Vastaanotolla lääkärin ja potilaan yhteisenä tavoitteena on, että vaivaan löydetään syy ja sopiva hoito. Kuva: Hanna Matikainen. Lehtikuva.
Suomea toisena kielenä käyttävien lääkäreiden kielellisiä haasteita käsittelevässä väitöstutkimuksessani (Pitkänen 2025) selvisi, että potilaiden puhetta on usein vaikeampi ymmärtää kuin kollegojen.
”Nii ja puhekieli on tosi vaikea minulle vielä. Kun ihmiset puhuvat nopeasti on vielä vaikea. Mutta ammatillinen kieli mä ymmärtän melkein kaikki töissä.”
Tutkimuksen aineistona oli videoituja potilastapaamisia, koetilanteessa tuotettuja suullisia raportteja puheen ymmärtämisestä sekä fokusryhmäkeskusteluja, joissa suomea toisena kielenä käyttävät lääkärit itse pohtivat työnsä kielellisiä haasteita. Tavoitteenani oli selvittää, mitkä kielen piirteet ovat erityisen vaikeita lääkäreille. Samalla piirtyi kuva potilaiden käyttämästä sanastollisesti rikkaasta ja vaihtelevasta kielestä, joka on hyvin erilaista kuin lääkäreiden ammattikieli.
Lääkärinlatinaa ja murresanoja
Merkittävin ero ammattikielen ja potilaiden käyttämän kielen välillä on sanastossa. Suomen kielessä monille sairauksille on erikseen latinaan pohjautuva nimitys, kotoperäinen ammattitermi tai yleiskielen sana sekä näiden rinnalla useita erilaisia puhekielen sanoja. Esimerkiksi rasitusrintakivun toinen nimitys on angina pectoris ja sen latinaan pohjaava ammattitermi on stenokardia, mutta potilas voi sanoa, että ottaa sydämestä.
Ammattitermit ovat usein täsmällisempiä kuin yleiskielen sanat ja siksi paikallaan ammattilaisten keskinäisissä keskusteluissa, mutta potilaan kanssa keskustellessaan lääkäri joutuu arvioimaan, millaisella tarkkuudella asia kannattaa tälle esittää ja mitä sanoja käyttää. Tehtävä ei ole helppo. Erityisesti toisella kielellä työskentelevän lääkärin voi olla vaikea erottaa, mitkä ammattikielen sanat ovat potilaalle vaikeita, tai hänen voi olla vaikea ilmaista lääketieteellisiä asioita arkikielen sanoin (Tervola, Vainio & Häikiö 2020). Näin hän saattaa epähuomiossa päätyä puhumaan potilaalle lääkärinlatinaa, ja toisinaan taas pohtia tarpeettomastikin, ymmärtääkö potilas esimerkiksi, mikä on välikorva. Lääkkeistä puhuttaessa lääkärit tyypillisesti käyttävät lääkeaineiden tai lääkeaineryhmien nimiä (esim. ibuprofeeni, opioidit), kun taas potilaat tunnistavat käyttämänsä lääkkeet lähinnä niiden kauppanimien (esim. Burana, Panacod) perusteella.
Toisaalta myös potilas voi käyttää sanoja, jotka ovat lääkärille vieraita. Eri murrealueiden sanastossa on paljon sellaista, mikä ei välttämättä aukene edes muille suomenkielisille, mutta äidinkielinen puhuja yleensä selviää yksittäisen vieraan sanan tulkinnasta käyttämällä hyväksi laajempaa kontekstia. Esimerkiksi kun potilas kertoo, että hän on ”vaa rotunu sitä ja ajatellu et kyl se siitä menee”, äidinkielinen pystyy päättelemään, että rotuminen on jotain sellaista, että vain hiljaa kärsitään ja odotellaan, että vaiva menee itsestään ohi. Siihen viittaisi lausuman loppu ”kyl se siitä menee”. Jos suomi ei ole äidinkieli, tämäntapainen päättely on huomattavasti vaikeampaa.
