”Eero tavailee jo. Kas kilttiä poikaa vaan.”
(Seitsemän veljestä)

Tavujen muodostaminen ei suomalaisille ole yleensä mikään vaikea asia. Se tuntuu opittavan suurin piirtein itsestään. Muistan, miten poikani pari-kolmevuotiaana alkoi kerran huudella syöttötuolistaan: ”Äi-ti an-na mai-to-a!” hakaten samalla mukillaan tavurytmissä pöytään. Hän keksi silloin tavutuksen ja oli siitä kovin innoissaan. Rytmikkäät (etenkin marssirytmiset) laulut ohjaavat myös luontevasti tavujen maailmaan, ja lauluja alkuopetuksessa paljon käytetäänkin (esim. Kos-ka mei-tä käs-ke-tään mie-les-säm-me pi-tä-mään).

Itsestään oppimisen ajatuksesta ehkä johtuu, ettei tavu-käsitteen määrittelyyn eikä tavujaon teoreettiseen opettamiseen juuri kiinnitetä huomiota sen paremmin vanhoissa kuin uusissakaan aapisissa. Tavu annetaan lapsille ikään kuin ylhäältä, itsestään selvänä käsitteenä, jonka kaikkien oletetaan ilman muuta tietävän. Sellaisia tuntuvat tosin olevan kielen rakenteen muutkin keskeiset termit, kuten sana ja lause.

Tarkastelen tässä kirjoituksessa sitä, millainen asema sanojen jakamisessa tavuiksi – tai pikemminkin sanojen koostamisella tavuista – eli tavutuksella on ollut ja on lukemaan opettamisen menetelmissä. Niissä on nimittäin etenkin 1900-luvun jälkipuoliskolla ollut aaltoilua.

Oma sukupolveni (1950-luvulla koulunsa aloittaneet) ja sitä vanhemmat muistavat, miten tärkeää tavujen muodostaminen ja tavuittain lukeminen eli tavaaminen oli lukemaan opettelussa. Tarkoitan opetusmetodia, jota selitetään Ison tietosanakirjan (1937) tavu-artikkelissa näin: ”Opeteltaessa lukemaan opetetaan ensiksi tavaamaan sanoja, so. luettelemaan sanan jokaisen tavun äänteet erikseen ja yhdistämään ne tavuiksi sekä sen jälkeen sanan eri tavut sanoiksi” (esim. koo-ii-äs-kis-äs-aa-sa: kissa). Tällä menetelmällä suomen kansaa on opetettu lukemaan ainakin Seitsemän veljeksen lukkarinkoulusta lähtien, ja se on ollut yleisesti käytössä vielä 1950–60-luvuilla, monissa kouluissa paljon myöhemminkin.

Lukemaan oppimisen menetelmät

Edellä kuvattu lukemaan oppimisen menetelmä on synteettinen: siinä lähdetään liikkeelle osista, äänteistä (kirjaimista), ja yhdistellään niitä tavuiksi, sanoiksi ja virkkeiksi. Aapiset noudattivat pitkään tätä menetelmää: monille sukupolville ehti tulla tärkeäksi lukutaidon välineeksi ainakin Aukusti Salon aapinen, jota käytettiin kouluissa oppivelvollisuuden alusta (1921) aina 1960-luvulle saakka.

Vähitellen alkoi kuitenkin tulla yhä enemmän kuuluviin myös perinteistä tavaamismenetelmää arvostelevia ääniä. Huonoina puolina pidettiin etenkin pitkien sanojen tavaamisen vaikeutta: loppuun päästyä moni tavaaja oli jo ehtinyt unohtaa sanan alkupään, joten ähellyksen lopputulokseksi tuli usein aivan väärä sana. Vitsinikkarit ovat ammentaneet paljon tästäkin aiheesta. Toinen arvostelun aihe oli se, että tavattaessa (konsonanttien) kirjainnimillä (koo, pee, ällä jne.) yhteys niitä vastaaviin äänteisiin jäi monille hämäräksi ja vaikeutti osaltaan sanojen hahmottamista. Tavaamistradition murros tapahtui 1960-luvulla. Uusia tuulia tuli englanninkielisistä maista, joissa käytetään yleisesti analyyttistä menetelmää. Siinä lähdetään kokonaisuuksista, sanoista, lauseista, kertomuksista, ja erotellaan ne osasiinsa. Sen mukaan lukemaan opettelussa pyritään hahmottamaan sanat kokonaisuuksina. Siksi siitä on käytetty jonkin verran myös nimitystä kokonaisuusmenetelmä.

