Meitsi ja stadiässä

Yhdistelmä ”Helsinki” ja ”suomen kieli” herättää monenlaisia mielikuvia. Jonkun mielestä Stadin slangi ei ehkä ole oikeaa suomea ensinkään. Toiselle helsinkiläispuhe on äidinkieli, kaikkein rakkain kieli. Kolmas on syntynyt ja kasvanut Helsingissä ja tottunut kuulemaan slangia pienestä pitäen, mutta kokee itse puhuvansa jotain aivan muuta. Helsingin puhekieli näyttäytyy yhtä monimuotoisena ja monikulttuurisena kuin pääkaupunki itsekin. Ei oikeastaan voida puhua yhdestä Helsingin puhekielestä vaan monista. Tätä heijastaa myös aiheesta tekeillä olevan kirjan nimi, Helsingissä puhuttavat suomet. Kielen indeksisyys ja sosiaaliset identiteetit (toim. Sorjonen, Rouhikoski & Lehtonen). Kirjan on tarkoitus ilmestyä alkuvuonna 2014.

Kirjan artikkelit perustuvat Helsingin yliopistossa vuosina 2009–2012 toimineeseen tutkimushankkeeseen ”Helsingin suomea: monimuotoisuus, sosiaalinen identiteetti ja kielelliset asenteet kaupunkiympäristössä”. Sen tavoitteena oli tutkia Helsingissä puhuttavaa suomen kieltä sekä siihen liittyviä käsityksiä ja asenteita. Hankkeen johtajana toimi professori Marja-Leena Sorjonen, ja tutkimusrahoitus saatiin Suomen Akatemialta. Hankkeeseen osallistui kaikkiaan kymmenkunta urallaan eri vaiheessa olevaa tutkijaa – Helsingin yliopiston lisäksi Kotimaisten kielten keskuksesta sekä Jyväskylän yliopistosta. Jokaisella tutkijalla oli hankkeen piirissä omat erikoisalueensa ja kiinnostuksenkohteensa, mutta päämäärä oli yhteinen: tuottaa uutta tietoa Helsingin puhekielestä.

Tutkijat kokoontuivat kerran viikossa yhteiseen palaveriin, joissa keskusteltiin Helsingin puhekieleen liittyvistä ilmiöistä, pohdittiin tutkimuskysymyksiä ja käsiteltiin vuorotellen kunkin aineistoa ja havaintoja. Toisinaan palavereihin kutsuttiin vieraaksi myös suomen kielen opiskelijoita, joilla oli tekeillä Helsinki-aiheinen gradu. Näin pyrittiin lisäämään tutkimuksen ja yliopisto-opetuksen välistä yhteistyötä.

Hankkeen tutkimustuloksia on tähän mennessä julkaistu artikkeleina sekä tieteellisissä että yleistajuisissa lehdissä. Lisäksi hankkeen yhteydessä on tekeillä kaksi väitöskirjaa. Konkreettisin yhteistyön hedelmä on edellä jo mainittu kirja, joka valottaa Helsingin puhekieltä – tai puhekieliä – useista eri näkökulmista. Helsingissä puhuttavat suomet ‑teos on tieteellinen artikkelikokoelma, joka sisältää yksitoista erillistä tutkimusartikkelia sekä laajan johdannon. Kirjassa tuodaan kielitieteellisen tutkimuksen piiriin uusia kielenilmiöitä, kuten niin sanottu ”helsinkiläinen s” (ks. lähemmin Johanna Vaattovaaran kirjoitus s. 8) sekä meitsi-sanan käyttö itseen viittaamisen keinona. Lisäksi siinä tarkastellaan vanhastaan tunnettuja ja tutkittuja Helsingin puhekielen piirteitä (esimerkiksi poikia ~ poikii ‑tyyppistä vaihtelua) uusista näkökulmista. Artikkeleissa käsitellään myös esimerkiksi slangia, paikannimien käyttöä ja monietnisten nuorisoryhmien kieltä. Teos yhdistelee useita kielitieteen metodeita, kuten sosiolingvistiikkaa, keskustelunanalyysia, kieliasennetutkimusta ja etnografiaa.

