Suomen käyttö kirjakielenä alkoi varsinaisesti 1540-luvulla Saksan kirkossa tapahtuneen reformaation eli uskonpuhdistuksen vaikutuksesta. Uskonpuhdistuksella oli selvä kielipoliittinen ohjelma: kansan piti saada lukea Raamattua ja veisata virsiä omalla äidinkielellään ja jumalanpalvelusten kieleksi tuli latinan sijaan saada kansan kieli. Kansan kielelle piti siis kääntää ainakin Raamattu, virsikirja ja messukirja.

Uskonpuhdistuksen keskuksessa Wittenbergissä aloitti nuori teologi Mikael Agricola opiskelun ohessa Uuden testamentin kääntämisen. Samassa puuhassa oli monesta muustakin maasta tulleita opiskelijoita, joten Luther laati kääntämisen avuksi oppaan, jossa hän mm. kehotti kääntäjää kuuntelemaan ja tarkkailemaan, miten tavallinen kansa saman asian ilmaisisi, ja noudattamaan tätä yksinkertaista, ymmärrettävää kielenpartta koukeroisen munkkilatinan asemesta. Uuden testamentin suomennos painettiin yli kymmenen vuotta myöhemmin vuonna 1548. Agricolan tavoite oli saada koko Raamattu käännetyksi, mutta Vanhasta testamentista hän ehti saada valmiiksi vain osia.

Agricolan suomennosta arvioitaessa on muistettava,  että hänen koulukieliään olivat ruotsi ja latina ja että hän käänsi saksasta, ruotsista ja latinasta. Oli selvää, että hänen kirjakielensä pohjaksi muotoutuivat vieraat lauserakenteet ja sanastoon tuli paljon käännös- ja muita lainoja. Myös oikeinkirjoitus noudatteli paljolti lähdekieliä.

Raamatun suomentamista päästiin jatkamaan vasta puoli vuosisataa myöhemmin, ja Biblia valmistui lopulta vuonna 1642. Toimeksiannon mukaisesti Raamattu piti kääntää niin selvälle suomen kielelle, että sitä ymmärrettäisiin maan kaikissa kolkissa, mutta tosiasiassa kieli muuttui Bibliassa Agricolan käännöstäkin selvemmin lounaismurteiden suuntaan; itäuusmaalaisen ”Pernajan pojan” teksteissä näkyi myös itäisiä piirteitä. Biblian kielestä tuli vähitellen eräänlainen kirjakielen normi, ”pipliasuomi”. Kirjakielen piirteisiin vaikutti olennaisesti se, että pääkaupunki ja henkisen elämän keskus oli Turku.

Jumalanpalvelustekstien suomentamisessa Agricola luultavasti hyödynsi niitä tekstejä, joita oli käytetty Suomen kirkoissa jo keskiajalla ja joita oli varmasti merkitty muistiinkin. Niitä olivat Isä meidän -rukous, rippisanat ja uskontunnustus. Ensimmäinen jumalanpalveluskirja ilmestyi 1549. Liturgiset tekstit Agricola käänsi Ruotsin uskonpuhdistajan Olaus Petrin messukirjasta.

Virsikirjaa Agricola ei ehtinyt koota. Hänen muissa teoksissaan, lähinnä rukouskirjassa, on kuitenkin kolmisenkymmentä virsisuomennosta. Ensimmäisen suomenkielisen virsikirjan laati Jaakko Finno noin 1580. Hän käänsi useimmat sen 101 virrestä ruotsista, jonkin verran myös saksasta ja latinasta. Virsien runokielessä näkyi vielä selvemmin kuin Agricolan käännöksissä suomen kielelle vieraiden rakennepiirteiden vaikutus, koska virsissä käytettiin suomen kielelle outoja runomittoja. Kansanrunojen kalevalamittaa ei virsiin kelpuutettu, koska kansanrunoja pidettiin pakanallisina.

Vaikka keskeiset kirkolliset kirjat oli 1600-luvun puoliväliin mennessä saatu suomeksi, tarvittiin myös suomea osaavia pappeja, jotta kirkko voisi toimia suomen kielellä. Siksi kouluihin oli saatava suomen kielen opetusta. Se ei toteutunut vielä pitkään aikaan. Monet papit olivat kuitenkin äidinkieleltään suomalaisia ja jäivät usein myös virkaan kotimurteensa alueelle. Uskonpuhdistuksen kieliohjelmaan kuului, että kansan piti itse osata lukea Raamattua, joten kirkko huolehti pitkään kansanopetuksesta, lähinnä lukutaidon ja kristinopin alkeista (ns. lukkarinkoulut, rippikoulu, kinkerit). Kirjoittamisen opetusta ei juuri ollut.

