Mistä meille tuli jep-sana?

”Mistähän meille tuli sana ’jep’, jota kaikki nyt käyttävät?” Tämän kysymyksen lähetti lukija Helsingin Sanomien Usko Siskoa -palstalle loppuvuodesta 2022. Lukija oli siis huomannut jonkinlaisen muutoksen jep-sanan käytössä. Sanan yleistyminen erityisesti nuorten ja nuorten aikuisten puheessa on kiinnittänyt myös tutkijoiden huomion (Koivisto & Lehtonen 2025).

Lukijan kysymys sai meidät tutkijat huomaamaan, ettemme juuri tienneet jepin varhaisvaiheista suomessa. Stadin slangin sanakirjan mukaan sitä on käytetty 1940-luvulta lähtien. Tekeillä olevassa tutkimuksessamme kuitenkin osoitamme, että sanan käyttö suomen kielessä on alkanut jo 1910-luvulla – ei tosin Suomessa puhuttavassa suomessa vaan amerikansuomalaisten keskuudessa.

Tässä kirjoituksessa esittelemme aluksi havaintojamme muutoksesta, joka jep-sanan keskustelukäytössä on tapahtunut viimeisten noin 15 vuoden aikana. Sitten tarkastelemme lyhyesti sanan kulkeutumista suomen kieleen vanhan lehtiaineiston valossa.

Jep dialogipartikkelina

Jep on puheen pikkusana, partikkeli – Ison suomen kieliopin (ISK) kategorisointia seuraten dialogipartikkeli. Tällaiset sanat voivat muodostaa kokonaisen puheenvuoron ja keskustelutoiminnon yksin ilman, että vuoro tulkitaan keskeneräiseksi (ks. ISK § 797). Niiden tehtävä keskustelussa on responsiivinen: ne osoittavat, millä tavalla edeltävä puheenvuoro on otettu vastaan.

Keskustelunanalyyttisessa tutkimuksessa on kuvattu useiden tällaisten pikkusanojen tehtäviä ja keskinäistä työnjakoa: partikkeleilla voidaan esimerkiksi osoittaa kuulolla oloa (joo, nii, mm) tai ottaa vastaan uutta tietoa (ai jaa, ahaa) (ks. esim. Sorjonen 1999; Koivisto 2017). Erilaisia dialogipartikkeleita luetellaan myös Ison suomen kieliopin Partikkelit-luvussa, mutta partikkelia jep ei mainita. Kielitoimiston sanakirjassa esitetään jep-sanalle kaksi käyttötapaa: joko myöntävänä vastauksena (Eiköhän mennä? – Jep.) tai ”täytesanana” (Jep, aloitetaan sitten).

Viimeaikaiset tutkimushavainnot osoittavat, että partikkelit voivat saada uusia tehtäviä ajan saatossa. Esimerkiksi okei-partikkelia on vanhastaan käytetty hyväksyvänä vastauksena ehdotuksiin, mutta nykyään sillä voidaan myös ottaa vastaan uutta tietoa ai jaa -partikkelin tapaan (ks. Koivisto & Sorjonen 2021). Okein tavoin myös jep-partikkeli on saanut uudentyyppisiä käyttökonteksteja: nykyään se toimii vahvistavana vastauksena kysymykseen sekä keskustelun siirtymissä (vrt. Kielitoimiston sanakirjan mainitsemat käytöt) mutta myös konteksteissa, joissa keskustelijat hakevat samanmielisyyttä.

Havainnollistamme ensin käyttötapoja, joita jep-sanalla on ollut jo pitkään, eli käyttöä vahvistavana vastauksena ja keskustelun siirtymissä. Ensimmäinen esimerkki on WhatsApp-keskustelusta, toinen puhelinkeskustelusta.

Esimerkki 1 (WhatsApp-keskustelu, harrastusryhmä, 2018)

Esimerkki 2 (puhelinkeskustelu, Keskusteluntutkimuksen arkisto Sg 111, nauhoitettu 1997; litteraatiota yksinkertaistettu)

Esimerkissä 1 Anna esittää verbialkuisen, -hAn-liitepartikkelilla varustetun lausuman, joka on tulkittavissa tarkistuskysymykseksi (ISK § 830). Karo ja Satu esittävät kumpikin vahvistavan vastauksen, Karo leikillisen juupelis-muodon, Satu taas jep-partikkelin. Enempää vastauksia ei anneta, eikä keskustelu aiheesta jatku.

