Ranskalaisen Asterix-sarjakuvavihkon Savon murteella kerrottu versio ”Opeliksin orjalaeva” on soutanut vilkkaan myynnin myötätuulessa. Suosioon on varmaan useita syitä, mutta savontajan Olavi Rytkösen osuus ei ole vähäisin. Miten hän löytyi?

Suomalainen kustantaja julisti huhtikuun lopussa 1997 kilpailun, jonka voittanut murteen tuntija saisi kunnian kääntää Savon murteelle Asterix-sarjakuvavihkon ”Obelixin kaleeri”. Asterix-vihkojen alkuperäiskieli on ranska, mutta murrevihkon pohjaksi valittiin kuitenkin suomennos, koska alkukielestä kääntäminen olisi rajoittanut mahdollisten ehdokkaiden määrän kovin pieneksi. Kilpailuun osallistujan oli lähetettävä näytteeksi käännös tuon vihkon neljän ensimmäisen sivun teksteistä. Olin yhtenä kolmen hengen arvostelijaraadista, joka kävi läpi kilpailuvastaukset.

Kilpailun suosio yllätti. Käännösehdotuksia tuli pitkälti toista sataa, useita vielä määräajan umpeuduttua, ja aikataulu oli kireä. Valtaosa kilpailuun tulleista ehdotuksista oli sydänsavolaismurteisia. Joukossa oli muutama versio itäsavolaismurteiden alueelta, mutta murteiden läntisiä ja aivan eteläisiä alueita edustavia ehdotuksia ei ollut.

Kieli ei mielestäni ole arvo sinänsä vaan kommunikaatioväline. Kielestä toiseen kääntäminen on ellei taidelaji niin ainakin taitolaji. Kielitaidon ja kääntämisen merkitys on nykyään ilmeinen kansainvälisen kommunikaation lisääntyessä. Suuri osa käännettävästä on asiatekstiä, mutta paljon tarvitaan myös erityyppisen kirjallisuuden sekä viihdeteollisuuden, elokuvien ynnä muiden vapaaseen ilmaisuun pyrkivien tekstien tulkintoja. Asiatekstien käännöksissä tarvitaan usein uusia nimityksiä uusille käsitteille, kun taas vapaamuotoisempien tekstien kääntäjä etsii käännettävälle omasta kielestä vastaavia kielikuvia tai sanontoja.

Tavoitteena notkea ja luova teksti

Suomen murteet ovat puhuttuja kielimuotoja. Savolaismurteita puhutaan hyvin laajalla alueella, ja paikallisia eroja on melko runsaasti. Pohjois-Savo, ns. Sydän-Savon pohjoisosa, on kuitenkin laajahko alue, jossa murre on vanhastaan suhteellisen yhtenäistä. ”Oikea” ja ”puhdas” murre ovat abstraktioita, eikä murteilla ole arvojärjestystä. Jokaiselle syntyperäiselle murteenpuhujalle on hänen oma murteensa se oikea, puhdas ja paras, hänen oma äidinkielensä, johon hänellä on tunneperäinen suhde. Toinen asia on, että nykyään läheskään kaikkien äidinkieli ei ole mitään selvästi luokiteltavaa murretta, vaan usein eri murteista sekä yleiskielestä saatujen ainesten sekoitusta ja sellaisena usein yksilöllinen suomen kielen muoto.

Kilpailukutsussa ilmoitettiin tavoitteeksi julkaisukelpoinen, notkea teksti, joka kertoisi sarjakuva-albumin tarinan luontevasti ja kuviin sopivasti. Ilmoituksessa mainittiin myös, että teksti lähetettäisiin Ranskaan julkaisuoikeuksien omistajan kieliasiantuntijan hyväksyttäväksi.

En voi sanoa olevani erityinen Asterixin tuntija, vaikka hahmo ei ennestään outo ollutkaan. Kuulin muilta, että vihkojen tekstit osoittavat luovaa kielenkäyttöä. Tieto ranskalaisen kieliasiantuntijan tarkistuksesta tuntui kahlitsevalta, etenkin kun myöhemmin kävi ilmi, että aikaisempi suomennosten tarkistaja oli vaatinut hyvin tarkkoja käännöksiä. Pohjana oleva suomennos on mielestäni onnistunut, vaikka se onkin alkutekstille hyvin uskollinen useita rakenteita myöten. Kuitenkin nimitän sitä ”teatterisuomeksi”: sellaista ei kukaan ns. tavallinen ihminen puhu, vaan sitä voi nähdä kirjoitettuna tai kuulee teatterin lavalta ja julkisissa tilaisuuksissa. Ammatti-ihmisen tai näyttelijän puhumana se saattaa tuntua luontevaltakin. ”Luovaan kielenkäyttöön” taas ei Savon murteessa tarvitse erityisesti pyrkiä, sillä mielestäni luovuus kuuluu sen perusominaisuuksiin, esimerkkinä kuvailevat sanat (etenkin verbit) sekä tilapäiset yhdyssanat.