Ei vain kirkollista kieltä

Kirjakieli ei palvellut Ruotsin vallan aikanakaan vain kirkon tarpeita. Agricolankin tuotannossa on kansanvalistustekstejä: Rukouskirjassa on rukousten ja 41 psalmin lisäksi monipuolinen, ruotsista käännetty kalenteriosa, joka sisältää mm. terveydenhoito- ja ruokailuohjeita. Psalttarin runomuotoiseen esipuheeseen, joka on enimmäkseen Agricolan omaa tekstiä, sisältyy luettelo suomalaisten pakanallisista jumalista. Raamatussakin on monenlaisia tekstilajeja.

Suomalaisen lakikielen perustaa luotiin samoihin aikoihin 1500-luvun loppupuolella kuin muunkin kirjakielen, kun Ruotsin lakeja suomennettiin. Käännökset tosin jäivät painamatta. Oikeudenkäytön kielenä lienee kuitenkin keskiajasta lähtien käytetty paljon suomea, koska maakuntien tuomarit piti valita paikkakunnan omista miehistä. Ensimmäinen suomeksi julkaistu lakikirja on kirkkolaki vuodelta 1686; Ruotsin valtakunnan laki (1734) ilmestyi 1759.

Virkakieltä olivat myös kuninkaan kansliasta lähetetyt kirjeet, asetukset ja muut asiakirjat, jotka tulivat Suomeen usein heikkoina käännöksinä. Niissä annettiin määräyksiä niin rukouspäivien viettämisestä kuin aviottomien lasten, palkollisten tai sotilaiden kohtelusta. Pappien velvollisuus oli lukea eli ”kuuluttaa” kirkossa myös näitä koko valtakunnan asioita.

Valistavaa kirjallisuutta olivat myös 1700-luvun alusta lähtien julkaistut almanakat, joissa oli yleistajuisia kirjoituksia esimerkiksi uusista hyötykasveista ja muista maataloutta edistävistä asioista. Varsinaisia oppi- ja tietokirjoja ei suomeksi vielä juuri ilmestynyt. Muunkielisten virkamiesten ja pappien avuksi julkaistiin joitakin tulkkisanakirjoja ja alkeellisia kielioppeja.

Ensimmäisen suomenkielisen sanomalehden kohtalo on selvä osoitus siitä, että kansan enemmistö oli vielä varsin tottumaton hankkimaan tietoa lukemalla. Monitoiminen Antti Lizelius, Raamatun kääntäjänäkin tunnettu, alkoi julkaista 1776 ”Tieto-Sanomia” (Lizeliuksen sana sanomalehdelle), jossa oli valistavaa aineistoa, kuten Suomen ja maailman maantietoa, artikkeleita uusista viljelykasveista ja -tavoista, karjanhoidosta ja muista maamiehille tärkeistä asioista. Lisäksi oli ulkomaanuutisia ja tietoja maailmalla sattuneista erikoisista tapauksista. Se oli ensimmäiseksi lehdeksi varsin tasokas, vaikka silloin vielä yleisesti epäiltiin suomen kielen kelpaamista sanomalehden kieleksi. Jutut olivat lyhyitä ja yksinkertaisesti kirjoitettuja. Hyvään kieleen pyrittiin: ”Siinä siwusa ahkeroitan aina Suomen kielen selkeydestä, sen omasta luonnollisesta puhen parresta.” Kuitenkin lehti jouduttiin lopettamaan jo vuoden kuluttua tilaajien puutteen vuoksi.

Suomi sivistyskieleksi: mahdoton tehtävä?

 Maallisen kirjallisuuden vähyys 1600–1700-luvulla johtui osaksi siis siitä, ettei sille ollut kysyntää. Kirkon järjestämässä opetuksessa lukutaito jäi usein heikoksi, ja muun kuin Raamatun tai virsikirjan lukemista pidettiin turhana. Tavallisen kansan kirjahyllyssä oli vielä 1800-luvullakin usein vain nämä perusteokset, ehkä myös katekismus, postilla ja almanakka.

Vielä 1600-luvulla tunnettiin kiinnostusta suomen kieltä kohtaan Turun akatemian perustamisen (1640) johdosta, mutta kiinnostus hiipui 1700-luvulla. H. G. Porthan kuvaa sitä näin: ”Vielä tämän vuosisadan alussa käyttivät papisto, useimmat säätyläiset maaseudulla sekä suuri osa Suomen kaupunkien kauppiaista ja porvaristosta keskinäisessä puheessaan enimmäkseen suomen kieltä. Mutta kuinka suuresti onkaan kaikki tuo nyt muuttunut ja päivittäin yhä enemmän muuttuu: eikä siihen ole tarvinnut käyttää lainkaan pakkoa.”