Ensimmäinen löytämäni maininta analyyttisestä metodista on ”Lasten oman aapisen” opettajan kirjassa (1967), jonka on laatinut lukutaidon opetusmenetelmien tunnettu tutkija Urho Somerkivi yhdessä Hellin Tynellin ja Anna-Liisa Karikosken kanssa. Kirjan mukaan lukemaan oppimisessa tärkeintä on tulkintavaihe, ”tulkitsemisprosessin virittäminen ja edistäminen”. Sen tähden ”jo alkuharjoituksista lähtien pidetään huolta siitä, ettei merkityksen tajuaminen häiriinny tavaamisen takia”.

Tavaamisen mainitseminen tällaisessa hieman negatiivisessa sävyssä ilmaisee, että vanhan synteettisen ja uuden analyyttisen opetusmenetelmän hyvistä ja huonoista puolista silloin jo keskusteltiin; menetelmät esiteltiin myös mainitussa opettajanoppaassa, samoin pohditaan analyyttisen menetelmän soveltuvuutta suomen kieleen: Menetelmä sopii hyvin englantiin ja muihin samankaltaisiin kieliin, jotka ovat ortografialtaan niin mutkikkaita, että kirjain kirjaimelta lukeminen olisi hankalaa. Suomi, jossa äänteen ja kirjaimen vastaavuus on lähes yksi yhteen ja sanat pitkiä ja monin tavoin taipuvia, toisin kuin englannissa, se ei ole kovin käyttökelpoinen menetelmä.

Oppaassa mainitaan, että jotkut opettajat Suomessa ovat kokeilleet lukemisen opettamista kokonaisuusmenetelmällä, mutta yritykset ovat jääneet tilapäisiksi. Tekijät ilmoittavat tosin, etteivät hekään noudata aapisessaan synteettistä menetelmää puhtaaksiviljeltynä, vaan hyödyntävät analyyttisen menetelmän hyviä puolia, joista mainitaan mm. opetuskortit, joiden sanat opitaan liittämään jo varhain niitä tarkoittaviin esineisiin.

Uuden koulun uudet opit

Lukemaan oppimisen vanhat ja uudet menetelmät olivat keskustelun kohteena 1960-luvulla yhä vilkkaammin senkin tähden, että valmistauduttiin koulu-uudistukseen, jossa muutenkin eri oppiaineiden sisällöt ja opetusmenetelmät joutuivat uudelleenarvioinnin kohteeksi. Vanhat menetelmät kyseenalaistettiin – niin kuin vanhaan kouluun liittyvä termistökin. Peruskouluun siirtymisen vaiheessa 1970-luvun alussa markkinoille tuli monia uusia oppimateriaalisarjoja, jotka noudattivat POPSin eli Peruskoulun opetussuunnitelman ja sen ainekohtaisten erillissuunnitelmien opetustavoitteita. Äidinkielen opetuksen tavoitteet esitettiin Kouluhallituksen 1976 julkaisemassa ohjeistossa ”Ehdotus perustavoitteiksi ja perusoppiainekseksi peruskoulussa” (= ÄKKE). Ehdotuksen luonteestaan huolimatta ohjeisto sääteli melkoisesti silloin laadittuja oppikirjoja ja niiden termistöä.

ÄKKEn ohjeissa on selvästi analyyttisen menetelmän vaikutusta. Lukemisen tekniikan hallinnan neljä ensimmäistä tavoitetta ovat siinä seuraavat: 1) oppilas kykenee yhdistämään kielen äänteet vastaaviin kirjaimiin, 2) oppilas kykenee yhdistämään lukemansa äänteet sanaksi, 3) oppilas tunnistaa ja lukee tavallisia sanoja, 4) oppilas käsittää luettujen sanojen ja lauseiden merkityksen.

Lukemisessa mennään siis äänteistä ja kirjaimista suoraan sanoihin, tavuja ja tavutusta ei mainita. Sama tendenssi näkyy myös kielen tasojen esittelyssä: 1) äänne/kirjain, 2) morfeemi, 3) sana, sanasto, 4) lause. Siinä kohtaa, jossa vanhoissa kieliopeissa on totuttu näkemään tavu, esitetäänkin nyt suhteellisen uusi käsite morfeemi eli pienin kielellinen muoto, jolla on merkitys (esim. sijapääte). Tavukin sentään jossain vielä mainitaan: lukemisen tavoitteena on mm. opetella erottamaan, mikä tavu kuuluu sanan alussa, lopussa ja keskellä.

