Tietosanakirjan toimitusta Otavan tiloissa 1910-luvulla. Manninen istuu pöydän vasemmalla puolella keskellä ja katsoo kameraan. Kuva: Museovirasto. CC BY 4.0(avautuu uuteen ikkunaan, siirryt toiseen palveluun)
Otto Manninen syntyi maanviljelijäperheeseen Kangasniemellä Etelä-Savossa vuonna 1872. Koulunsa hän kävi Mikkelissä, jonka lyseosta hän kirjoitti ylioppilaaksi 1892. Saman vuoden syksyllä hän lähti opiskelemaan Helsinkiin. Kotiseutu ei kuitenkaan koskaan jäänyt kokonaan taakse, sillä Manninen palasi Kangasniemelle aina kesäisin ja piti muutenkin tiiviisti yhteyttä läheisiinsä.
Helsingin yliopistossa Manninen opiskeli suomen kieltä, estetiikkaa, kirjallisuutta, latinaa ja filosofiaa. Filosofian kandidaatiksi hän valmistui 1897. Mannisen ensimmäinen varsinainen työpaikka oli aikakauslehti Valvojassa, jonka toimitussihteeri hän oli 1898–1899. Vuosisata vaihtui Ruotsiin, Norjaan, Saksaan, Ranskaan ja Italiaan tehdyllä opintomatkalla, josta valtaosan Manninen vietti Pariisissa.
Kotimaahan palattuaan Manninen suunnitteli vielä pitkään tekevänsä väitöskirjan Aleksis Kivestä. Hänestä tuli kuitenkin runoilija ja kääntäjä, ja hän toimi myös kielentarkistajana ja kielen asiantuntijana.
Suomentajana, kielenhuoltajana ja suomen kielen lehtorina
Suomennoksia Manninen alkoi tehdä jo opiskeluvuosinaan. Ensimmäiset julkaistut työt olivat matkaoppaita, mutta jo 1900-luvun alussa hän käänsi laajoja kirjallisuuden ja historian yleisesityksiä. Vuonna 1905 Manninen debytoi runoilijana, ja samalla vuosikymmenellä ilmestyivät myös ensimmäiset hänen suomentamansa runokokoelmat. Kansallisteatterin dramaturgina ja neuvonantajana hän pääsi vuosina 1907–1909 vaikuttamaan näytelmien kieliasuun ja laatimaan myös uusia suomennoksia.
1910-luvulle tultaessa Manninen toimi kielentarkistajana Tietosanakirjassa (I–XI, 1909–1922), ensimmäisessä niin levikiltään kuin laajuudeltaankin mittavassa suomenkielisessä ensyklopediassa. Hän tarkisti myös laajan Maailmanhistoria-teoksen (I–V, 1914–1917) kieltä. Tehtävien voi katsoa viitoittaneen hänen myöhempiä töitään. Manninen muokkasi tietosanakirjan artikkeleita tiiviimmiksi ja yhtenäisti Emil Nestor Setälän ja Yrjö Wichmannin kanssa vierasperäisten sanojen kirjoitusasua. Eräät tuolloin tehdyt oikeinkirjoitusratkaisut askarruttivat Mannista myöhemmin.
Vuonna 1913 Manninen nimitettiin Helsingin yliopiston suomen kielen lehtoriksi. Lehtoraatti oli opetusohjelmaltaan varsinkin alkuun hyvin käytännönläheinen. Opetus koostui etupäässä erilaisista harjoituskursseista, joilla käsiteltiin kielen rakenteen ja oikeakielisyyden lisäksi myös tyylioppia, ainekirjoitusta ja kääntämistä.
Virkansa ohessa Manninen jatkoi työtään sekä runoilijana että kääntäjänä. Hänelle kertyi myös lukuisia luottamustehtäviä. Jo vuonna 1921 hän peri Juhani Aholta uuden raamatunsuomennoksen kielentarkistajan tehtävän, jota hän hoiti vielä 1930-luvullakin jäätyään lehtorin virastaan jo virkavapaalle.
