Oma kieli on ollut ruotsalaisille (ja meille suomalaisille) tähän asti niin itsestään selvä asia, ettei sen asemasta ole edes keskusteltu julkisesti. Kulttuurikeskustelussa ja kulttuuripolitiikassa kieli on ollut käytännöllisesti katsoen näkymätön, mutta samaan aikaan on tehty mm. tärkeitä koulutusta koskevia päätöksiä keskustelematta niiden kielellisistä vaikutuksista. Keskustelua kuitenkin tarvittaisiin nyt, kun Euroopan ja koko maailman yhdentyminen on asettanut kansallisvaltioiden tulevaisuuden kyseenalaiseksi. Telemanin ja Westmanin esittämät kysymykset ovat ajankohtaisia myös Suomessa, ja tässä kirjoituksessa tiheästi esiintyvät sanat Ruotsi ja ruotsin kieli voitaisiin hyvin korvata sanoilla Suomi ja suomen kieli.

Ruotsin asema Ruotsissa

Kieli koostuu aina useista eri osakielistä. Kukin kielenpuhuja on osallisena erilaisissa elämänpiireissä, ja kullakin elämänpiirillä on luonteenomainen kielimuotonsa, joten yksilön kieli vaihtelee elämänpiirin eli kielenkäyttötilanteen mukaan. Yksityisen elämänpiirin kieli kuuluu kotiin ja arkipäivän työelämään. Julkiset tilanteet kuuluvat yhteiskunnalliseen elämänpiiriin, josta saadaan tietoa lähinnä radion, TV:n ja lehtien välityksellä. Tiedotusvälineiden kautta saadaan tietoa myös oman maan ulkopuolelta kansainvälisestä elämänpiiristä.

Kaikissa elämänpiireissä on jokin tietty kielen muoto keskeinen kommunikaatioväline. Lapset oppivat tavallisesti ensimmäiseksi ympäristönsä arkikielen, jota voi kutsua myös lähikieleksi. Lähikielelläkin on eri variantteja. Normitettu kielimuoto kuuluu yhteiskunnalliseen elämänpiiriin ennen kaikkea kirjoitettuna mutta jossain määrin myös puhuttuna. Muun maailman kanssa kommunikoidessa tarvitaan tavallisesti vieraita kieliä.

Normitettu ruotsi on toistaiseksi muodossa tai toisessa kaikenlaisen yhteiskuntaelämän – koulun ja koulutuksen, tekniikan, tieteen, politiikan, hallinnon, elinkeino- ja kulttuurielämän – kieli. Teleman ja Westman pitävät kuitenkin mahdollisena, että tilanne on muuttumassa. Heidän mukaansa on havaittavissa, että vallitsevan eurooppalaistumis- ja kansainvälistymiskehityksen mukana ruotsin kieli on joillakin aloilla (esimerkiksi talouselämässä, tieteessä, populaarikulttuurissa, politiikassa ja hallinnossa) menettämässä asemaansa ennen muuta englannille. Kansalliskielten aseman heikkeneminen on puolestaan alkanut valmistaa maaperää kaksikielisen eurooppalaisen eliitin synnylle; tilanne, jonka nämä tutkijat arvioivat olevan odotettavissa jopa aivan lähitulevaisuudessa.

Ruotsin kielen käyttö yhteiskunnallisessa elämänpiirissä on vähenemässä, mikä Telemanin ja Westmanin mielestä on seurausta ensinnäkin poliittisen keskustelun viihteellistymisestä, toisaalta tieteen, elinkeinoelämän ja poliittisen päätöksentekojärjestelmän sisällä käytävän keskustelun erikoistumisesta ja kansainvälistymisestä. Mitä tästä seuraa? Mitä tapahtuu, jos esimerkiksi luonnontieteistä ja ympäristökysymyksistä aletaan puhua ja kirjoittaa yksinomaan englanniksi ja jos vaikkapa lääketieteellä ja käytännön sairaanhoidolla ei ole yhteistä kieltä? Voidaanko sairaanhoidosta ja ympäristökysymyksistä käydä silloin asiallista, demokraattista keskustelua, voidaanko tehdä niitä koskevia suunnitelmia ja harjoittaa politiikkaa?

