtä henkilöä, niin pred. sana [= predikatiivi] seuraa yksikössä: esim. Te olette jalo; Teidän tulee olla jalo; Oletteko tämän tehnyt?” (S. 2.)

Tehnyt – predikatiivi?

Lauseopin kannalta on erikoista, että sekä Hahnsson että Setälä katsoivat liittopredikaatin partisiippimuotoisen pääverbin (tullut, tehnyt) olevan predikatiivi (Hahnsson: ”predikaatin täyte”, Setälä: ”pred. sana”). Setälän esimerkkejä rinnakkain tarkasteltuna ajatus on ymmärrettävä: adjektiivilla jalo ja partisiipilla tehnyt on lauseessa sama predikatiivin tehtävä: ne kertovat olla-verbin avulla jotakin subjektista – muun muassa että se on yksikössä.  

Se lauseopin näkemys, että tehnyt olisi predikatiivi siinä kuin jalo-sanakin, korjattiin kyllä jo Setälän Lauseopin seuraavaan, muutettuun painokseen (1884). Siinä tehnyt on siirretty nykyiseen kielioppikategoriaan, ”yhdistetyn temporin” partisiipiksi. Korjaus ei silti muuttanut teitittelyn ohjetta: ”Jos subjektina on Te, joka tarkoittaa yhtä henkilöä, tahi tämmöistä Te-sanaa tarkoittava relatiivipronomini, niin predikaatinsana on yksikköä; esim. Te olette jalo. – – Samoin on partisiippi yhdistetyissä temporeissa yksikköä; esim. Oletteko tämän tehnyt? Te, joka olette kirjojakin kirjoittanut – –. ” (S. 15.) Sääntöön oli  siis lisätty esimerkki myös relatiivilauseesta: siinä te-pronominiin viittaava relatiivipronomini (joka) on yksikössä. – Suurin piirtein samanlaisena teitittelyn ohje siirtyi  Setälän lauseopin myöhempiinkin laitoksiin, ja monet sukupolvet ovat opiskelleet niistä (ja myöhemmin kielioppaista) teitittelyn verbimuodon.

Setälän Lauseopin 1. painoksen tavoin esitti teitittelymuodon säännön A. W. Jahnsson laatimassaan lauseopissa Finska Språkets Satslära , sen 2. painoksessa (1886): ”Te olette liian ankara; Oletteko nähnyt näin kauniita kukkia; Te olette käynyt vanhaksi.” Myös Jahnsson katsoo, Hahnssonin ja Setälän tavoin, liittomuodon käynyt olevan predikatiivi (”predikatsfyllnaden”). – Huomattakoon, että Jahnssonin lauseopin 1. painoksessa (1871) teitittelystä ei vielä ollut ohjetta. Ehkä sääntö katsottiin tarpeelliseksi lisätä teokseen siksi, että se oli esillä SKS:n juhlaseminaarissa.

Oikeakielisyyden harrastajat omaksuivat ilmeisen nopeasti teitittelymuodon ohjeen. Sitä todistaa muun muassa Virittäjässä vuonna 1918 ollut kirjoitus, jossa – ajan tavan mukaan – oli arvosteltu varsin yksityiskohtaisesti erään suomennoksen kieliasua. Myös teitittelyn verbimuodon virhe oli huomattu: ”Siv. 102:  – – , mitä Te ette kyllä ole maininneetkaan (pro maininnutkaan, kun puhutellaan yhtä ihmistä)” (Vir. 1918, 139).

”Voiko kauppaneuvos tulla?”  

Monissa selvityksissä (mm. Sadeniemi 1968) esitetään, että sinuttelu on suomessa niin kuin monessa muussakin kielessä alkuperäinen puhuttelumuoto. Sittemmin siirryttiin teitittelyyn, kun haluttiin etäännyttävämpää puhuttelua. Lähimmässä mallinantajakielessämme ruotsissa teitittely oli tavallista jo keskiajalla. Vähitellen sen arvostus laski, ja viimeistään 1800-luvulla siirryttiin ensin ruotsissa ja sitten myös suomessa arvokkaampana pidettyyn puhuttelumuotoon, kolmannen persoonan ja siihen liittyvän arvonimen käyttöön: ”Kan kommerserådet komma?” – ”Voiko kauppaneuvos tulla?” Suomessa tosin teitittelyllä oli monin paikoin, etenkin Länsi- ja Pohjois-Suomessa, pitkään myös kansanomaista käyttöä, niin että jopa perheen kesken lapset saattoivat teititellä vanhempiaan tai vaimo miestään. Tapa on ollut käytössä pitkälle 1900-luvulle.²