Esimerkissä 2 ystävykset Elli ja Piia ovat sopimassa juhliin lähdön yksityiskohdista; Piia on tulossa ensin Ellin luokse. Rivillä 1 Elli esittää kysymyksen saapumisajasta, mihin Piia vastaa kertomalla junansa aikataulusta. Tämän vastauksen Elli kuittaa riittäväksi joo-partikkelilla (rivi 5). Asiaa voi pitää tällöin käsiteltynä. Tässä kohtaa (rivi 6) vastauksen esittäjä Piia lausuu jep-partikkelin. Se ei ole enää selvästi osa saapumisaikaa käsittelevää jaksoa, mutta ei toisaalta aloita selvästi mitään uuttakaan. Sitä voi siis pitää puheenaiheen päätöstä ennakoivana partikkelina.

Tutkiessamme jep-partikkelin käyttöalan muuttumista keskusteluaineistoissa (ks. Koivisto & Lehtonen 2025) huomasimme, että vanhemmissa, 2010-luvun alkuun ulottuvissa aineistoissa jep on hyvin harvinainen: Turun yliopiston ylläpitämässä Arkisyn-korpuksessa (noin 30 tuntia keskusteluaineistoa) partikkeli esiintyy vain kahdeksan kertaa. Lisäksi se esiintyy lähes yksinomaan puhelinkeskusteluissa ja erityisesti esimerkin 2 kaltaisissa puheenaiheen vaihtumiseen liittyvissä tai koko puhelun lopettamista ennakoivissa kohdissa.

Aineistoissa, jotka on kerätty noin vuoden 2015 jälkeen, tilanne on toinen. Jep esiintyy useimmin vastauksena samanmielisyyttä hakeviin puheenvuoroihin – toisin sanoen vuoroihin, jotka eivät ole kysymyksiä vaan väitteitä ja kannanottoja. Näissä tapauksissa jep osoittaa, että puhujat jakavat edellisessä vuorossa ilmaistun näkemyksen jostakin asiasta. Partikkelia käytetään tähän tapaan sekä puhutussa että kirjoitetussa vuorovaikutuksessa.

Seuraava esimerkkikatkelma on iltapalakeskustelusta, joka käydään perheen kodissa; keskustelijoina ovat perheen äiti ja tämän sisko Janni. Perheen 5-vuotias lapsi on juuri poistunut itkien pöydästä ja paiskannut oven perässään kiinni.

Esimerkki 3 (kasvokkaiskeskustelu, 2024; litteraatiota yksinkertaistettu)

Äiti kommentoi ensin lapsen käytöstä leikkisästi yhdistämällä sen tyypilliseen teini-ikäisen käytökseen (rivi 2). Jannin samanmielisen nii-vastauksen jälkeen (rivi 3) äiti tekee ennustuksen ongelmallisen käytöksen jatkumisesta (rivit 5, 7). Janni ei vastaa tähän mitään vaan keskittyy voileivän tekemiseen. Rivillä 9 äiti peruuttaa kannastaan toteamalla, että ovien paiskominen on alkanut jo aiemmin, ja luo siten uuden paikan reaktiolle. Vastaamalla tähän jep-partikkelilla (rivi 10) Janni vahvistaa sanotun todenmukaisuuden ja siten vihjaa, että asia on yhteisesti jaettua tietoa ja että sitä ei tarvitse käsitellä enempää. Jep-partikkeli toimiikin usein myös puheenaiheen lopettamisen merkkinä.

Jep 1900-luvun alun amerikansuomessa

Tekeillä olevassa tutkimuksessamme tarkastelemme jep-partikkelin historiaa ja leviämistä amerikansuomesta suomalaiseen nuorisokieleen. Tässä tarkastelussa käytämme Kansalliskirjaston digitaalisia aineistoja, joihin kuuluu niin sanoma- ja aikakauslehtiä kuin kaunokirjallisuutta. Kiinnitämme huomiota erityisesti siihen, millaisissa genreissä jep-partikkelia on käytetty, millaiset puhujat sitä käyttävät ja miten sen käyttöä kommentoidaan. Näin saadaan tietoa siitä, mihin konteksteihin partikkeli koetaan sopivaksi ja millaisiin ihmisiin, ihmisryhmiin tai näiden ominaisuuksiin se liitetään. Hahmottelemme siis jep-partikkelin sosiaalista indeksisyyttä. Tällä tarkoitetaan sitä, että jokin kielenpiirre liitetään johonkin enemmän tai vähemmän jaettuun stereotyyppiseen käsitykseen esimerkiksi tietynlaisista ihmisistä (Visakko & Lehtonen 2024).  