Opetuksen kieli

Yksi suuri kielipoliittinen kysymys on opetuksen kieli. Jos englannista tulee koulujen normaali opetuskieli, sillä voi olla erittäin syviä vaikutuksia koko yhteiskuntaan. Faktatiedon ja teorioiden lisäksi koulun tärkeä tehtävä on myös opettaa, kuinka asioista puhutaan, mitä termiä tästä tai tuosta ilmiöstä käytetään. Vieraskielisessä opetuksessa tämä puoli äidinkielestä jää oppimatta.

Teleman ja Westman esittävät seuraavat väitteet vieraskielisen kouluopetuksen riskeistä:

1) Nuoret eivät pysty tulevaisuudessa vaikeuksitta puhumaan ruotsiksi ruotsalaisesta yhteiskuntaelämästä. Heidän on vaikeaa löytää ruotsinkielisiä sanoja kuvaamaan politiikan, talouselämän, kulttuurin, historian, luonnon, ympäristön jne. ilmiöitä.

2) Se englanti, jonka nykyinen normaaliin tapaan koulutettu ruotsalainen opettaja hallitsee, ei ole yhtä sujuvaa ja vivahteikasta kuin hänen käyttämänsä ruotsi. Uskottelemme mielellämme osaavamme englantia, mutta useimmat meistä eivät osaa sitä tarpeeksi hyvin ymmärtääkseen hienopiirteistä argumentointia ja vielä vähemmän pystymme itse sellaiseen. On vaara, että likimääräisyydestä tulee tapa. Ymmärrämme suurin piirtein, ja monesti meidän on pakko sanoa se, minkä osaamme, ei sitä mitä todella tarkoitamme. Olemme yksinkertaisesti vähän tyhmempiä.

3) Koulun opetusohjelma saattaa jakautua kielen perusteella kahtia siten, että käytännöllisempiä aineita opetetaan omalla kielellä ja teoreettisempia englanniksi. Toinen mahdollinen jako voi tapahtua hyvin motivoituneiden oppilaiden (ja heidän vanhempiensa) ja muiden oppilaiden kesken. Molemmissa tapauksissa voi tuloksena olla nykyistä selvästi jyrkempi kuilu eri kansalaisryhmien välillä.

4) Oppilaat, jotka eivät ole kielellisesti erityisen lahjakkaita, menestyvät heikommin niissä aineissa, joita opetetaan vieraalla kielellä. Voiko oppilaan jonkin muun alan lahjakkuus jäädä havaitsematta kielivaikeuksien vuoksi?

5) Lukion oppikirjoja ei vähitellen enää julkaista ruotsiksi, jolloin menetetään tärkeä kielenkäytön alue.

6) Yksittäisen oppilaan kohdalla saattaa tiedon kielen (englannin) ja arkikielen (äidinkieli) erottaminen johtaa vähitellen siihen, että rationaalisen ajattelun ja inhimillisen tunteen välinen etäisyys kasvaa ja tulee vaikeammin ylitettäväksi.

Vääränlainen koulupolitiikka saattaa johtaa siihen, että yhtäkkiä olemmekin samassa tilanteessa kuin monet entiset siirtomaat, joissa opetuskielenä on alaluokilta lähtien englanti. Maan kansalliskieli väistyy kotikieleksi ja sillä julkaistaan vain sisällöltään yksinkertaisia kirjoja ja lehtiä, kun taas laadukkaat tekstit painetaan jollakin suurella kielellä.

Ruotsin kielen säilyttäminen ja vahvistaminen

Teleman ja Westman esittävät kaksi syytä, miksi ruotsin kieli on säilytettävä toimivana nykyisillä käyttöalueillaan.

Ensimmäistä argumenttiaan he perustelevat demokratialla. Kestää vuosisatoja, ennen kuin saavutetaan sellainen kaksikielisyys, joka kattaa täydellisesti kaikki elämänpiirit ja väestönosat – jos se ylipäätään on koskaan mahdollista. Jos siis Ruotsissa luovutaan ruotsin kielestä yhteiskunnallisen keskustelun kielenä kokonaan, on pakko hyväksyä, että kielellisistä syistä useimpien kansalaisten mahdollisuudet osallistua tähän keskusteluun ovat hyvin pitkään rajalliset.