Tavut kantona kaskessa?

Yksi käytetyimpiä uuden opetussuunnitelman mukaisia äidinkielen oppikirjasarjoja on ollut Toisin sanoen; sekin alkaa aapisesta (1978). Sen opettajan oppaassa tekijät Mervi Miettinen ja Auli Hakulinen pohtivat tavallista monipuolisemmin lukemaanoppimismenetelmien teorioita, mm. näin: ”Koska suomessa on lähes ihanteellinen vastaavuus äänneyksikköjen ja kirjainten välillä, on luonnollista, että lukeminen tapahtuu kirjain kirjaimelta, äänne äänteeltä.” Äänteittäin lukemisessa tähdennetään sitä etenkin konsonanttiäänteitä koskevaa asiaa, että niistä pitäisi käyttää mahdollisimman oikeaa äännettä (ei esim. ”koo” vaan ”k”).

Äänteiden jälkeen siirrytään oppaassa tavujen opettamisen teoriaan: ”Tavu on toinen äännetason yksikkö, joka suomen kielessä on lukemaan oppimisen kannalta tärkeä. Tavu on rytmiyksikkö, ja sen kuuleminen ja tajuaminen on tukena erityisesti niille, joille geminaattakonsonanttien, pitkien vokaalien ja konsonanttiyhtymien kirjoittaminen tuottaa vaikeuksia. – – Tavua ei ole kuitenkaan syytä ylikorostaa: tästä syystä teksteissä tavuviivat ovat erivärisiä, ohuita ja melko huomaamattomia.” Opetustavoitteiksi esitetään mm., että opitaan käyttämään sanoja sana, lause, äänne, kirjain; tavuista ei puhuta mitään. – Mainittakoon, että Auli Hakulinen oli ÄKKEn laatineen työryhmän jäsen.

Tavaamisen opettamista pohditaan Miettisen–Hakulisen oppaassa seuraavasti: ”Vaikka tavaamisen opetteleminen ei lukutaidon kannalta ole ensiarvoisen tärkeää, kirjoitustaidon varmistamiseen siitä on apua. Kaikkien lukutaitoistenkin on terveellistä tavata.” Tavaamisharjoitusten esittelyssä tähdennetään kuulon mukaan tavuttamista muun muassa näin: ”Jokainen lapsi tajuaa luonnostaan tavurajan, jos sitä korostetaan hänelle rytminä. Opettaja saa sen helposti esiin kytkemällä tavattaviin sanoihin rytmin.” Rytmittämiskeinoina esitetään hyppimistä, taputtamista ja kuorossa laulamista tai huutamista. Tavuviivoista sanotaan, että niiden tulee jäädä pois niin pian kuin lapsi tuntee selviävänsä ilmankin niitä.

Miettisen ja Hakulisen oppaasta heijastuu kaikkiaan hieman kaksijakoinen suhtautuminen tavutukseen: toisaalta myönnetään sen hyödyllisyys lukemaan oppimisessa ja etenkin kirjoittamisessa, toisaalta pelätään tavujen haittaavan sanojen ja sitä suurempien kielen yksiköiden hahmottamista. Esimerkiksi ennen koulua, siis yleensä ilman tavujen apua, lukemaan oppineiden opetuksesta todetaan, että ”kirjoittaessa ei kuitenkaan tällaisellekaan lapselle ole tavun tajuamisesta haittaa”.

Aapiskirjassa, toisessa saman ajan aapisessa (1977; tekijät Saini Knuuttila, Hillevi Kääriäinen ja Maija Larmola), on tavujen häivyttämisessä menty askelen verran pitemmälle kuin Toisin sanoen -aapisessa. Sen opettajan oppaassa (Opettajan aapiskirja) todetaan tosin ensin, että suomen kielen rakenteen vuoksi vasta-alkajien lukemaan opettamisessa suositaan synteettistä eli kirjainlukumenetelmää. Sitten esitetään: ”Aapiskirjan tekstiä voidaan opettaa myös analyyttistä eli kokonaismenetelmää käyttäen, jolloin aluksi opitaan kokonaisia lauseita ja sanoja, joita sitten analysoidaan. Useat lapset osaavat kouluun tullessaan [lukea] joukon kokonaisia sanoja, joita voidaan käyttää hyväksi. Tavaramerkit ja kauppojen nimikilvet ovat tuttuja.” Menetelmien paremmuutta pohditaan myös: ”Opetus- ja oppimismenetelmien paremmuus ratkeaa yksilöllisten mieltymysten ja tarpeiden mukaan. Lukemaan voidaan oppia hyvin eri keinoja ja materiaaleja käyttäen.”