Varsinkin ihmiskehoon ja sen tuntemuksiin liittyvä sanasto on erityisen vaihtelevaa, ja juuri tätä sanastoa tarvitaan lääkärin vastaanotolla paljon. Esimerkiksi monilla kehonosilla on anatomisen ja yleiskielisen nimityksensä lisäksi erilaisia puhekielisiä ilmauksia, kuten nuppi, nokka, peffa ja pottuvarvas. Suomea toisena kielenä käyttävälle lääkärille nämä eivät välttämättä ole tuttuja, etenkään silloin, kun niitä käytetään kuvainnollisessa merkityksessä (”ei meinannut nuppi kestää”).
Kipuun ja muihin kehon tuntemuksiin viittaava sanasto voi hieman vaihdella murrealueittain (ks. myös Vainio 2018). Kipu jomottaa, pakottaa, juilii, nipistää ja pistelee, ja on yksilöllistä, millaista tuntemusta puhuja noilla sanoilla tarkoittaa. Puhekielen ilmauksia suositaan myös silloin, kun pitää kuvata lääkärille, millaisessa liikkeessä kipu tuntuu tai mikä sen on aiheuttanut: esimerkiksi jalka voi klenksahtaa tai vempahtaa tai mennä nurinniskoin.
Monilla kehonosilla on anatomisen ja yleiskielisen nimityksensä lisäksi erilaisia puhekielisiä ilmauksia, kuten nuppi, nokka, peffa ja pottuvarvas.
Lääketieteessä kivun kuvaamiseen on kehitetty erilaisia kipumittareita ja kuvausmatriiseja (esim. Ketovuori & Pöntinen 1981), joiden mukaan kipua voidaan luonnehtia esimerkiksi teräväksi, vihlovaksi, viiltäväksi, säteileväksi tai tykyttäväksi. Potilaat eivät kuitenkaan aina osaa määritellä tuntemuksiaan näiden sanojen avulla, jolloin lääkärin tarjoamat sanalistat eivät välttämättä auta tuntemusten sanallistamisessa vaan pikemminkin vievät huomiota pois potilaan kokemuksesta.
Potilaat kuvaavat kipua myös erilaisilla kielikuvilla ja vertauksilla: kipu voi esimerkiksi ”iskeä kuin salama pääkoppaan”. Kielikuviin turvaudutaan muidenkin tuntemusten, kuten huimauksen ja pahoinvoinnin, kuvailussa. Esimerkiksi huimaus voi tuntua siltä ”kuin olisi shotti noussut päähän” tai ”kuin olisi pienessä pöhnässä”. Oman kehon tuntemusten kuvaileminen ei ole aina helppoa, ja ehkä juuri siksi osa potilaista viljelee kuvailmauksia hyvin runsaasti.
Joillekin potilaille humoristiset kielikuvat näyttävät olevan keino keventää tunnelmaa ja ehkä myös samalla ottaa hieman etäisyyttä lääketieteen maailmaan. Käytössä on sekä kulttuurissamme vakiintuneita idiomeja että omaperäisiä ilmauksia, joiden tulkitseminen ilman kontekstin tuntemusta on täysin mahdotonta: Mitä potilas tarkoittaa sanoessaan, että ”mulla oli vähä niinku enempi näitä boforeita siinä pistoksessa”? Lauseen merkitys ei selviä, ellei tiedä, että kyse on insuliinin annostuksesta, johon potilas on napannut mittayksiköksi tuulen voiman yksikön boforin.
Mistä puhekielisyys syntyy?
Lääkärin ja potilaan kielen erot syntyvät kuitenkin myös muusta kuin sanaston eroavuuksista. Lääkärin vastaanotolle tullessaan potilaat puhuvat kukin omanlaistansa puhekieltä, joka sisältää yleispuhekielen tai aluemurteiden piirteitä. Ei kuitenkaan ole niin, että potilaat käyttäisivät puhekieltä ja lääkärit vain ammattikieltä. Lääkäreillä on oma ammattisanastonsa, mutta muuten heidän käyttämänsä kieli voi olla samaan tapaan puhekielistä kuin potilaiden – sekä työtilanteissa että varsinkin tauoilla. Työtilanteidenkin muodollisuus vaihtelee, niin että esimerkiksi kokouksissa saatetaan puhua huolitellumpaa kieltä kuin muuten.