Nuoren suomenkielisen sivistyneistön piirissä syntyi puhuttelutavoista 1800-luvun loppupuolella vilkasta, osin kiivastakin keskustelua. Siinä pyrittiin nostamaan teitittely uudelleen arvoonsa muun muassa sen tähden, että  puhuttelua kolmannessa persoonassa ja titteliä tai arvonimeä käyttäen  pidettiin kömpelönä. Tätä puhuttelua ei kuitenkaan nähty niinkään kielellisenä kuin sosiaalisena ja psykologisena ongelmana (Paunonen 2010, 333). Keskustelua käytiin Kotikielen Seurassa ensimmäisen kerran 1885. Yhteiseksi kannaksi tuli, että 3. persoonan puhuttelua oli syytä välttää, ”koska meillä on erinomaisen hyvä puhuttelusanamme Te, jota meidän sopii aina kohteliaassa puheessa käyttää” (Paunonen 1976, 347). Seura toisti käsityksensä 1892.

Vuonna 1899 Viljo Tarkiainen alusti Kotikielen Seurassa suomalaisista puhuttelutavoista. Käsiteltyään ensin sinuttelun ja teitittelyn lisäksi myös 3. persoonan puhuttelua arvonimellä hänkin esitti, että siitä olisi koetettava irtautua ”jo mukavuussyistäkin” ja suosittava teitittelyä. Myös keskustelussa päädyttiin puolustamaan teitittelyä, mutta ei ensisijaisesti oikeakielisyys- vaan tasa-arvoperustein:

Paljon enemmän olisi tasa-arvoisuusaatteenkin mukaista, että teititeltäisiin kaikkia henkilöitä, joita ei sinutella. – – Oikeakielisyyskannalta katsoen ei voi arvonimillä puhuttelemista tuomita hylättäväksi, se kun jo on yleisesti käytännössä. Mutta juuri yhteiskunnallisista syistä olisi koetettava siitä päästä irti ja kohottaa entiseen arvoonsa huonoon huutoon joutumassa oleva te sana. (Paunonen 1976, 347.)

Tälläkään suosituksella ei näytä olleen juuri vaikutusta. E. A. Saarimaa otti puolestaan kysymyksen ”kohteliaista suomalaisista puhuttelutavoista” esiin Kotikielen Seuran kokouksessa 1912 ja toivoi, että seura ryhtyisi aktiivisesti edistämään teitittelyä. Syntyi jälleen vilkas keskustelu, eivätkä kaikki olleet Saarimaan kannalla. Tunnetun vastaanväittäjän Lauri Kettusen mielestä ei ollut välttämätöntä ryhtyä tietoisesti vieromaan 3. persoonan käyttöä puhuttelussa, koska se oli ”syvästi juurtunut kansankieleen”. E. A. Tunkelo puolestaan pohti näiden kahden puhuttelun psykologista ja sosiaalista taustaa: ”Tuntuu siltä kuin puhuja pyrkisi liian lähelle puhuteltavaa, jos hän puhuttelisi tätä samoin kuin isäänsä ja äitiänsä [teititellen]. Toisaalta taas on huomattava puhujan tarve pitää puhuteltava etäämmällä itsestään, jonkinlainen työnantajan ja -tekijän suhde. Kielen täytyy palvella näitä tarpeita.” (Paunonen 1976, 348.)