Varhaisimmat löytämämme jep-partikkelin esiintymät ovat amerikansuomalaisista sanomalehdistä 1910–20-luvuilta, jolloin sanaa on käytetty erityisesti pakinoissa, huumoripalstojen kaskuissa ja fiktiivisissä kertomuksissa. Nämä lajit sallivat vapaamuotoisemman ja puheenomaisemman tyylin kuin monet muut sanomalehtigenret: kirjoittajat voivat jep-partikkelilla esimerkiksi kommentoida omia ajatuksiaan tai referoimiensa lähteiden sanomisia (Huomautitte olevan naisia, jotka juovat. Jep! Niitä on; New Yorkin Uutiset, 28.2.1920, s. 4).

Fiktiivisissä dialogeissa jep esiintyy – kuten nykykielessäkin – vastauksena edellisen puhujan repliikkiin. Sosiolingvistisestä näkökulmasta on huomionarvoista, että dialogeissa partikkeli esiintyy varhaisessa vaiheessa erityisesti osana amerikkalaisten maskuliinisten hahmojen ääntä ja osana amerikansuomalaista kielenkäyttöä. Seuraava esimerkki on kasku, jossa jep-partikkelia käyttää amerikkalainen farmari:

Esimerkki 4 (Nykyaika, 15.11.1929, s. 19)

Kaskun humoristisuus perustuu farmaria kohdanneen katastrofin ja tämän korostetun rauhallisen, jopa välinpitämättömän käytöksen väliseen kontrastiin. Vuorovaikutus jäsentyy katkelmassa siten, että matkustaja, ulkopuolinen hahmo, kysyy farmarilta kysymyksiä, joilla hän paitsi hakee vahvistusta oletuksilleen myös tarjoaa farmarille tilaisuuden selittää epäodotuksenmukaista toimintaansa – eli sitä, että tämä vain istuu, vaikka tuuli on vienyt talon ja perheen. Farmari tyytyy kuitenkin tarjoamaan minimaalisia vahvistavia vastauksia jep-partikkelin avulla. Partikkelin käytössä näyttää olevan samankaltaisia piirteitä kuin nykyään: jep vahvistaa jonkin kontekstissaan selvän oletuksen, ja sen avulla puhuja voi osoittaa asennoituvansa puheenaiheeseen niin, että asian jatkokäsittely on tarpeetonta.

Sosiolingvistiseltä kannalta on kiinnostavaa, että jep-partikkelia käyttävä hahmo nimetään farmariksi ja lukija saa tietää, että hahmo polttelee Yhdysvaltain Keskilännessä tyypillistä maissipiippua (koornipiippu < corn pipe) ja tuntee paikalliset sääolot. Jep-partikkeli ja muut amerikkalaisuuteen ja paikalliseen kontekstiin viittaavat tulkintavihjeet siis luovat kuvan stereotyyppisestä Keskilännen maalaismiehestä, joka ei hötkyile turhia.

Jep kotoutuu suomalaisten hahmojen ääniin

Jep-partikkeli on aineistomme perusteella vakiintunut amerikansuomalaiseen kielenkäyttöön jo pari vuosikymmentä ennen ensimmäisiä suomalaisia esiintymiä. Voidaankin olettaa, että ihmisten ja tekstien liike Suomen ja Pohjois-Amerikan välillä on asteittain juurruttanut jep-sanan Suomessa puhuttuun suomeen ja että yhtenä merkittävänä mallina on toiminut juuri sanan amerikansuomalainen käyttö.

Huomionarvoista on, että useat ensimmäisistä suomalaisista jep-partikkelia käyttäneistä kirjoittajista olivat vierailleet amerikansuomalaisten keskuudessa tai olivat itse siirtolaisia. Ensimmäinen löytämämme suomalainen esiintymä on kupletistina, sanoittajana ja kirjailijana tunnetun Tatu Pekkarisen matkaromaanista Hauska tutustua! (1929). Romaanissa kuvatut tapahtumat ja dialogit perustuvat Pekkarisen ja hänen säestäjänään toimineen Matti Jurvan vuosina 1927–28 Yhdysvaltoihin tekemään esiintymis- ja levytysmatkaan. Samoin aineistomme järjestyksessä toisen jep-partikkelin sisältävän tekstin, Siunattu kaljakuski -romaanin (1930), kirjoittanut Eino Auer oli ennen kirjoitustyöhön ryhtymistä vieraillut Yhdysvalloissa ja Kanadassa suomalaisten siirtolaisten keskuudessa. Aueria kiinnosti erityisesti amerikansuomalaisten lehtien kielenkäyttö, josta hän kirjoitti myös pakinoita.