Alueelliset puheen piirteet ilmenevät ennen kaikkea ääntämisessä ja sanojen taipumisessa: esimerkiksi d:n kato (sadan > saan) tai edustuminen jonain muuna äänteenä (vuodesta > vuojesta) tai ts-yhtymän korvaaminen tt:llä (vatsa > vatta) muuttaa yleiskielestä tuttujen sanojen äänneasua huomattavasti ja saattaa vaikeuttaa ymmärtämistä, jos suomen kielen taito ei ole vielä kovin vahva. Tutkimushaastattelussa eräs lääkäri kuvasi tällaisten piirteiden vaikutusta ymmärrettävyyteen toteamalla, että suomalaiset ”lyhentävät kaikki sanat ja sekoittavat ja liimaavat toisen sanan toiseen sanaan”. Tällä hän viitannee paitsi erilaisiin äänteiden kato- ja mukautumis- eli assimilaatiotapauksiin (kuten sen jälkeen, puheessa ”sej jälkee”) myös niin kutsuttuihin pikapuhemuotoihin, joita käytetään muutamista yleisimmistä verbeistä (olen > oon, tulen > tuun, menen > meen, panen > paan).
Suunnittelemattomassa puheessa myös lauserakenteet ovat erilaisia kuin yleiskielessä ja sisältävät runsaasti keskeytyksiä ja uudelleenaloituksia, limittäisrakenteita sekä lausuma- ja suunnittelupartikkeleita, kuten tota, siis ja niinku. Kun potilas pohtii ääneen vastausta lääkärin esittämään kysymykseen, hänen puheestaan saattaa tulla tajunnanvirtaa, josta asioiden väliset suhteet eivät erotu kovin selkeästi. Myöskään ajallisesti potilaan kertomus ei välttämättä noudata todellisten tapahtumien aikasuhteita vaan voi sisältää useitakin hyppäyksiä ajassa eteen- tai taaksepäin.
Potilaiden tapaa jäsentää oireidensa ja tilanteensa kuvausta itselleen tärkeiden tapahtumien kautta on kuvattu termillä elämismaailman ääni (Mishler 1984) erotuksena objektiivisuuteen pyrkivästä lääketieteen äänestä. Elämismaailman ääni heijastelee potilaan omia kokemuksia ja elämäntilannetta ja saattaa vaikuttaa lääketieteen näkökulmasta epäloogiselta. Lääketieteen ääni puolestaan on eksaktia, objektiivista ja mitattavissa oleviin faktoihin perustuvaa, ja lääkärit usein pyrkivät ohjaamaan potilasta takaisin lääketieteellisten faktojen pariin, jos tämä hairahtuu puhumaan liian pitkästi elämismaailman äänellä.
Potilaan käyttämien ilmausten epämääräisyys on haastavaa eksakteja vastauksia hakevalle lääkärille, kuten käy ilmi seuraavasta keskustelukatkelmasta, jossa potilas puolestaan vaikuttaa hieman turhautuneelta tarkkojen lukujen muisteluun:
Lääkäri: Sitten oli nää verikoeasiat täällä. Nyt kiinnostaa tietää, onko itellä jotain käsitystä, mitä on viimenen hemoglobiiniarvo ollu joskus?
Potilas: Se viimenen oli muistaakseni joku saankolmenkymmenen huiteilla.
Lääkäri: Okei, koska se oli sitte?
Potilas: No voi herrajjesta, ei –
Lääkäri: Suurin piirtein, puhutaanko vuosi sitten tai enemmän?
Potilas: No enemmän.
Lääkäri haluaa tarkkoja lukuja, kun taas potilas saattaa heitellä likiarvoja (edellä esim. saankolmenkymmenen huiteilla), eikä numeroilmaus välttämättä edusta hänelle tarkkaa lukuarvoa vaan saattaa olla liioiteltu ja siten ilmaista lähinnä turhautumista. Esimerkiksi jos kantapäät ovat olleet ”ihan paskana jo vuojesta viiskytäviis”, ei vuosi 1955 liene tarkka ajan ilmaus vaan tarkoittaa vain, että harmittavan kauan.
