Professori E. A. Tunkelon kotona Helsingissäoli 29.9.1928 merkittävä tilaisuus: silloin kokoontui ensimmäisen kerran Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran (SKS) kielivaliokunta, nykyisen suomen kielen lautakunnan varhainen edeltäjä. Kielivaliokunnan perustajajäseniä olivat Martti Airila, Knut Cannelin, Lauri Hakulinen, Jalo Kalima, Artturi Kannisto, Otto Manninen, E. A. Saarimaa, Y. H. Toivonen ja E. A. Tunkelo. Useimmat heistä olivat aikansa huomattavia kielentutkijoita, Saarimaa edusti äidinkielenopetusta ja Manninen kirjailijoita. Puheenjohtajaksi valittiin itseoikeutetusti E. A. Tunkelo, joka oli jo vuosikymmeniä SKS:n sihteerinä hoitanut myös kielenkäytön kysymyksiä. Sihteeriksi valittiin joukon nuorin, Lauri Hakulinen, jonka ura tämän ja myöhempien kielilautakuntien aktiivisena jäsenenä kesti 1970-luvulle saakka. Kokouksia päätettiin pitää kerran kuussa ”lukukausien” aikana. – Arvattavasti rouva Viivi Tunkelo tarjosi juhlakahvit. (Hän edisti kielenviljelyä myös toimimalla Virittäjä-lehden taloudenhoitajana yli kymmenen vuotta.)
Kielivaliokunnan perustamisen taustaa
Oli vaatinut paljon ponnistelua, ennen kuin oli päästy näin pitkälle, kielivaliokunnan ensimmäiseen kokoukseen. Jo 1800-luvulla oli usein esitetty toive, että saataisiin pysyväisluonteinen elin ratkaisemaan monia vielä avoinna olevia kielenkäytön ongelmia ja siten edistämään kirjakielen vakiintumista. Sellainen elin, SKS:n Kielitieteellinen Osakunta, oli jo muutaman vuoden toiminutkin 1870-luvun alussa (ks. Kielikello 3/2010).
Kunnian aloitteesta pysyvän toimielimen perustamiseksi saa maisteri E. Granit-Ilmoniemi. Hän ehdotti vuonna 1927, että SKS ”valitsisi yksin tai yhdessä Kotikielen seuran kanssa pätevät henkilöt arvostelemaan suomen kielen sanoja ja lauseparsia, jotka uusina tulokkaina pyrkivät vakiintumaan, samalla kuin he ehdottaisivat uusia sanoja sopimattomiksi havaitsemiensa vanhojen tilalle”.
SKS:n johto halusi kuulla ehdotuksesta kielitieteellisen valiokunnan mielipiteen. (Huomautus: Silloinen SKS:n kielitieteellinen valiokunta ei ollut kielenkäyttöä ohjaava elin, vaan se oli jo vuosikymmeniä hoitanut murteiden ja muiden kielenainesten keruuseen ym. liittyvät käytännön toimet. Se tarkasti myös kirjoja, mm. Airilan–Cannelinin ”Vierasperäiset sanat”, ja antoi niistä lausuntoja. Käytännössä näitä töitä hoiti lähinnä E. A. Tunkelo.) Valiokunta kytki tämän ehdotuksen sanakirjan saamiseksi tehtyyn aloitteeseen: ”Jos uuden kirjakielen sanakirjan jo 30 vuotta vireillä ollutta hanketta näin päästään toteuttamaan – – tarvitaan sekä nykykieleemme perehtyneitä kielimiehiä (tutkijoita ja tyylitaitureita) että erikoisalojen tuntijoita – –.”
Lausunnossa mainittu sanakirja oli tuleva Nykysuomen sanakirja, jonka toimitustyön alkaminen kietoutui näin yhteen kielivaliokunnan perustamisen kanssa: SKS otti huolehtiakseen myös sanakirjan käytännön toimista. Valiokunnan jäsenestä Martti Airilasta tuli sanakirjan ensimmäinen päätoimittaja. Tulevina vuosina valiokunta käsitteli monia sanakirjan toimituksen sille tuomia oikeakielisyysongelmia.