Raamatunsuomennoksen kielentarkistajana
Raamatunkäännöksen uudistaminen oli edennyt hitaasti 1800-luvun kuluessa, ja heti 1900-luvun alussa se alkoi joutua vastatuuleen. Uuden testamentin koekäännöstä kritisoitiin vanhasta länsisuomalaisesta kirkkokielestä liikaa poikkeavaksi. Näin siitä huolimatta, että komitean kirjailijajäsen Juhani Aho oli pyrkinyt palauttamaan käännöstä entiseen asuunsa. Raamatunsuomennostyötä tutkinut Marja Itkonen-Kaila (1976) on korostanut itäsuomalaisen Ahon tottuneen siihen, että Raamatun kieli poikkesi muusta kielenkäytöstä, eikä hän nähnyt siksi tarvetta kaventaa näiden eroa. Manninen jatkoi työtä samalla linjalla.
Uuden testamentin koekäännöstä editoidessaan Manninen palautteli tekstiä alun perin vuonna 1776 ilmestyneen vanhan kirkkoraamatun sanamuotoon tai lähelle sitä. Uunista tuli pätsi, kamarista kammio ja rosvosta ryöväri. Manninen muutti kuitenkin tekstiä ylätyyliseksi myös tavoilla, joille ei ollut esikuvaa kirkkoraamatussa. Näin perheenisännän varastosta tuli aarrekammio, huomisen päivän huoli vaihtui murheeksi, tanssimisesta tuli karkelointia ja työaasi muuttui ikeenalaiseksi aasiksi. Tekstin yleisilmeeseen vaikutti tuntuvasti jo se, että Manninen muutti eräitä taajaan esiintyneitä partikkeleita vanhaan asuunsa (esim. luokse > tykö, jotta > että), mikä teki kielestä entistä länsimurteisempaa.
Manninen palautti myös käännöksen muoto-oppia lähemmäs vanhaa raamattukieltä. 1800-luvulla jo yleistyneet itäsuomalaiset vokaalinpidentymä + n -tyyppiset omistusliitteet on muutettu nsa-, nsä-asuisiksi (esim. opetuksestaan > opetuksestansa), den-loppuiset monikon genetiivit tten-päätteisiksi (esim. puiden > puitten, syntyneiden > syntyneitten) ja va-, vä-päätteiset aktiivin 1. partisiipit vainen-, väinen-loppuisiksi adjektiiveiksi (esim. imettävä > imettäväinen). Myös pitää tekemän -tyyppiset ilmaukset on enimmäkseen palautettu. Muutamat muutokset (esim. jälessäni > jäljessäni, möi > myi) voi tulkita modernisoinneiksikin, mutta näissä on samalla kyse nimenomaan itämurteille tyypillisistä muodoista luopumisesta.
Uuden testamentin koekäännöstä kritisoitiin vanhasta kirkkokielestä liikaa poikkeavaksi.
Kielenkäytön yhä systemaattisempi arkaisoiminen näkyy myös Mannisen tavassa palauttaa predikaattiverbejä etenkin sivulauseiden loppuun, mikä vastasi vanhan kirkkoraamatun tyyliä (esim. Isäsi, joka näkee salassa > Isäsi, joka salassa näkee); samanlaisia sanajärjestysmuutoksia oli tehnyt myös Aho ennen Mannista. Manninen palautteli kuitenkin myös muita verbimuotoja lauseen loppuun tavoitteenaan ”vanhan raamatunsuomennoksen lauseittain jyhkeä, voimakas poljenta” (esim. Ettei kukaan saattanut kulkea sitä tietä > Ettei kukaan voinut sitä tietä kulkea). Ahon tavoin Manninenkin pyrki lisäämään tekstiin myös siitä aiemmin karsittuja persoonapronomineja. Hän lisäsi niitä lähes kaikkialle (esim. anna meille velkamme anteeksi > anna meille meidän velkamme anteeksi). Toisaalta Aho oli kuitenkin pyrkinyt myös tiivistämään raamatunkäännöksen ilmaisua. Siinä missä Aho oli lisännyt lauseiden alkuun etenkin mutta- ja niin-konnektiiveja, Manninen puolestaan poisti liitepartikkeleita (esim. Kukahan on suurin > Kuka on suurin). Monissa kohden Manninen myös yksinkertaisti kovin koukeroiseksi käynyttä kieltä (esim. jos tuo palvelija on paha ja sanoo sydämessänsä > jos paha palvelija sanoo sydämessänsä).