Monikasvoinen Helsinki 

Helsingissä puhuttavaa suomen kieltä on tutkittu aiemminkin, mutta painopiste on yleensä ollut tietynlaisessa kielessä: syntyperäisten, kantakaupungissa asuvien stadilaisten puheessa. Esimerkiksi Heikki Paunosen maineikas tutkimus Suomen kieli Helsingissä (1995 [1982]) on perusteellinen esitys Helsingin puhekielen historiallisesta taustasta, tavallisimmista puhekielen piirteistä sekä iän ja sukupuolen vaikutuksesta kieleen. Sen aineisto on kuitenkin kerätty jo 1970-luvulla, minkä jälkeen moni asia suomalaisessa ja helsinkiläisessäkin yhteiskunnassa on muuttunut.

Uusi tutkimushanke pyrkii tuomaan esiin koko sen kielen kirjon, jota 2000-luvulla kuulee Helsingin keskustan kaduilla ja lähiöiden ostareilla, raitiovaunuissa ja metrojunissa. Artikkeleissa pääsevät ääneen niin paljasjalkaisetstadilaiset, maalta tulleet junantuomat kuin maahanmuuttajataustaiset nuoretkin. Tekijät painottavat, että helsinkiläisyys ei ole pelkästään alueellinen vaan myös sosiaalinen käsite. Paljasjalkaisuuden ohella kiinnostavaa on myös se, kuka kokee olevansa helsinkiläinen tai kenellä on muiden silmissä oikeus pitää itseään stadilaisena.

Helsinkiläispuheessa voikin kuulla kaikuja monista murteista, ammattikielistä ja vieraista äidinkielistä. Esimerkiksi Laura Niemi (o.s. Paananen) käsittelee artikkelissaan slangi-ilmausten ja uskonnollisen sanaston rinnakkaiseloa, vieläpä saman kaveriporukan puheessa.

Helsinki on monen suomalaisen arkinen kotikaupunki, jossa puhutaan slangia ja keksitään jatkuvasti uusia sanoja, mutta myös hallinnon ja median kaupunki. Tätäkin puolta sivutaan kirjan artikkeleissa. Mirka Pispa tarkastelee suositussa Madventures-tv-ohjelmassa käytettyä kieltä ja etenkin niin sanottuja koodinvaihtoja. Niissä juontaja osoittaa puhetavan muutoksella esimerkiksi siteeraavansa jonkun toisen puhetta.  Anu Rouhikosken artikkelin aineistona taas on helsinkiläisissä Kelan toimistoissa tallennettuja aitoja asiakaspalvelutilanteita. Rouhikoski tutkii puhekielisten varianttien (esim. onks sul Kela-korttii?) käyttöä asiointitilanteissa ja niiden välittämiä merkityksiä.

Uusia ja vanhoja aineistonkeruutapoja

Jokainen kirjan artikkeleista perustuu omaan erilliseen aineistoon, jonka kirjoittaja on yleensä itse kerännyt ja tallentanut ääni- tai videonauhalle. Tutkijat ovat taltioineet helsinkiläisten puhekieltä muun muassa kouluissa, nuorisotalolla, harrastuspiireissä, uskonnollisissa tilaisuuksissa ja Kelan toimistoissa. Lisäksi mukana on perinteisempiä tutkimushaastatteluja, joissa kysellään informanttien omia käsityksiä ja mielipiteitä esimerkiksi paikannimien käytöstä ja muista kieliasioista. Haastattelutkin on pyritty pitämään mahdollisimman vapaamuotoisina ja epävirallisina.

Aineiston tallentaminen video- tai ääninauhalle on erittäin tärkeää puhekielen tutkimuksessa: kukaan ei kykene muistamaan kuulemiaan keskusteluja ulkoa. Lisäksi tutkijat pystyvät katsomaan tai kuuntelemaan tallennettuja puhetilanteita useaan kertaan, jolloin niistä voi havaita aina uusia asioita ja kielenilmiöitä. Aineistonkeruussa on kiinnitetty erityistä huomiota tutkimuseettisiin kysymyksiin ja aineistojen elinkaareen. Kuvatuilta tai äänitetyiltä henkilöiltä on pyydetty kirjallinen suostumus aineiston tallentamiseen ja tutkimuskäyttöön. Osa aineistoista jää säilytettäväksi Kotimaisten kielten keskukseen, josta muutkin tutkijat voivat halutessaan anoa lupaa niiden käyttöön omissa tutkimuksissaan.