Lausuntonsa loppupuolella SKS:n kielitieteellinen valiokunta palasi Granit-Ilmoniemen ehdotukseen:
” – – Suomessakin olisi tarpeellinen jonkunmoinen korkein oikeus, joka tuomitsisi suomenkielen käyttöä koskevissa asioissa. Pitääpä kirjoittaja sitä niinkin tärkeänä, että eduskunnan ’olisi varattava riittävä määräraha sanotun tuomioistuimen perustamiseksi ja sen jäsenten palkkaamiseksi’.”
Valiokunta huomautti kuitenkin, että ehdotettu koko- tai puolivirallisen ”oikeakielisyystuomioistuimen” perustaminen saattaa vahingoittaa pahoin hyvää asiaa, jos siihen ei saada riittävää pätevyyttä ja viisautta.
Heti asiaan: sosiaalinen vai sosialinen?
Olisi odottanut, että kielenkäytön normittamista ja muuta kehittämistä varten perustettu toimielin, kielivaliokunta, olisi ensimmäisessä kokoontumisessaan käyttänyt edes jonkin verran aikaa toimintansa periaatteiden ja tavoitteiden suunnitteluun, mutta siitä pöytäkirjassa ei näy merkkiäkään. Ei näy linjanvetoa edes siitä, pyrkisikö kielivaliokunta olemaan Granit-Iloniemen toivoma ”korkein oikeus” vai valitsisiko se pehmeämmän neuvojan roolin. Järjestäytymisen jälkeen käytiin vain suoraan käytännön toimiin.
Ensimmäisen kokouksen asialistalla oli uudehkojen vierasperäisten sanojen oikeinkirjoituksen vakiinnuttaminen. Kustannusyhtiö Otava oli tiedustellut valiokunnan kantaa 1920 ilmestyneen Airilan–Cannelinin ohjeluettelon ”Vierasperäiset sanat” oikeinkirjoitusohjeisiin. Otavassa oli nimittäin vireillä tietosanakirjan uuden painoksen toimittaminen. Cannelinkin oli uudistamassa Kieliopastaan (1. painos 1916); siihen oli tarkoitus lisätä myös vierassanojen luettelo (4. painos ilmestyi 1931).
Vaikka suomen sanojen oikeinkirjoitus oli 1900-luvun alkuun mennessä kehittynyt jo lähes nykyiselleen, oli vierasperäisissä sanoissa vielä paljon ohjeistamista kaipaavia ongelmia, mm. vokaalin pituuden merkintä. Yleensä yhdellä vokaalilla kirjoitettiin ruotsin (ja saksan) mallin mukaan negativinen, sosialinen, demokratinen, vaikka äännettiin pitkä vokaali negatiivinen jne.
Vokaalien kirjoitusongelmaa oli työssään joutunut miettimään mm. kaksikielisten (ruotsi–suomi) käyttösanakirjojen tekijä Ferd. Ahlman. Hän oli ehdottanut horjuviin tapauksiin yleensä kahta vokaalimerkkiä. Se vastasi suomen tavallista ääntämystä ja yleensä myös sekä ruotsin että lähtökielen – latinan tai kreikan – ääntämystä, esimerkiksi sosiaalinen (ruots. social [susiaa'l], lat. socialis [sosiaa'lis t. sokiaa'lis]). Yhdellä vokaalimerkillä kirjoitettaisiin Ahlmanin mukaan kuitenkin sellaiset sanat, joissa ei vokaalien ”pituus vielä ole ennättänyt kielessä aivan tutuksi tulla”. Niitä olisivat – yleisestä pitkävokaalisesta ääntämyksestä huolimatta – mm. agronomi, filosofi, limonadi mutta myös analysi ja systemi. Näihin sanoihin – yleensä kreikkalaisperäisiin – on lähtökielessäkin kuulunut ääntämisessä lyhyt vokaali: analysis [analy'sis], samoin ranskan sanassa limonade [limona'd]. Ratkaisu oli kyllä selkeä mutta tavalliselle kirjoittajalle aivan liian vaikea, joten Ahlmanin ehdotus hautautui. (SKS 1882; Itkonen 1993.)