Varsin tyypillinen varhainen suomalainen jep-sanan esiintymiskonteksti on niin sanotussa kioskikirjallisuudessa, kuten erä-, lännen- ja seikkailukertomuksissa. Kioskikirjallisuutta julkaisivat 1930–40-luvuilla sekä siihen erikoistuneet lehdet (Isku, Jännityskertomuksia) että muunlaiset aikakauslehdet (Lukemista Kaikille, Seura, Metsästys ja kalastus). Osa kertomuksista on käännetty alkuperäisteoksista, joten on pohdittava suomentamisen roolia jep-partikkelin vakiintumisessa suomensuomeen: sana on saattanut siirtyä originaalista käännökseen. Osa kioskikirjallisuudesta taas on kotimaista tuotantoa, joka noudattaa englanninkielisen lajiperinteen piirteitä. Esimerkiksi seuraava katkelma on Unlucky Lake -nimiseen ”kanadalaistyyppiseen” paikkaan sijoittuvasta karhunkaatoa käsittelevästä kertomuksesta. Sen on kirjoittanut J. F. Ruotsalainen, joka toimi 1920-luvulla joitain vuosia Kanadassa träppärinä eli turkismetsästäjänä:

Esimerkki 5 (Seura, 3.4.1935, s. 15)

Jep-partikkeli alkaa näin vakiintua kioskikirjallisuuden lajiperinteen piirteeksi, jossa sitä käytetään etenkin maskuliinisen amerikkalaisen äänen merkkinä. Huomionarvoista siis on, että erilaisissa varhaisissa suomalaisissa esiintymissä jep-sanaa käyttävä hahmo on edelleen usein amerikansuomalainen, amerikkalainen tai ”amerikkalaistyyppinen” (esim. eränkävijä, kullankaivaja, seriffi, etsivä, sotilas). Esimerkissä 5 toistuu myös aiemmin havaittu asetelma, jossa jepin käyttäjä on harvasanainen ja jäyhä – minimaalisen jep-vastauksen lisäksi ei todeta muuta.  

1930-luvulla jep alkaa kotiutua myös perisuomalaisten hahmojen ääniin. Tämä näkyy muun muassa hahmojen suomalaisista nimistä, kuten Maija Koivunen, Himppalan Miina ja Aatami Tiltunen. Esimerkki 6 on peräisin pakinasta, jossa Aatami Tiltusen on vaimon ”käskemänä” määrä ostaa joulutavaraa. Ongelmana kuitenkin on, että hän ei tiedä, mitä ostaa. Himppalan Miinan puheesta Aatami saa idean joulupuurosta. Keksimisen raportointia kehystää jep-partikkeli.

Esimerkki 6 (Osuusliike: hallintoelinten äänenkannattaja, 1.1.1934, s. 285)

Merkille pantavaa on, että Aatami Tiltunen ei ole amerikkalainen hahmo eikä hän myöskään ole karkea tai miehekäs. Sen sijaan hän on hajamieliseksi mainittu ja vaimonsa tossun alla. Jep-partikkelista on siis tullut mahdollinen myös sellaisten hahmojen puheessa, jotka eivät ole amerikkalaisen maskuliinisen hahmon stereotypian mukaisia. Kiinnostavaa katkelmassa on lisäksi jep-sanan käyttö puheenvuoron alussa. Jep ei toimi edeltävään puheeseen nähden vahvistavana vastauksena vaan jonkinlaisena äkillisen tajuamisen tai muistamisen merkkinä (ks. Heritage 1984); tätä tulkintaa vahvistaa johtolauseen keksiä-verbi.

Jep osana nuorisokulttuuria

1950-luvulta alkaen angloamerikkalainen nuorisokulttuuri alkoi valloittaa maailmaa ja saavutti myös Suomen. Tämä näkyy aineistossamme: jep esiintyy sarjakuvissa, nuortenlehtien haastatteluissa, lehtien nuortenpalstoilla, nuorille suunnatussa mainonnassa. Erityisen nuorisokulttuurin synnyn myötä nuoret alettiin nähdä kuluttavana ja yhteiskuntaan vaikuttavana ryhmänä, jolle markkinoitiin omia tuotteita sekä perustettiin omia lehtiä ja sanomalehtipalstoja.