Monessa artikkelissa Helsinkiä ja sen puhekieltä katsellaan enemmän kaupunkilaisten kuin kielentutkijan silmin. Teoksen kirjoittajat ovat olleet kiinnostuneita siitä, millaisia näkemyksiä helsinkiläisillä itsellään on kielestään ja kotikaupungistaan. Monet tutkijoista ovat keränneet aineistonsa niin sanotun etnografisen havainnoinnin avulla eli viettäneet aikaa esimerkiksi nuorisotaloilla ja kouluissa ja tutustuneet tutkittaviinsa jo ennen varsinaisen aineistonkeruun alkua. Tämä antaa syvyyttä vuorovaikutuksen tarkasteluun ja auttaa erottamaan, mitkä kielenilmiöt ovat tutkittaville itselleen merkityksellisiä. Kaveriporukoilla on usein myös omia kielenkäyttötapoja ja sisäpiirin vitsejä, jotka eivät aukea ulkopuoliselle ainakaan heti. Ryhmien toiminnan seuraaminen ja siihen osallistuminen auttaa näkemään, miten juuri yhdessä tietyssä porukassa käytetään kieltä. Kirja ei pyrikään tarjoamaan kattavaa yleisesitystä Helsingin puhekielestä – pikemminkin se esittelee lukijalle kiinnostavia näköalapaikkoja erilaisiin puhetilanteisiin ja puhujaryhmiin.

Etnografista keruutyötä ovat tehneet muiden muassa Heini Lehtonen ja Ninni Lankinen, joiden artikkeleissa tutustutaan helsinkiläisten yläkoulujen  monikulttuuriseen arkipäivään. Lehtonen vertailee erityisesti punainen, se sanoi -tyyppisten muotojen käyttöä puhekielessä tavallisiin punanen, se sano ‑muotoihin. Yleiskielen mukaisia se sanoi -tyypin muotoja näyttävät käyttävän erityisesti maahanmuuttajataustaiset nuoret. Lehtonen jäljittää ilmiön juuret selkosuomeen ja oppikirjateksteihin. Tämä herättää lopuksi myös kielipoliittisen kysymyksen, millaista suomea maahanmuuttajille tulisi opettaa, jotta he saisivat käyttöönsä samat työkalut ja kielelliset oikeudet kuin muillakin: yleiskieltä vai sellaista, jota Suomessa ”oikeasti” puhutaan?

Ninni Lankinen puolestaan tarkastelee maahanmuuttajataustaisten helsinkiläistyttöjen monitahoisia identiteettejä ja kielellisiä tyylivalintoja. Lankisen mukaan monikulttuuristen kaveriporukoiden jäsenet käyttävät toinen toisensa kielen sanoja ja ilmauksia (esimerkiksi kirosanoja) muun muassa osoittaakseen ystävyyttä ja hyväksyntää tai pilaillakseen ulkopuolisten kustannuksella. Yksittäisiä vieraiden kielten sanoja voidaan ottaa käyttöön, vaikka kieltä ei muuten osattaisi. Myös englannin kieli on nuorille tärkeä ilmaisukeino (tutkijat puhuvat kielellisistä resursseista). Toisaalta käytetään paljon suomalaisia slangisanoja ja helsinkiläisväritteistä puhekieltä, joiden avulla ankkuroidutaan nimenomaan pääkaupunkiseudulle. 

Yleissuomalaisia ilmiöitä: minä, mä, meitsi ja muut

Osa käsiteltävistä kielenilmiöistä on tuttuja joka puolella Suomea, vaikka niitä tässä tutkitaankin erityisesti helsinkiläisaineiston kautta. Hanna Lappalaisen artikkeli valottaa niin sanotun nollapersoonan käyttöä – esimerkiksi välil ei jaksa vaa lähtee enää mihinkää – itseen viittaamisen keinona (vertaa muotoon välil mä en jaksa vaa lähtee enää mihinkää). Muoto on tuttu sekä murteissa että yleiskielessä. Lappalaisen mukaan nollapersoonaa käytetään itseen viittaamisessa muun muassa silloin, kun keskeistä on kokijan näkökulma eikä aktiivinen toimijuus. Lisäksi nollapersoonalla esitetään usein yleisiä kokemuksia (esim. äkkiähän sen oppii), jolloin sillä voidaan tarjota samaistumisen paikkoja keskustelun muillekin osapuolille.

Itseen viittaamisen keinoista on kysymys myös Liisa Raevaaran artikkelissa ”Hyvä päivä olla minä, mä ja meitsi”. Sanoja meitsi tai meikä (< meikäläinen) käytetään itseen viitattaessa, vaikka niiden kanssa lauseen finiittiverbi onkin yksikön kolmannessa persoonassa: meitsi näyttää (vrt. mä näytän). Raevaara osoittaa, että meitsiä ei kuitenkaan käytetä missä tahansa yhteydessä vaan erityisesti silloin, kun tarkoitus on kiinnittää muiden huomio johonkin, mitä itse tekee: kato, meitsi täs vaa pussittaa palloi (biljardipelissä). Sillä voidaan tehdä itsestä ikään kuin objekti, joka tuodaan näyttämölle katsottavaksi. Meitsi ei siis toimi keskustelussa aivan samalla tavalla kuin esimerkiksi mä, vaikka molempia käytetäänkin itseen viittaamiseen.