Suomalaisuusharrastuksestaan tunnetun Porthanin asenne hämmästyttää: hän toteaa, että suomen kieli saadaan vähitellen katoamaan – ilman pakkoa. Porthanin teksti kertoo sivistyneistön asenteesta suomen kieltä kohtaan. Sen kehittämistä sivistyskieleksi ei pidetty mahdollisena. Ajalle kuvaavaa on, että Porthankin kirjoitti suomen murteista latinaksi.

Kansallisen heräämisen kielipolitiikka

Suomen irtautuminen Ruotsista ja liittyminen Venäjään autonomisena suuriruhtinaskuntana 1809 merkitsi alkuun kieliolojen  kannalta yllättävän vähän. Vaikka Suomi sai oman keskushallinnon, Ruotsin lakia noudatettiin edelleen ja ruotsi säilyi ja jopa vahvistui virkakielenä; vain ylimmät virastot olivat venäjänkielisiä. Myös koulutuksen kieli oli edelleen vankasti ruotsi.

Suomen kielen kannalta merkittävämpi kuin valtiollisen aseman muutos oli se kansallisuusaatteena tunnettu virtaus, joka levisi 1800-luvun alussa Euroopasta Suomeen. Se painotti kansan ja kansalliskielen merkitystä. Suomalaisten kansallisen heräämisen keskushahmoksi nousi J. V. Snellman. Hän oli saanut vahvoja vaikutteita saksalaisen filosofin Hegelin ajatuksista, joiden mukaan kansallishenki luo kansallisvaltion, ja sen tärkein ilmentymä on kansan kieli. Tältä pohjalta nousivat Snellmanin kielipoliittiset tavoitteet: suomalaisen sivistyselämän kieleksi ja hallinnon kieleksi oli ruotsin asemesta tultava suomi, jotta kansan oloja voitaisiin kohentaa. Oli tärkeää, että kansa tuntisi omat juurensa ja omalaatuisuutensa, ts. kansallisen identiteettinsä. Snellmanin keskeisiä vaatimuksia oli, että ruotsinkielinen sivistyneistö omaksuisi suomen kielen.

Kirjakielen tietoinen kehittäminen 1800-luvulla

Kielipoliittisen ohjelman toteuttaminen edellytti kirjakielen kehittämistä sellaiselle tasolle, että sillä voitaisiin hoitaa kaikki yhteiskunnan asiat. Ennen muuta piti pyrkiä kielimuotoon, joka tyydyttäisi sekä länsi- että itämurteiden edustajia. Tehtävä ei ollut helppo, ja tätä kielen kehittämisen vaihetta kutsutaankin ”murteiden taisteluksi”. Yhtenäinen suomen kirjakieli alkoi kuitenkin hahmottua 1840-luvulle tultaessa. Tosin murrekiistoja käytiin vielä pitkään.

Yleisesti ymmärrettävän kielen kehittämiseen liittyi myös sanaston luominen. Ahkerin sanansepittäjä oli kansallishenkinen Elias Lönnrot, jonka nimissä ovat mm. monet valtio- ja yhteiskuntaelämän sanat, kuten itsenäinen, kunta, ruhtinaskunta, tasavalta, hallinto. Hänen luomiaan sanoja on jäänyt elämään myös etenkin lääketieteen (kuume, laskimo, valtimo) ja kasvitieteen alalla (hede, emi, teriö, verhiö, helve, palho, mykerö, kärhi). Vierasperäisiä termejä suomentamalla edistettiin sivistyksen leviämistä vieraita kieliä osaamattomienkin keskuuteen. Lönnrotin 1870-luvulla julkaisema laaja suomalais-ruotsalainen sanakirja tuki myös tätä pyrkimystä.

Tärkeä kirjakielen kehittämisen ja vakiinnuttamisen alue oli myös ”käytännöllinen kielenviljely” eli pyrkimys yhteisiin kielen normeihin. Nekin olivat alkuun paljolti kompromisseja eri murre-edustusten välillä, kuten t:n heikon asteen merkintä d:llä (padan), josta kiisteltiin pitkään, sekä k:n astevaihtelu eräissä äänneasemissa (härän vai härjän, pelon vai pelvon). Paljon vaivaa aiheutti vierasperäisten sanojen ja vieraiden nimien kirjoittamisen säännötys; työ jatkui pitkälle 1900-luvulle samoin kuin monien lauseopillisten ongelmien ratkaiseminen.