Vaikka Manninen sai lehtorin virastaan pitkiä virkavapauksia juuri raamatunkäännöksen tarkistusta varten, työ vei kauan aikaa. Lähes vuosikymmentä ennen uuden raamatunkäännöksen virallista hyväksymistä hän sai vielä toisen merkittävän kielellisen asiantuntijatehtävän: hänet valittiin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kielivaliokunnan jäseneksi.
Kielivaliokunnan jäsenenä
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kielivaliokunta perustettiin vuonna 1928 aiemman kielitieteellisen valiokunnan työn jatkajaksi. Yliopiston lukukausien aikana kuukausittain pidettyjen kokousten puheenjohtajana toimi E. A. Tunkelo, ja jäseninä oli yliopistotutkijoiden lisäksi myös Knut Cannelinin ja E. A. Saarimaan kaltaisia käytännön kielimiehiä.
Kielivaliokunnan ensimmäisessä kokouksessa 29.9.1928 käsiteltävänä oli vierasperäisten sanojen oikeinkirjoitus, joka haluttiin vakiinnuttaa valiokunnan jäsenten Martti Airilan ja Knut Cannelinin Vierasperäiset sanat -teoksen uutta painosta varten. Useimpien mielestä periaatteita ei tarvinnut muuttaa. Artturi Kanniston ja Mannisen mielestä olisi kuitenkin tullut korjata jälkitavujen vokaalien merkinnän epäyhtenäisyys: miksi kirjoitettiin atleetti, kyklooppi ja barbaari, mutta ei filosoofi, ballaadi ja mikroobi? Muutosesityksen perusteluna oli, että tuolloin yleisen pitkävokaalisen ääntämyksen mukainen kirjoitusasu yhtenäistäisi parhaiten lainasanojen merkintää samalla, kun näiden ääntämystä ei tarpeettomasti loitonnettaisi vieraissa kielissä tavattavasta.
Valiokunnan enemmistön mielestä oli kuitenkin ”helpompi noudattaa yksityiskohtaista johdonmukaisuutta, kuin jos lähtökohdaksi otettaisiin monestikin horjuva yleinen ääntämys”. Jo vakiintuneesta lyhytvokaalisesta kirjoitustavasta ei siis haluttu luopua. Manninen oli asiasta päättävästä kokouksesta poissa, eikä Kannistoa nähty kielivaliokunnan kokouksissa enää vuoden 1928 jälkeen.
Erityisen hyvää alkua ei Manninen toiminnalleen kielivaliokunnassa näytä saaneen. Loppuvuoden 1928 kokouksiin hän ei ottanut osaa, eikä hän tulevina vuosinakaan osallistunut kuin vain keskimäärin joka toiseen kokoukseen. Näidenkin pöytäkirjoissa vain joka toisessa on Mannisen kommentteja, joten kovin aktiivisesti hän ei valiokunnan toiminnassa ollut mukana. Keväällä 1929 hän oli läsnä keskusteltaessa virolaisten maantieteellisten nimien oikeinkirjoituksesta. Aktiivisemmin Manninen otti osaa syksyllä keskusteltaessa neutraliseerata-tyyppisten verbien suomalaistamisesta. Tästä hän jätti pöytäkirjaan eriävän mielipiteen, koska ei kannattanut valiokunnan suosittamaa neutraalistaa-asua vaan tavallisempana pitämäänsä neutraalistuttaa-tyyppiä.