1900-luvun alkupuoliskolla oikeakielisyysmiehet puuttuivat monesti kolmannen persoonan puhutteluun. Merkittävää edistystäkin saatiin aikaa. Armeijalle, jonka sotilaskielessä kolmannen persoonan puhuttelu oli ollut vahva käytäntö, vahvistettiin uusi sisäpalvelusohjesääntö 1936. Siinä on puhuttelusta seuraava ohje: ”Käskynalaista puhuteltaessa esimies käyttää monikon toista tekijämuotoa ja sen ohessa, mikäli katsoo asialliseksi, joko vain arvonimeä tai sekä arvo- että sukunimeä yhdessä.” Samanlainen ohje annettiin myös esimiehen puhuttelusta, esim. ”Herra Kapteeni, vääpeli N. N. lähetti Teille tämän kirjeen.” Ohjeesta todettiin, että teitittely ei nyt ainoastaan tullut luvalliseksi, vaan että se oli tästedes ainoa virallisesti hyväksytty puhuttelumuoto. (Hakulinen 1937, 252.) – Nykyisinkin asevelvolliset saavat teitittelyn oppinsa luultavasti armeijasta.

E. A. Saarimaa taisteli teitittelyn puolesta näyttävästi mm. Kielioppaassaan (1947):

Ruotsin kielen vaikutuksesta on suomessakin ruvettu vieromaan te-pronominin käyttöä yhtä henkilöä puhuteltaessa, varsinkin jos on kysymyksessä vanhempi tai arvokkaampi henkilö. Teitittelyä ei kuitenkaan ole pidettävä suomea puhuttaessa epäkohteliaana. – – tästä kömpelöstä puhuttelusta, jota ei käytetä muissa kielissä kuin ruotsissa, on päästävä vapautumaan. Ruotsalaisetkin pyrkivät siitä irti, vaikka teitittely on Ruotsissa ollut tähän asti miltei luvatonta, paitsi samanarvoisten, melko tuttujen henkilöiden kesken. (S. 222–223.)

Vielä niinkin myöhään kuin 1957 Suomen Akatemian kielilautakunnassa käsiteltiin teitittelyä ja kolmannen persoonan puhuttelua sille lähetetyn tiedustelun johdosta. Lautakunta päätyi suosittamaan teitittelyä mutta myönsi, että kolmannen persoonan käyttö nimenomaan vanhempia ja arvokkaampia puhuteltaessa oli niin juurtunut, että sitä ei voi tuomita. – On suorastaan historian ironiaa, että juuri kun kolmannen persoonan ruotsalaisperäisestä arvonimipuhuttelusta viimein alettiin päästä eroon, vyöryi sinuttelu – se alkuperäinen puhuttelumuoto – Ruotsin suunnalta 1970-luvulla muiden puhuttelutapojen yli.

Lähteitä

Hakulinen, Lauri 1937: Armeija hyväksynyt teitittelyn. – Virittäjä.

Paunonen, Heikki 1976: Kotikielen Seura 1876–1976. – Virittäjä.

Paunonen, Heikki 2010: Kun suomi siirtyi sinutteluun. Teoksessa Kielellä on merkitystä. Toim. Hanna Lappalainen, Marja-Leena Sorjonen ja Maria Vilkuna. SKS.

Sadeniemi, Matti 1968: Teitittelyn taustaa. – Virittäjä.

Setälä, E. N. 1880, 1884: Lauseoppi. 1. ja 2. painos. Otava.

Suomi-kirjasarja. Toinen jakso, 15. osa. SKS 1882.

Tarkiainen, Viljo 1900: Yleiskielemme puhuttelusanoista. – Virittäjä.

Lue lisää teitittelystä Kielikellosta 2/1999:

Larjavaara, Matti: Kieli, kohteliaisuus ja puhuttelu. – Kielikello 2/1999.

Noponen: Anna-Leena: Sinä vai te? – Kielikello 2/1999.

¹Kysymykset ja niiden johdosta käydyt keskustelut on julkaistu Suomi-kirjasarjassa (2. jakso, 15. osa, 1882, luvussa Kieliopillisen Osaston keskustelut).

²Lauseopin arkiston aineiston perusteella näyttää siltä, että kansanomaisessakin teitittelyssä liittomuodot ovat yleensä yksikössä (”ette te om menny” Häme; ”oottaks työ riihtä nähny” Keski-Karjala). – Todennäköisesti myös Setälän Lauseopissaan esittämä teitittelyn ohje perustuu kansankieleen.