Miten murretta olisi kirjoitettava?

Tavallisesti käännökset tehdään yleiskielelle, jossa on käytettävissä useita tyylilajeja, kielioppinormit ja jatkuvasti laajeneva sanasto. Kun murteet ovat puhuttuja kielimuotoja, murteelle kääntämisessä tulevat esiin useat kirjakielen ja puhutun kielen erot. Suomessa paikallismurteiden ja yleiskielen suhde on viime vuosikymmeninä johtanut selvään työnjakoon, ja koulun tehtäviä on ollut auttaa kaikkia oppimaan hyvää ja toimivaa yleiskieltä. Asiatyylissä murteellisuuksia on pidetty kartettavina, niin että murteet ovat jatkaneet kehitystään lähinnä arkisessa puheessa ja kotipiirissä. Julkaistut murretekstit ovat useimmiten puheesta muistiin kirjoitettuja tai nauhoitteista litteroituja. Murteella kirjoittaminen on ollut harvojen, yleensä paikallislehtien pakinoitsijoiden harrastus. Siten puuttuu murteen kirjoittamisen tottumus eikä normeja ole. Ei ole ihme, että etenkin aloittelijalla on vai-keuksia.

Suomen kielen oikeinkirjoitusta on tapana sanoa hyvin äänteenmukaiseksi, etenkin jos sitä verrataan monen muun kielen kirjoitukseen. Sen vuoksi on luontevaa toivoa, että myös murteita kirjoitettaisiin äänteenmukaisesti. Savon murteen merkintä on kuitenkin hankalaa, sillä yleiskielen kirjaimet eivät oikein riitä. Lisäpulma on murteen ja ääntämisen vaihtelu. Savolaismurteille tyypilliset pitkistä vokaaleista syntyneet diftongit ovat erilaisia eri puolilla: moa tai mua, peä tai piä. Samoin savolaismurteille tyypillisten jälkiosaltaan madaltuneiden tai kokonaan oienneiden i, u ja y -loppuisten diftongien (eli diftongien reduktion) merkinnässä on vaihtoehtoja, sillä diftongin jälkimmäinen äänne voi ääntyä hieman eri määrin väljentyneenä: hauta, haota tai haata, aurinko, aorinko, aarinko, koulu tai koolu (tai jonkinlainen vokaali u:n ja o:n väliltä), leipä tai leepä.

Konsonanttien liudennus on myös savolaismurteille tyypillistä. Liudentumisella tarkoitetaan ilmiötä, jossa konsonanttia äännettäessä sitä seuraavan i:n tai j:n vaikutuksesta kieli kohoaa melkein j:n vaatimaan asentoon, jolloin lähes äännetään ylimääräinen j. Liudennuksen merkinnässä tulee helposti ylilyöntejä, ja se merkitään vääriin kohtiin; virheellisiä ovat esimerkiksi muodot palajtsi, orjiksj, yhteenj.

Hankalinta on ilmaista kirjoitettuna sanan lopussa olevan n:n vaihtelua. Tavallista on, että sananloppuinen n mukautuu (eli assimiloituu) seuraavan sanan ensimmäiseen äänteeseen, esimerkiksi pojam pallo, kirveev vars. Assimilaa-tioiden ja ns. loppukahdennusten (tulet tänne, en haluam mennäs sinne) uskollinen merkintä tavalla tai toisella tekee tekstistä hyvin toisennäköisen kuin yleiskielellä kirjoitettu ja sen vuoksi vaikealukuisen. Asterixin käännöskilpailussa en kiinnittänyt kirjoitusasuun paljon huomiota, sillä kirjoitustapaa voi helposti muuttaa. Mutta jos välivokaali (eli švaavokaali, esimerkiksi palakka, juluma, hölömö) oli merkitty savolaismurteille epätyypilliseen paikkaan (esimerkiksi ihime), tulkitsin sen murteen tuntemuksen horjuvuudeksi. Samaan näytti viittaavan myös liudennuksen liiallinen merkintä. — Vihkosen toimitusvaiheessa kirjoitusasuksi valittiin ”helepotettu versio”, jossa loppu-n:n assimilaatiota ei yleensä merkitä ja jossa on jonkin verran puhekielelle ominaista vaihtelua.