Tavutetun tekstin visuaalista ratkaisua selitetään opettajille seuraavasti: ”Jotta sanahahmot saataisiin säilymään mahdollisimman kokonaisina ja toisaalta osakokonaisuudet jäsentyisivät, on tavuraja merkitty pystysuoraa käyttäen. Lasten omissa kirjoituksissa tavurajan merkitseminen tehdään mieluiten sanakokonaisuuden kirjoittamisen jälkeen, sikäli kuin tavuttaminen katsotaan tarpeelliseksi. Oikeinkirjoituksen tukena on hyvä käyttää valmiin tekstin tavuttamista vetämällä tavurajojen kohdalle pystyviivoja. Tämä saattaa olla usein tarpeen niiden lasten kohdalla, jotka ovat oppineet lukemaan itsekseen ennen kouluun tuloa.” – Tavujen merkinnässäkin noudatetaan siis selvästi analyyttista metodia (ensin hahmotetaan sanat kokonaisuuksina, sitten vasta etsitään tavurajat). Jonkin verran tosin kannetaan huolta siitä, mitä seuraa, jos lapset eivät opi ollenkaan tavuttamista.

Analyyttinen lukemismenetelmä heijastuu monissa muissakin 1970–80-luvun vaihteen aapisissa, joskin vaihtelevasti. Eräissä mainitaan mm. ”liukumalla” lukemisesta. Edellä mainittujen aapisten tapaan tavuviivat ovat joko hyvin huomaamattomat tai niistä on luovuttu kokonaan; tavut on erotettu himmeillä pystyviivoilla.

Tavujen häivyttämisen – niin opetuksessa kuin aapisissakin – huonot puolet kyllä myös pian huomattiin. Niinpä hahmotushäiriöistä kärsiville, kuten lukihäiriöisille, piti laatia tukimateriaalia, jossa tavutus oli merkitty selkeästi. Tällainen on mm. Tavuaapinen (1978). Sen takakannessa selitetään kirjan tarkoitusta: ”Tavuaapinen on tarkoitettu käytettäväksi varsinaisen aapisen ohella. Tavuaapinen korostaa suomen kielen tavuisuutta. Se kiinnittää erityisesti huomiota äänteiden kestoon ja sijaintiin, täten se edistää myös kirjoittamiseen tarvittavia tietoja.” Esipuheessa selitetään myös, että kirjassa käytetään tavurytmeihin ja tavukokonaisuuksiin perustuvaa opetusmenetelmää. – Kirja muistuttaa kovasti vanhan koulun aapisia.

Tavujen maineenpalautus

Ilmeisesti vähitellen huomattiin, että muillekin kuin varsinaisista lukemishäiriöistä kärsiville koitui liian pitkälle viedystä tavujenhäivytysmetodista haittaa. Nykyisessä opetuksessa yhdistetään synteettistä ja analyyttistä metodia, joskin metodeissa tuntuu kyselyjen perusteella vallitsevan tällä hetkellä suuri kirjavuus. Mielenkiintoinen eri opetusmetodien esittely on uudehkon Aapisten aapisen (Tuire Harjola, Paula Mäkipää, Airi Olin) opettajanoppaassa (1994). Siinä luetellaan menetelmiä kehittymisjärjestyksessä samalla niiden hyviä ja huonoja puolia pohtien:

  1. Kirjainmenetelmä. Sillä tarkoitetaan tämän kirjoituksen alussa esiteltyä perinteistä tavaamismenetelmää: kirjaimista (kirjainnimillä) tavuiksi, tavuista sanoiksi. Heikkoutena mainitaan samat asiat, jotka ovat jo olleet esillä.
  2. Äännemenetelmä. Sama kuin edellä, paitsi että tavataan äänteillä, ei kirjainnimillä.
  3. Liukumismenetelmä. Ei varsinaisesti tavata, vaan edetään äänteestä toiseen. Heikkoudeksi todetaan, että äänteiden kestossa ilmenee ongelmia, liukuminen helposti pidentää äännettä.
  4. Lihottamismenetelmä. Lähdetään liikkeelle kuuntelusta ja opetellaan kirjaimet äänteiden merkkeinä. Etuna pidetään edellä mainittuihin menetelmiin verrattuna sitä, että äänteiden kesto opitaan oikein ja ettei ole kahden ensimmäisen menetelmän (tavaamisen) edestakaisuutta.
  5. LPP-menetelmä eli lukeminen puheen perusteella. Siinä on kaksi vaihetta: ensinnä kielen ainesten tunnistaminen ja sitten kirjoitetun ja puhutun yhteyden tajuaminen.
  6. Analyyttiset menetelmät. Opitaan lukemaan suoraan sana- ja lausekokonaisuuksia. Tällä tavalla yleensä itsestään lukemaan oppineet lapset ovat oppineet.

Lukemaan opettamisen menetelmästä riippumatta tavujen asema on uusissa aapisissa selvästi keskeisempi kuin parikymmentä vuotta sitten. Tavujen hahmottamista opetetaan hyvin monin tavoin: ”tavuiksi taputtaminen” näkyy olevan keskeinen ilmaus; lisäksi käytetään tavukortteja, tavuruudukoita, tavusanelua, tavujen pyyhkimistä jne. Käsitys tavuista rytmiyksikkönä on entisestään korostunut: tavu vastaa yhtä taputusta, esimerkiksi ”Nimi luetaan, se taputetaan tavuiksi ja leikataan tavuiksi” (Iloinen aapinen, opettajan kirja, 2001) . Sanat opitaan tunnistamaan yhden, kahden jne. taputuksen sanoina. Taputusrytmimenetelmää selitetään opettajan kirjan luvussa Lukemisen ja kirjoittamisen oppimisprosessi: ”Jotta löytyisi ymmärrettävä yhteys puhekieleen, tulee äänteiden yhdistämisen tapahtua tavuittain. On aivan eri asia, yhdistetäänkö äänteet et-an-a vai e-ta-na. Pohja tavun hahmottamiselle on puhutun kielen tavurytmissä, missä samastetaan visuaalisiin kirjainyhdistelmiin alkeisopetuksessa tavallisesti tavuviivan avulla.” Sanan hahmottamista tavuista selitetään näin: ”Lukemista opeteltaessa on tärkeää edetä tavu kerrallaan oikeiden kirjain–äänne-yhdistelmien tarkistamiseksi, tavurytmin löytämiseksi ja kirjoittamisen oppimisen helpottamiseksi.”

Nykyisessä lukemaanoppimismenetelmässä hahmotetaan tavut suoraan, ei äänteitä luettelemalla. Niinpä uusissa aapisissa (toisin kuin vielä 1970–80-lukujen) ei enää tapaa vanhan lukemismenetelmän keskeistä sanaa tavaaminen; niissä puhutaan vain tavuttamisesta.

Tavujen vahvistunut asema näkyy uusien aapisten tekstin ulkoasussakin: tavut erotetaan jälleen perinteisin tavuviivoin, ei enää himmein pystyviivoin. Tällaista tekstiä tapaa äidinkielen kirjojen lisäksi myös mm. uskonnon, matematiikan ja muissa alkuopetuksen kirjoissa. Niissä näkyy joskus aivan selvissä tavurajakohdissa jonkin verran virheitä, lieneekö se sitten ilmaus tavutustaidon taantumisesta vaiko vain lipsahduksista. Yhdestä kirjasta poimin mm. tällaisia a-loppuisten vokaaliyhtymien tavutusvirheitä: mi-nua, si-nua, ta-kia, la-kia, hie-noa, myl-lyä, pet-ty-myk-siä, kor-keam-mal-le, no-peam-min; virheet eivät kuitenkaan olleet systemaattisia. Horjuntaa esiintyi myös kohdissa, jotka tuottavat ongelmia yleisemminkin: pian, dia-ko- nis-sa, hau-taus-maa, päi-vän-a-vauk-si-a, kes-keyt-tää. Näihin ja eräisiin muihin tavutuksen ongelmiin palaan tulevissa Kielikellon numeroissa.

 

Taru Kolehmainen on Kielitoimiston tutkija.