Vuoden 1930 alkupuolella Manninen piti alustuksen vierasperäisten sanojen asuista, joihin tehtiin ”joukko muutoksia ja tasoituksia”, tämän tarkemmin alustuksen kohteena olleita Airilan ja Cannelinin sanaston tiettyjen sivujen sanoja yksilöimättä. Saman vuoden keväällä Manninen käväisi myös kokouksessa, jossa pohdittiin o(i)tta-verbien (esim. kirjoittaa, erottaa) asua ja filateelisen sanaston suomenkielisiä vastineita. Mannisen omia kommentteja on pöytäkirjassa vasta keväältä 1931, jolloin valiokunta päätyi äänestämään ku(i)n-konjunktion i:llisyydestä eräissä käyttöyhteyksissä.
Mannisen työt raamatunkäännöskomiteassa ja kielivaliokunnassa kohtasivat 29.5.1931, jolloin tarkasteltiin hänen pitkän alustuksensa pohjalta Vanhan testamentin käännöksen eräitä kirjoitusasuja ja sanavalintoja. Valiokunta päätti suosittaa kaksoset-tyyppisten i:ttömien muotojen käyttöä, mutta kuin-konjunktio päätettiin rajata vain vertailua ilmaisevaksi. Valiokunta suositti myös myydä-asuiseen muotoon siirtymistä myödä-asun sijasta, mutta Mannisen toivomaa möi-imperfektistä luopumista ei kannatettu. Kiiruusti-asu haluttiin kuitenkin säilyttää kiireesti-muodon rinnalla, samoin kenen-asuiset akkusatiivitkin (esim. kenen lähetät). Muutosta orhittensa > orhiensa puollettiin. Housuista valiokunta ei sentään suostunut tekemään kaatioita, vaikka Mannisen mielestä tämäkin sana olisi Raamatun kieleen sopinut.
Manninen oli läsnä vielä joka toisessa vuoden 1932 kokouksessa, mutta näiden pöytäkirjoissa ei ole hänen puheenvuorojaan. Viimeisen kerran hän otti osaa kielivaliokunnan kokoukseen toukokuussa 1933. Kirkolliskokous hyväksyi raamatunkäännöskomitean valmisteleman Vanhan testamentin käännöksen samana vuonna. ”Voi, kuningas Taavetti, psalmista, kun et haastanut suomea valmista! Ois päästy me pitkistä talkoista ja paksuista urakkapalkoista”, muisteli Manninen eräässä runossaan komitean pitkää työtä. Lopullisesti se päättyi vasta kirkolliskokouksen hyväksyttyä Uuden testamentinkin suomennoksen vuonna 1938.
Millainen kielenhuoltaja Manninen oli?
Mannisen toiminnasta kielenhuoltajana säilyneet tiedot jäävät verraten niukoiksi varsinkin kielivaliokunnan osalta. Mannisen ystävä Toivo T. Kaila, monessa mukana ollut tilasto- ja talousmies, suomentaja ja tietokirjailija, on kuitenkin tallentanut erääseen lehtiartikkeliinsa Mannisen ajattelua valaisevia muistikuvia.
Kailan (1954) mukaan Manninen itse nojautui elävään kansankieleen. ”Ja ellei siitä saanut selvää vastausta, oli seuraava kysymys: Mitä sanoo Lönnrot?” Kaila tarkoittaa tässä Elias Lönnrotin Suomalais-ruotsalaista sanakirjaa (1866–1880). Mannisen yritys muuttaa lainasanojen vokaalien pituus paremmin ääntämystä vastaavaksi kertoo pyrkimyksestä pitää kirjakieli todellisen kielenkäytön mukaisena. Lönnrotiin vetoaminen taas kertoo, että Manninen oli toisaalta traditionalisti, joka ei pohjimmaltaan pitänyt kielen muuttamisesta. Erityisesti tämä tulee näkyviin hänen suhtautumisestaan eräisiin oikeinkirjoituksen detaljeihin.