Sanaston ja lauserakenteen murteellisuuksia

Asterixin murrevihkon teossa tuli heti kysymys siitä, minkä aikakauden murretta käytettäisiin. Useat etenkin nuorista kääntäjäehdokkaista esittivät, että savolaiset osaavat jo ääntää oikein esimerkiksi ulkomaiset nimet, joiden alussa on kaksi konsonanttia tai joissa on vieraita äänteitä (Britannia, Fritax, Gladiolus, Kleopatra, Spartakis, Africa, Zeus). Arvioijana olin toista mieltä. Kallialaeskylässä vuonna 50 ennen Ristusta nimet ääntyivät mielestäni perinteiseen savolaiseen tapaan. Toinen seikka, joka valitettavasti jouduttiin jättämään sivuun, ovat sanaleikit, jotka sisältyvät alkuperäisen tekstin ja monien käännösten erisnimiin. Kolmas erisnimiin liittyvä asia on, että suomalaiset eivät toisilleen puhuessaan yleensäkään toistele toistensa nimiä yhtä usein kuin Asterixin suomennoksen puhekuplissa. Tämä oli useissa ehdotuksissa jäänyt huomaamatta.

Joidenkin mielestä murteelle kääntäminen näyttää olevan sitä, että kirjoitetaan sanat murteenmukaisessa tai murretta matkivassa asussa: iteja, itijootti, kalleeri, lähiettäisyyveltä, pittee aevoriihj, etelleen; kaekki suavat laasua vappaasti mielpitteensä; oespa vuan patentti uate pistee piät yhteen pohtimaan tilannetta, eekö vuan? Nimitän tällaista, tavallisesti sana sanalta etenevää muuntamista koulukäännökseksi sen vuoksi, että minun kouluaikanani sellaista vaadittiin vieraiden kielten opetuksen alkuvaiheessa. Tulos voi olla aivan kelvollinen, jos käännettävänä on yksinkertaista asiatekstiä. Jos teksti on mutkikkaampaa tai muuta kuin asiatyyliä, tulos on tavallisesti kankea ja vaikealukuinen. Hyvästä käännöksestä ei huomaa, että se on käännös, sillä se käyttää kohdekielelle ominaisia sanoja ja sanontoja. Kääntäminen olisikin yksinkertaista, jos kaikissa kielissä tai kielimuodoissa olisi toisiaan tarkasti vastaavat käsitteet, sanat ja sanontatavat. Kuten tiedetään, niin ei ole.

Sana sanalta, fraasi fraasilta ja lause lauseelta eteneminen lienee käännettäessä yleisintä. Aloittelija kompastelee siinä usein sen vuoksi, että eri kielten rakenteessa on eroja. Lähtökielen rakenne siirtyy sellaisenaan toiseen, jossa se tuntuukin vieraalta, kömpelöltä tai virheelliseltä. Seuraava suomennoksen kohta osoittautui koetinkiveksi murre-ehdotusten laatijoille:

Britannialainen enoni Fritax on kertonut Armoricassa olevasta gallialaiskylästä. Heillä on taikajuoma, joka pitää Rooman legioonat loitolla.

Ns. koulukäännös kuuluu esimerkiksi seuraavasti:

Minun ritanialaenen eno Ritaks on kertonu Armoriikassa olevasta kallialaeskylästä. Niillä on taekajuoma, joka pittää Rooman lekijoonat loetolla.

Seuraava versio on mielestäni luontevampi, vaikka pronomini hiän, enonj Ritax (vrt. kansanomaiset se ja Riitu-eno) ja relatiivilause minua häiritsivät:

Niätsen minun enonj Ritax on Ritannijasta kotosin. Hiän on kertonna jotta Armoriikassa yhen kallialaeskylän asukkailla on taekajuomoo, joka suap Rooman lekioonat hynttyyttämmään karkuun.

Kilpailun voittajalla sama kohta jättää nimiä ja legioonat mainitsematta, mutta lauserakenne on savolaistyylinen:

Kalliassa se on semmonen kylä joka taekajuomalla pittää roomalaeset poekessa. Ritannian eno sitä huasto kerran.

Arkipuheessa käytetään harvoin partisiippeja substantiivin määritteinä siihen tapaan kuin kirjakielessä:

Vai lainattu? Sen [laivan] veivät vapautta halajavat orjat, senkin laina-aivo!

Useat olivat kyllä keksineet toisen verbin kirjallisen tilalle – vappaotta jannoovat orjat, vappaotta haekaelevat orjat – mutta vain harvat kiersivät attribuutin: Vappaaven kaehossaasa orjalaama sen ryöväs. Tai: Vappaovenkippeet orjat sen otti.

Seuraavankin esimerkin määrite voittamattomien tuntuu suomennoksessa kirjalliselta:

[Koko antiikin maailma nauraa Caesarille] Niiden voittamattomien gallialaisten takia, jotka pitävät puoliaan yhä – –.