Huomattava osa aineistomme 1950–60-lukujen jep-esiintymistä on sarjakuvista, jotka on käännetty amerikanenglannista. Ne liittävät sanan osaksi muuta amerikkalaista kuvastoa ja elämäntapaa. Tuolloisissa sarjakuvissakin jep-partikkelin käyttäjä on useimmiten maskuliininen hahmo. Joissakin sarjakuvissa jep luo kontrastin esimerkiksi teinin ja vanhemman tai työväenluokkaisen ja yläluokkaisen hahmon välille.

Myös muualla kuin sarjakuvissa jep onnistuu korostamaan vastakkainasetteluja. Lehtiaineistostamme tulee selväksi muun muassa se, että 1960-luvulla jep ei mitenkään sopinut arvostetun radiojuontajan kreivi Carl-Erik Creutzin julkiseen radiopuheeseen. Kun studion ääniteknikoille tarkoitettu jep lipsahtaa eetteriin, sitä käsitellään hullunkurisena kömmähdyksenä. Vaikka sana olisi sopinut radioväen keskinäiseen toverilliseen slangiin, aatelisen radiokuuluttajan julkiseen puheeseen se ei selvästikään ollut sovelias (vrt. Paananen 1996).

1960-luvulle tultaessa sanomalehdissä alettiin julkaista erityisiä nuorille suunnattuja osastoja ja palstoja. Näihin sisältyi usein myös niin sanottuja ”toosia”, kirjelaatikkoja, joihin nuoret lukijat itse saattoivat kirjoittaa. Näissä kirjoituksissa jep ja nuorison kieleen muutoin liitetyt piirteet kimputtuvat. Nuorisokulttuurin huomioiminen sanomalehdissä nosti nuorten puhekielen julkiseksi ja painokelpoiseksi myös varttuneemmalle väestölle suunnatuissa vakavissa lehdissä jo 1960-luvulla.

Esimerkki 7 antaa maistiaisen lukijan kirjeestä Stump-lehteen. Juuri Stumpin ja Suosikin kaltaisten nimenomaan nuorisolle suunnattujen populaarikulttuuria käsittelevien lehtien perustaminen ja suosio oli osa kaupallisen nuorisokulttuurin syntyä.

Esimerkki 7 (Stump, 1.1.1967, s. 10)

Tekstissä jep esiintyy yhdessä puhekielisten äänne- ja muotopiirteiden (ootte, saastasen) ja sanaston (hayes, stumpparit, hesalainen, porukka) kanssa. Lisäksi virkerakenteet ovat puheenomaisia ja rikkovat kirjoitetun standardikielen normeja. Tällaisista elementeistä 1960-luvun nuorten kirjepalstoilla ja lehdissä alkaa muodostua nuorison oma kielenkäytön tapa, joka saa näkyä myös medioissa.

Aineistomme osoittaa, että nuorisokulttuurin nousuun osallistuvat myös tytöt ja osana nuorison kieltä jep sopii nyt myös tyttöjen suuhun. Helsingin Sanomissa (23.9.1967, s. 1) jep-partikkelilla mainostetaan Amar-sukkahousuja teinitytöille. Partikkeli tuo mainokseen teinitytön äänen (jep, tuulkoon vaan kun on Teini-Setit), ja sen kaupallinen käyttö tähän tapaan kertoo siitä, että 60-luvulla jep ei enää ollut vain maskuliininen vaan laajemmin nuorten kieleen kuuluvaksi mielletty ilmaus.

Lopuksi

Tutkimuksemme sysäsi liikkeelle havainto, jonka mukaan jep-partikkelin käyttö on lisääntynyt viime vuosina erityisesti nuorten (aikuisten) keskuudessa. Uusi – tai vahvistunut – partikkelin käyttötapa poikkeaa niistä harvoista tapauksista, joita on löydettävissä aineistoista ennen 2010-luvun puoliväliä. Tuoreemmissa aineistoissa jep toimii tyypillisimmin samanmielisyyttä merkitsevänä vastauksena. Tällöin se osoittaa, että partikkelin käyttäjä on tietävässä asemassa suhteessa puheenaiheeseen ja että edeltävän puheenvuoron sisältö on jollain tapaa asiayhteydessään ilmeinen. Jatkossa on kiinnostavaa selvitellä, miten jep suhteutuu muihin puhekielen vastaussanoihin, kuten joo, juu ja jeh.