Suomen kielen oikeinkirjoitukseen tuoduista uusista merkeistä Manninen ei pitänyt lainkaan. Erityisen barbaarisena hän piti sitä, että jopa englannin shillingit ja sheriffit oli alettu kirjoittaa ”tshekittäin”, kuten hän š:llistä kirjoitustapaa kutsui. ”Pitäisikö sitten sellainen nimi kuin Chopin kirjoittaa paremmin ääntämyksen mukaisesti – vai ainoastaan saksaa ja englantiako meillä saa barbarisoida”, Manninen oli Kailan mukaan parahtanut. Ääntämyksessä pois jäävien loppuvokaalien perään merkittävää heittomerkkiä Manninen luonnehti puolestaan ”kärpäsen-liaksi” ja ihmetteli, miksi kirjoittaa Voltaire’in, kun ranskan loppuvokaali ei edes ole mykkä vaan suomen ö:hön vivahtava ja sivistynyt ihminen lausuu muodon yleensä vain ”Voltairen”. – Näin nykyisin kirjoitetaankin.
Runoilijana ja tiiviin ilmaisun taitajana arvostettu Manninen uskoi suomen kielen lyhenevän vielä entisestään ja kannatti siksi lämpimästi meneillään ollutta illinen-loppuisten adjektiivien korvaamista inen-loppuisilla (esim. loogillinen > looginen). Kategorisesti hän ei lyhyempiin muotoihin näytä silti pyrkineen, suosittihan hän kielivaliokunnassa pitempää neutraalistuttaa-asua johdostyypin yleisyyteen vedoten.
Viron vaikutuksena pitämäänsä suomen kieleen ”pesiytynyttä ylenmääräistä genetiivinpalvontaa” Manninen kutsui sen sijaan ”genetiivi-taudiksi”. ”Kas kun eivät sano viron mukaan hampaan-harja”, hän kerran lausahti, ”voihan ihmisellä olla enää yksi hammas harjattavanaan.” Kieleen jo vakiintuneihin genetiivillisiin yhdyssanoihin Manninen ei kuitenkaan halunnut puuttua, eikä sanojen merkityksiäkään pitänyt hänen mielestään yrittää rajata liian tiukkaan.
Kielenhuoltajana Mannista voisi luonnehtia sivistyneistön kielenkäytöllä avarrettua ja suodatettua kansankielisyyskantaa edustaneeksi traditionalistiksi, jonka mielestä kielenohjailu tuli rajoittaa vain välttämättömimpään. Tällaisena hänen monet kielenhuollosta esittämänsä ajatukset eivät ole pahasti vanhentuneet, vaikka vierassanojen vokaalien merkinnässä ei hänen linjoilleen enää lähdetty. Raamatunkäännöksen arkaisoijana Manninen jäi selvimmin aikansa lapseksi, mutta tässä työssä hänen roolinaan olikin toteuttaa Juhani Ahon ja konservatiivisten kirkonmiesten jo ennalta valitsemaa linjaa.
Aiheesta enemmän
Itkonen-Kaila, Marja 1976: Juhani Aho ja Otto Manninen raamatunkäännöksen kielentarkistajina. – Parnasso 26.
Kaila, Toivo T. 1954: Otto Manninen ja oikeakielisyys. – Aamulehti 28.2.1954.
Kolehmainen, Taru 2014: Kielenhuollon juurilla. Suomen kielen ohjailun historiaa. Kotimaisten kielten keskus & Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. https://scripta.kotus.fi/www/verkkojulkaisut/julk41/Kielenhuollon_juurilla.pdf(avautuu uuteen ikkunaan, siirryt toiseen palveluun)
Lyytikäinen, Pirjo – Rossi, Riikka (toim.) 2025: Ui merta ne unten. Otto Manninen runoilijana ja kääntäjänä. Joutsen/Svanen 2025. Kotimaisen kirjallisuudentutkimuksen vuosikirja. Helsingin yliopisto. [Petri Lauerman kirjoituksen laajempi versio s. 176–188.] https://journal.fi/joutsen-svanen/issue/view/12290(avautuu uuteen ikkunaan, siirryt toiseen palveluun)