Suora käännös: Niihin voettamattomiin kallialaesten takia, jotka pittäävät puoliaasa vieläkkii – –. Sen sijaan seuraava on rakenteeltaan puhekieltä: No kun ne gallijalaeset vuan pyristellööp vastaan. Siinä kiinnostuin verbimuodosta: säilyykö yksikön vanhakantainen taivutuspääte -pi, jos verbin ja subjektin kongruenssi katoaa eli jos verbin monikkomuodon tilalle tulee yleisen puhekielen mallin mukaan yksikkö? Voittajan ratkaisu on lyhyt: No niihen jermukallialaesten tähe – –.

Joskus murteellisen synonyymin etsintä oli vienyt vikaan. Suomennoksessa sanotaan:

Jos leviää tieto, että orjat varastivat minun oman kaleerini, koko antiikin maailma nauraa minulle.

Seuraavassa alun savolaistyyppisen vapaa ilmaisu kääntyy loppuosassa vääntelyksi, kun että-lauseesta on turhaan pyritty eroon:

Suattaa se kyläläesijä hytkäättöö metkasti, jos piäsöövät tietoseks orjiin vieneen minun puattinj.

Voittajan esitys oli erilainen:

Tämä jos tulloo tietoon nin koko antiikki naaraa ja herakasti.

Kielelle tai murteelle vieraiden sanojen tai käsitteiden kääntäminen on toinen tavallinen vaikeus, ja se on sitä suurempi, mitä kauempana lähtö- ja tulokielten kulttuurit ovat toisistaan. Tässä mielessä eriasteisen vaikeita kohtia oli useita, joista tässä yksi:

Katsokin, että tuot sen laivan takaisin, ellet halua päätyä kaleeriin!

Seuraavassa on onnistuttu mielestäni vain osaksi:

Piä huoelj, että se puatti suahaan takasj, taekka piäset ite kalleeriin.

Itäsavolaisvärinen versio sanoo:

– – ja jos sie et sitä laevoo hommoo takasi nii jouvut ite soutammaan!

Voittajan ehdotuksessa oli kristinuskoon liittyvä sana juuttaan, joka poistettiin myöhemmin:

Katokkii, että hommoot sen juuttaan puatin tänne takasin tae piäset itekkii soutuosastoon!

Jäljittelemättömän kieroa huumoria!

Kilpailun voittajan valinta ei ollut helppoa. Kärkijoukon ehdotuksissa oli monia hyviä ratkaisuja ja meheviä murreilmauksia, ja lopun pudotuspelistä tuli kova. Itse pidin tärkeänä muoto-opillisesti johdonmukaista murretta, jossa näkyvät murteen tyypilliset piirteet. Pidin hyvinä puhekielenomaisia luontevia lauserakenteita sekä sitä, että savonmurteisia sanoja ja sanontoja käytettiin raakalainojen sijaan. Äidinkieleltäni (pohjois)savolaisena minua miellyttävät levikiltään itämurteiset tai puhtaasti savolaiset ilmaukset, vaikka on selvää, että murteisiin tulee koko ajan yleiskielestä uusia sanoja ja muoti-ilmauksia ja niiden muoto-oppi muuttuu. Mielestäni tässä oli kuitenkin kyseessä eräänlainen näytön paikka. Eräs kilpailija evästikin: ”Luottakaa vain aitoon savolaiseen, jonka huumori on jäljittelemättömän kieroa.”

Koko murrevihkon toimittamisen ajan oli mahdollista, että ranskalainen kustantaja löytäisi samantyyppisen, yhtä pikkutarkalta näyttävän kieliasiantuntijan kuin muilla vihkoilla oli ollut. Pelkäsin, että hän takertuisi mm. pois jätettyihin puhutteluihin ja reippaasti muutettuihin lauserakenteisiin. Luontevaa murretta ei kuitenkaan synny, jos yleiskielen sanat vain väännetään murteellisiksi ja jätetään tiiviit rakenteet muuttamatta. Kuvittelen, että monet kilpailuehdotuksetkin olisivat olleet parempia, jos ”ranskalaiskierrosta” ei olisi ollut tiedossa. Asterixilaisittain liioitellen sanoisin: ”Hulluja nuo kieliasiantuntijat”.

Lähteet:

Goscinny & Uderzo: Asterix seikkailee. Obelixin kaleeri. Alkuteoksesta La galère d'Obélix suomentanut Outi Walli. Helsinki Media 1996.

Goscinny & Uderzo: Opeliksin orjalaeva. Outi Wallin suomentamasta laitoksesta Obelixin kaleeri savon murteella kertonut Olavi Rytkönen. Helsinki Media 1997.