Mia Halosen ja Hanna Lappalaisen artikkelissa käsitellään siinäkin yleisesti tunnistettavaa ilmiötä: tiettyä intonaatiota eli puheen sävelkulkua, jota käytetään vastauksissa esimerkiksi silloin, kun kysyjä kysyy jotain, jonka pitäisi (vastaajan mielestä) olla molemmille itsestään selvää. Seuraava nimistöhaastattelusta poimittu katkelma valaisee asiaa.

Ylöspäin osoittava nuoli Lauran vastauksen alussa (rivi 03) kertoo, että puheenvuoro aloitetaan poikkeuksellisen korkealla äänellä. Tällainen intonaatio ilmaisee yleensäkin yllättyneisyyttä: mitä muuta nimeä Helsingistä voisi käyttääkään kuin Helsinki? (Haastattelijan mielessä ovat ilmeisesti olleet vaihtoehtoina myös slangivariantit Stadi ja Hesa.) Tällaisella hienovaraisella intonaatioilmiöllä vastaaja voi toteuttaa ikään kuin kaksi toimintoa samanaikaisesti: sanallisesti hän vastaa esitettyyn kysymykseen, mutta intonaation tasolla hän voi osoittaa yllättyneisyyttä ja jopa kyseenalaistaa koko kysymyksen.

Vaik skönelt blosaa, mä dallaan vaan

Millainen on Helsingin puhekielen tulevaisuus? Sitä kirjassa ei ennusteta, mutta jos kehitys jatkuu entisellään ja historia toistaa itseään, kieli säilyy jatkossakin elävänä ja ammentaa uusia aineksia muista kielistä ja murteista. Vanhaan Stadin slangiin kuuluu valtavasti ruotsista ja venäjästä tulleita lainasanoja. Esimerkiksi edellä oleva sköne (’meri’) on peräisin ruotsin merta tarkoittavasta sjö-sanasta ja blosaa ~ blosata ruotsin verbistä blåsa ’tuulla, puhaltaa’. Viime vuosikymmeninä uusia lainoja on tullut erityisesti englannin kielestä. Tuoreimpaan sanastokerrostumaan kuuluu kuitenkin jo myös uusista maahanmuuttajakielistä tulleita lainoja, kuten ilmaus wallahi, jonka merkitys on suurin piirtein ’mä vannon’. Wallahi on alun perin arabiaa, mutta se on kotiutunut suomeen somalin kielen kautta, joka on yksi Helsingin monikulttuuristen nuorisoporukoiden kielistä.

Entä voiko Helsingin puhekieleen todella tulla vaikutteita myös muista suomen murteista? Ainakin Helsingin suomea ‑hankkeen aineistoissa on esimerkkejä siitä, että paljasjalkainen helsinkiläinen saattaa joissakin tilanteissa käyttää mie-pronominia! Ehkä ei ole aivan heti odotettavissa, että mie syrjäyttäisi mä- tai meitsi-muodon kokonaan, mutta uudenlaisia ilmaisukeinoja se ainakin tarjoaa helsinkiläispuhekielelle. Stadin kieli dallaa jatkossakin joustavin askelin eteenpäin.

Sitaatti Vaik skönelt blosaa, mä dallaan vaan on Tuomari Nurmion levyltä Dumari ja spuget (2013, Ratas Music Group Oy). 

Luettavaa Helsingin puhekielestä

Juusela, Kaisu – Nisula, Katariina (toim.) 2006: Helsinki kieliyhteisönä. Helsinki: Helsingin yliopiston suomen kielen ja kotimaisen kirjallisuuden laitos.

Paunonen, Heikki 1995 [1982]: Suomen kieli Helsingissä. Huomioita Helsingin puhekielen historiallisesta taustasta ja nykyvariaatiosta. Helsinki: Helsingin yliopiston suomen kielen laitos.

Paunonen, Heikki – Paunonen, Marjatta 2000: Tsennaaks Stadii, bonjaaks slangii? Stadin slangin suursanakirja. Helsinki: WSOY.