Potilaan puheen sananmukainen merkitys ei aina suoraan kerro puhujan tarkoitusta. Esimerkiksi jos tupakoinnin lopettamista käsittelevässä keskustelussa potilas sanoo ”Täytyypä sanoa että ei oo itellä [tupakoinnin lopettaminen] ollu mielessä ku tämä on päivittäinen puheenaihe”, voi olla vaikea päätellä, onko potilas siis harkinnut tupakoinnin lopettamista vai ei. Kiertelevät, epäsuorat vastaukset voivat kieliä siitä, että puheenaihe on hankala, mutta aivan yhtä hyvin ne voivat olla yritystä rakentaa leppoisaa tunnelmaa lääkärin ja potilaan välille.
Potilaskeskeisessä hoidossa lääkärin tavoitteena on pyrkiä ymmärtämään potilaan näkökulmia, ja siksi tunteiden ja asenteiden ilmaukset ovat tärkeitä. Tämän vuoksi myös rivien välissä ilmaistut merkitykset ovat lääkärille olennaista informaatiota.
Taito tulla vastaan
Vastaanotolla lääkärin ja potilaan yhteisenä tavoitteena on, että potilaan vaivaan löydetään syy ja sopiva hoito. Siksi molempien on mielekästä myös kielellisesti pyrkiä mahdollisimman hyvään yhteisymmärrykseen. Siihen vaaditaan sekä lääkäriltä että potilaalta taitoa tulla toista vastaan, muuttaa omaa kielenkäyttöään sen verran, että ymmärtäminen on mahdollista.
Lääkärille tämä tarkoittaa ennen muuta ammattijargonin välttämistä ja yleistä kielenkäytön selkeyttä, potilaalle yleiskielisen sanaston suosimista murresanojen sijaan sekä asian pilkkomista sopivan kokoisiksi ja loogisesti eteneviksi paloiksi. Voiko sellaista vaatia potilaalta? Lähtökohtaisesti yhteisymmärryksen varmistaminen on lääkärin tehtävä, mutta silloin, kun potilas kykenee tekemään oman osuutensa yhteisymmärryksen luomisessa, se kannattaa. Auttamalla lääkäriä kielellisesti potilas auttaa samalla itseään.
Pitkänen, Taina 2025: Puheen ymmärtäminen ja ymmärrettävyys suomea toisena kielenä käyttävien lääkäreiden kielitaidon ilmentäjänä. Väitöskirja. Tampereen yliopisto. https://urn.fi/URN:ISBN:978-952-03-3856-5(avautuu uuteen ikkunaan, siirryt toiseen palveluun)
Muut lähteet
Ketovuori, Heikki – Pöntinen, Pekka 1981: A pain vocabulary in Finnish. The Finnish pain questionnaire. – Pain 11. https://doi.org/10.1016/0304-3959(81)90010-5(avautuu uuteen ikkunaan, siirryt toiseen palveluun)
Mishler, Elliot 1984: The discourse of medicine. Dialectics of medical interviews. Ablex.
Niemi-Murola, Leila – Pöyhiä, Reino 2012: Kipu, kieli ja kulttuuri. – Finnanest 1/2012. https://say.fi/files/niemi-murola_kipu.pdf(avautuu uuteen ikkunaan, siirryt toiseen palveluun)
Tervola, Maija – Vainio, Seppo – Häikiö, Tuomo 2020: Potilassanaston hallinta terveydenhuoltoalalla. Maahanmuuttajataustaisten lääkärien ja asioimistulkkiopiskelijoiden sananmerkityksen tarkkuus. – Virittäjä 124. https://doi.org/10.23982/vir.70136(avautuu uuteen ikkunaan, siirryt toiseen palveluun)
Vainio, Anneli 2018: Kipu ja kieli. – Eija Kalso, Maija Haanpää, Katri Hamunen, Vesa Kontinen & Anneli Vainio (toim.), Kipu. Duodecim.