Suomen kieli hallinnon ja sivistyksen kieleksi

Vaikka 1800-luvun suomalaistamispolitiikka vaati tasapainoilua Venäjän hallinnon sensuuriasetusten ja kiristyvien venäläistämisvaatimusten kanssa, kieliohjelmaa vietiin sinnikkäästi eteenpäin. Luetteloon on koottu suomen kielen edistymisen tärkeitä virstanpylväitä:

Hallinnon kieli

1824 suomenkielisiin seurakuntiin pyrkiviltä papeilta vaadittiin suomen kielen koe.
1851 suomenkielisillä paikkakunnilla tuomarien piti osata suomea.
1851 lääninhallituksiin palkattiin kääntäjiä suomentamaan päätöksiä, käskyjä ym.
1857 Virallinen lehti alkoi ilmestyä myös suomeksi.
1858 kirkon- ja pitäjänkokousten pöytäkirjakieleksi tuli suomi suomenkielisillä alueilla.
1861 suomenkielisissä seurakunnissa virkatodistukset oli annettava suomen kielellä.
1863 J. V. Snellman tuli senaattoriksi.
1863 Aleksanteri II antoi kieliasetuksen, jonka mukaan suomen kielestä oli tultava virkakieli 20 vuoden siirtymäajan kuluessa (toteutui lopullisesti vasta 1902).

Sivistyksen kieli

1820 Turun Wiikko-Sanomat
1878 enemmistö sanomalehdistä suomenkielisiä
1831 Suomalaisen Kirjallisuuden Seura
1876 Kotikielen Seura

1828 yliopistoon suomen kielen lehtoraatti
1850 yliopistoon suomen kielen professuuri
1894 asetus, jonka mukaan kaikkien yliopiston opettajanvirkaan pyrkivien oli osoitettava suomen kielen taitonsa
1832 ensimmäinen maisterinväitöskirja suomeksi
1858 ensimmäinen tohtorinväitöskirja suomeksi

1841 suomi ylimääräiseksi oppiaineeksi kaikkiin poikakouluihin (tarvittiin suomentaitoisia virkamiehiä)
1858 Jyväskylään ensimmäinen suomenkielinen oppikoulu
1863 Jyväskylään ensimmäinen suomenkielinen opettajaseminaari (naisillekin avoin)
1865 suomen kieli opetuskieleksi oppikouluissa yhdessä tai useammassa aineessa
1866 kansakouluasetus (yhdeksi oppiaineeksi äidinkieli)
1898 ensimmäinen kouluvelvollisuuslaki
1872 Helsinkiin Suomalainen teatteri

Luettelosta näkyvä suomen kielen voittokulku merkitsi suomenkielisen kansan oikeuksien lisääntymistä niin viranomaiskosketuksissa kuin henkisen elämän alalla. Joidenkin kohtien toteuttamista vaikeutti tosin alkuun se, että oli puutetta suomen kielen taitoisista virkamiehistä. Asiaa auttoi opetuksen, koulujen ja yliopistojen, suomalaistaminen. Suomen ja ruotsin tasa-arvo toteutui lopullisesti vuonna 1902 annetussa asetuksessa oikeusistuinten ja hallintoviranomaisten kielestä.

Suomen itsenäistymisen jälkeen määrättiin hallitusmuodossa vuonna 1919, että Suomen kansalliskieliä ovat suomi ja ruotsi. Kielilaissa 1921 säädetään tarkemmin kielten keskinäisestä asemasta ja käytöstä.

Autonomian kauden kansallinen herätys merkitsi myös suomalaisen kaunokirjallisuuden alkua. Se on omakielisen kulttuuri-identiteetin tärkeä ilmentymä.

Kirjallisuutta

Huhtala, Aarre:  Raamatunsuomennokset. – SKH.

Häkkinen, Kaisa 1994: Agricolasta nykykieleen.  WSOY.

Häkkinen, Kaisa 2007:  Suomalainen kirjallisuus Ruotsin vallan aikana. – SKH.

Häkkinen, Kaisa 2007:  Monikielinen suomalaisuus Porthanin aikana. – SKH.

Itkonen-Kaila, Marja 2007:  Mikael Agricola suomentajana. – SKH.

Kolehmainen, Taru 2007:  Virsikirjan suomennoshistoriaa. – SKH.

Raunio, Ilkka 2000: Adlercreutzeista Österbladeihin. Suomen säätyläistön historiaa. Tammi.

SKH = Suomennoskirjallisuuden historia. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2007.