Historiallisen lehtiaineiston tarkastelu puolestaan avaa näkymiä jep-sanan sosiaaliseen indeksisyyteen eli siihen, millaisiin ihmisiin tai ominaisuuksiin sanan käyttö on liitetty. Varhaisessa aineistossa jep on osa karskin, maskuliinisen amerikkalaistyyppisen hahmon puheenpartta, 1960-luvulle tultaessa taas nousevan nuorison repertuaariin kuuluva ilmaus. Jep-partikkeliin liittyy lisäksi kautta sen historian jonkinlainen työväenluokkaisuus, vaihtoehtoisuus ja epämuodollisuus – ehkä myös humoristisuus ja karikatyyrimäisyys. Julkiseen kielenkäyttöön se on sopinut vain tiettyihin sosiaalisiin ryhmiin viittaavana. Partikkelin merkitykset ovat kuitenkin jatkuvassa muutoksessa: 2020-luvulla sitä voi havaita monenlaisessa julkisessa puheessa. Jatkossa haluammekin selvittää, millaisiin rooleihin jep nykyisin istuu.

Kirjoittajat työskentelevät suomen kielen yliopistonlehtoreina Helsingin yliopistossa.

Lähteet

Heritage, John 1984: A change-of-state token and aspects of its sequential placement. – J. Maxwell Atkinson & John Heritage (toim.), Structures of social action. Studies in conversation analysis. Cambridge University Press.

ISK = Hakulinen, Auli – Vilkuna, Maria – Korhonen, Riitta – Koivisto, Vesa – Heinonen, Tarja Riitta – Alho, Irja 2004: Iso suomen kielioppi. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Kielitoimiston sanakirja. 2024. Kotimaisten kielten keskus. https://www.kielitoimistonsanakirja.fi/(avautuu uuteen ikkunaan, siirryt toiseen palveluun)

Koivisto, Aino 2017: Uutta tietoa vai oivallus? Eräiden dialogipartikkelien tehtävistä. – Virittäjä 121. https://doi.org/10.23982/vir.59297(avautuu uuteen ikkunaan, siirryt toiseen palveluun)

Koivisto, Aino – Lehtonen, Heini 2025: Contemporary uses of Finnish jep (‘yep’) in messaging interaction. Confirming a shared understanding. – Nordic Journal of Linguistics 48. https://doi.org/10.1017/S033258652500006X(avautuu uuteen ikkunaan, siirryt toiseen palveluun)

Koivisto, Aino – Sorjonen, Marja-Leena 2021: OKAY as a response to informings in Finnish. – Emma Betz, Arnulf Deppermann, Lorenza Mondada & Marja-Leena Sorjonen (toim.), OKAY across languages. Toward a comparative approach to its use in talk-in-interaction. John Benjamins.

Mistä meille tuli sana ”jep”, jota kaikki nyt käyttävät? – Helsingin Sanomat 24.12.2022. Usko Siskoa ‑palsta. https://www.hs.fi/feature/art-2000009281861.html(avautuu uuteen ikkunaan, siirryt toiseen palveluun)

Paananen, Ritva 1996: Kuuntelija radion kielen normittajana. – Virittäjä 100. https://journal.fi/virittaja/article/view/38908(avautuu uuteen ikkunaan, siirryt toiseen palveluun)

Paunonen, Heikki – Paunonen, Marjatta 2000: Tsennaaks Stadii, bonjaaks slangii. Stadin slangin suursanakirja. WSOY.

Sorjonen, Marja-Leena 1999: Dialogipartikkelien tehtävistä. – Virittäjä 103. https://journal.fi/virittaja/article/view/39153(avautuu uuteen ikkunaan, siirryt toiseen palveluun)

Visakko, Tomi – Lehtonen, Heini 2024: Indexicality. – Mieke Vandenbroucke, Jana Declercq, Frank Brisard & Sigurd D'hondt (toim.), Handbook of pragmatics. 27th annual installment. John Benjamins. https://doi.org/10.1075/hop.27.ind4(avautuu uuteen ikkunaan, siirryt toiseen palveluun)

Visakko, Tomi – Lehtonen, Heini – Koivisto, Aino (tekeillä): Jep! Dialogipartikkelin matka amerikansuomesta nuorisokieleen. Käsikirjoitus.