Tanskassa on väitetty, että demokratia ei toteudu tanskalaisten osalta EU:ssa niin kauan kuin kaikki tanskalaiset eivät pysty lukemaan Financial Timesia. Näkemystä voi pitää liioittelevana, mutta yhtä mieltä oltaneen yleensä siitä, että demokratia edellyttää sellaisen kielen käyttöä, jota kaikki ymmärtävät.

Kestää hyvin kauan, ennen kuin kaikki hallitsevat täydellisesti kahta kieltä, vaikkapa ruotsia ja englantia. Siirtymäkautena tulee suuren kielen hallinnasta kaikkialla harvojen kulttuuriomaisuutta, jota lähinnä eliittiin kuuluvat ja heidän lapsensa käyttävät hyväkseen. Telemanin ja Westmanin arvion mukaan Ruotsiin on kehittymässä mitä todennäköisimmin kielellinen neljäsosayhteiskunta, jossa kolme neljäsosaa kansalaisista on enemmän tai vähemmän ulkopuolisia kielellisistä ja poliittisista syistä.

Toinen argumentti korostaa äidinkielen käytön tehokkuutta ja luovuutta. Kulttuureja pitää koossa kieli. Nykyisessä läpikotaisin kaupallistuneessa maailmassa kulttuureja uhkaa samankaltaistuminen, elleivät kielelliset rajat jarruta kehitystä. Eri kulttuurit ovat eri tavoin luovia, ja tämä pluralismi on tärkeä kehityksen moottori. Kulttuureiden itsetuntemuksen ja rikkauden perusta on, että niitä kannattavat kielet ovat käytössä kaikilla yhteiskunnan aloilla ja julkisuudessa. On runsaasti esimerkkejä siitä, että kieli, joka toimii vain puhe- ja kotikielenä, ei kykene pitämään koossa elinvoimaista kulttuuria.

Teleman ja Westman puhuvat ”demokraattisesta näyttelijästä”, joka joutuu yhteiseurooppalaisessa politiikassa ja keskustelussa toimimaan kielellä, jota ei hallitse täydellisesti. Tällaisina näyttelijöinä joudumme huomaamaan, että emme ole tarpeeksi terävä-älyisiä, luovia emmekä hauskoja käyttäessämme kieltä, jonka kuitenkin on välitettävä ajatuksemme ja tahtomme tärkeistä taloudellisista ja poliittisista kysymyksistä päätettäessä.

Teleman ja Westman päätyvät näkemykseen, että kansalliskielten asemaa on vahvistettava ja ruotsi on ehdottomasti säilytettävä yhteiskunnallisen elämän piirin kielenä. Samanaikaisesti on kuitenkin lisättävä kansalaisten vieraiden kielten taitoa. Suurin hyöty saavutetaan loppujen lopuksi kulttuurien välisistä impulsseista. Tämä on kuitenkin eri asia kuin koko maanosan julkisen elämän yhdenmukaistaminen. Myös kääntämistaitoja on vahvistettava, sillä juuri pienten kielten puhujien on tarpeellista pystyä vertaamaan kahden eri kielen ilmaisukeinoja ja ominaisuuksia: kääntämistaidon ansiosta pystymme pitämään kielet erillään. Vain se, joka on perillä eri kielten ominaispiirteistä, on suojassa sellaiselta kielen vaikutukselta toiseen kieleen (interferenssiltä), joka vahingoittaa heikompaa.

Tietoista kielipolitiikkaa tarvitaan

Teleman ja Westman katsovat, että nyt tarvitaan tietoista kielipolitiikkaa; kansallisesta kielestä ja sen asemasta on alettava keskustella, ja päätöksenteossa on alettava ottaa huomioon päätösten kielelliset vaikutukset.

Ruotsalaisen kielipolitiikan ohjenuorana pitäisi ensinnäkin olla ruotsin säilyttäminen käyttöalaltaan laaja-alaisena ja toimivana. Toimivuus tarkoittaa sitä, että kieltä on voitava käyttää julkisen elämän kaikilla alueilla, myös esimerkiksi tieteestä puhuttaessa. Ruotsalaisten eri alojen spesialistien tulee toisin sanoen kyetä puhumaan ja kirjoittamaan alastaan ruotsiksi yksinkertaistamatta asiasisältöä. Kieli ei saa muodostua esteeksi, jos ns. tavallinen kansalainen tarvitsee tietoa jostain erityisalasta.

