Heikki Hurtta kirjoitti Kielikellossa 4/94 (”Onko suomen kielen normitusperusteet arvioitava uudelleen?”), että päinvastoin kuin on tullut yleiseksi tavaksi katsoa, ”Suomen kansa kokonaisuudessaan ei ole koskaan aiemmin puhunut niin kirjakielisesti kuin nyt”, sillä ”tilanne on aivan toinen kuin silloin, kun murto-osa kansasta puhui kirjakieltä ja valtaosa kirjakielestä vahvasti poikkeavia kansanmurteita”. (S. 37.)
Hurtan esiin ottamaa kysymystä olen useasti pohtinut itsekin, eikä hänen argumentteihinsa ole paljon lisättävää. Yksi seikka kuitenkin: mikä on ollut syynä siihen, että kirjakielen poikkeaminen puhutusta kielestä on vasta parina viime vuosikymmenenä alettu kokea ongelmaksi, vaikka koko kansa huomioon ottaen ero on pikemminkin kaventunut?
Tietenkin se, että niin kauan kuin rahvaan puhekieli poikkesi kirjakielen normeista, vaikka kuinkakin paljon, vika oli rahvaan puhekielessä. Mutta kun sivistyneen eliitin kielenparsi alkoi entistä enemmän poiketa kirjakielen normeista, vika oli kirjakielen normeissa.
Jaakko Anhava
Helsinki