Toiseksi ruotsin on säilyttävä Ruotsissa rajoituksetta yhteiskunnan kielenä. On tehtävä tietoisia päätöksiä siitä, miten kieli otetaan huomioon erilaissa puhe- ja kirjoitustilanteissa, opetuksessa, viranomaisten työskentelyssä ja oikeuslaitoksessa. Selkeä kielipoliittinen linja on tarpeen etenkin Euroopan unionin kanssa toimittaessa.

Mainitut kaksi periaatetta edellyttävät tietoisia ratkaisuja. Teleman ja Westman hahmottelevat koko yhteiskuntaa koskevia kysymyksiä, joihin on ennemmin tai myöhemmin vastattava:

1) Koulu: Tarvitaanko sääntöjä, jotka varmistavat ruotsinkielisen opetuksen kaikissa aineissa? Kuinka suhtaudutaan englanninkielisen opetuksen lisääntymiseen? Pitääkö kaikilla opettajilla olla pätevyys opettaa myös ruotsiksi? (Tämä koskee myös äidinkielenopettajia, mikä nykytilanteessa ei ole enää itsestään selvää.)

2) Yliopisto- ja korkeakouluopetus: Tarvitaanko sääntöjä, joilla määrätään kurssien, oppikirjojen sekä perus- ja tutkijakoulutuksen tenttien kielestä? Taataanko esimerkiksi lääkäreille, juristeille ja insinööreille mahdollisuus ruotsinkielisiin tutkintoihin? Minkä aineiden opettajilta vaaditaan täydellistä ruotsin hallintaa?

3) Terveydenhoito: Onko ruotsinkielisten potilaiden kanssa toimivan hoitohenkilökunnan osattava ruotsia?

4) Viestimet ja kirjapainot: Taataanko ruotsinkielinen tiedonvälitys? Tarvitaanko ruotsinkielisille radio- ja tv-ohjelmille sekä kirjoille kiintiöitä?

5) Kauppa ja työelämä: Vaaditaanko ruotsinkielisiä tavaraselosteita ja käyttöohjeita? Voidaanko Ruotsissa markkinoitavilta atk-ohjelmilta vaatia kykyä käsitellä ruotsalaista aakkostoa? Onko muista EU-maista tulevien työntekijöiden todistettava hallitsevansa kieltä, vai onko heidän osallistuttava pakolliseen ruotsin kielen opetukseen?

6) Ympäristö: Pitääkö kylteissä ja opasteissa käyttää ruotsia?

7) Kielipalvelut: Kehitetäänkö tulkkien ja kääntäjien koulutusta, jotta ruotsin asema julkisen elämän kielenä taataan Ruotsissa ja EU:ssa? Rahoitetaanko tulkkausta ja käännöspalveluja valtion varoin?

Päätösten aika

Teleman ja Westman katsovat, että kielipoliittisesti Ruotsissa vallitsee vielä idyllinen tilanne. Eräässä tanskalaisessa tutkimuksessa kysyttiin, ovatko tanskalaiset tyytyväisiä kieleensä, ja vastaus oli odotuksenmukaisesti myönteinen. Tulos olisi varmasti samanlainen Ruotsissa (ja Suomessa). Tutkijoiden mielestä on silti hyvä syy katsoa tulevaisuuteen. Maailman ja Euroopan yhdentymisen vuoksi on tarpeen päättää siitä, miten kansallisen kielen ja yhteiskuntaelämän halutaan kehittyvän. Nyt on aika tehdä päätökset, joilla lyödään lukkoon ne kielipoliittiset periaatteet, jotka ohjaavat tulevaisuuden päätöksentekoa. Se on tarpeen, jotta emme joutuisi sellaiseen kielelliseen tilanteeseen, jota kukaan ei halua.

 

Ulf Telemanin ja Margareta Westmanin artikkeli ”Behöver Sverige en nationell språkpolitik?” on julkaistu teoksessa ”Språk i Norden 1997" (Nordisk språkråd 1997). Ruotsin kielilautakunta (Svenska språknämnden) on sittemmin laatinut ehdotuksen kielipoliittiseksi ohjelmaksi; se pohjaa pääosin Telemanin ja Westmanin artikkeliin. Kirjoituksen on kääntänyt ja referoinut Sari Maamies.