Kahtalaisuus käytännössä: symboli ja ideaali
Sekavuus vokaalien pituuden merkinnässä jatkui 1900-luvun puolelle. Toiset kirjoittivat pitkän vokaalin ruotsin ääntämisen mukaan kaikkiin mahdollisiin paikkoihin. Näiden ”maksimalistien” vastapainona oli ”minimalisteja”, jotka suosivat muiden kielten sanahahmon mukaisesti lyhyttä vokaalia. Monet kirjoittivat ilman mitään periaatteita.
Kirjoittamisen sekamelskaa pyrkivät 1900-luvun alussa selvittämään myös Martti Airila ja E. A. Tunkelo. Kumpikin perusti ehdotuksensa vokaalien pituuden merkinnästä Ahlmanin tavoin etymologiaan, lähtökielten kantaan. Monissa tapauksissa kanta oli selvä: sen mukaan kirjoitettiin mm. ideaali ja aktiivi mutta invalidi, symboli. Useissa sananlopuissa lähtökielet saattoivat kuitenkin johtaa kahtalaiseen asuun: agronomi – diploomi, etymologinen – pedagooginen.
Tunkelo kehitti tähän ongelmaan ratkaisun: kahtalaisuus yhtenäistettäisiin kussakin tyypissä joko pitkän tai lyhyen vokaalin hyväksi sen mukaan, kumpi oli tavallisempi klassisissa kielissä. Useimmiten horjuntatapauksiin vakiinnutettiin pitkä vokaali. Lyhyt vokaali jäi muutamiin sanaryhmiin: huomattavimpia olivat ne, joissa viimeisen tavun alussa oli vieras konsonantti b, d, f, g (episodi, filosofi, pedagogi), sekä ne, joiden lopussa oli oli, omi, oni, ori (symboli, diplomi, hormoni; autonominen). Tunkelon ehdotuksesta muotoutui normi, jota noudatettiin kymmenosaisessa Tietosanakirjassa 1908–1920. (Tunkelo oli teoksen kielentarkistaja.)
Tietosanakirjan kirjoitustapa vaikutti merkittävästi vakiintumisen suuntaan. Se omaksuttiin pian myös kielioppeihin. Martti Airilan yhdessä Knut Cannelinin kanssa julkaisema ohjeluettelo ”Vierasperäiset sanat” noudatti myös pääosin Tunkelon kehittämää ohjeistoa. Tämän sanaston tarkistus oli siis nyt kielivaliokunnan ensimmäisenä tehtävänä.
Kirjoitetaanko niin kuin äännetään?
Vierassanojen kirjoittamisesta sukeutui kielivaliokunnassa kolmituntinen keskustelu. Siinä nousi esiin kaksi vastakkaista kantaa: Toisen kannan mukaan Airilan–Cannelinin luettelossa (lyh. tässä A–C) esitetty vierassanojen kirjoitustapa oli pääosin edelleen hyväksyttävä. Toisen kannan mukaan periaatteita olisi muutettava siihen suuntaan, että ”yleistä ääntämystä olisi otettava enemmän huomioon ja että tällöin olisi lopetettava mielivaltainen erilaisuus eräiden pääpainottomain vokaalien keston merkitsemisessä” (A–C:ssa esim. atleetti, kyklooppi, barbaari, mutta filosofi, balladi, mikrobi).
Mielipiteiden jakajaksi nousi sama tärkeä kysymys, josta keskusteltiin jo 1800-luvulla: minkä verran vierassanojen kirjoittamisessa otetaan huomioon yleinen ääntäminen. A–C:n luettelon ohjeista vastustettiin etenkin lyhyttä vokaalia b:n, d:n, f:n ja g:n edellä.
Airila, Cannelin ja muut silloisten ohjeiden puolustajat esittivät puolestaan, että ”on helpompi noudattaa yksityiskohtaista johdonmukaisuutta, kuin jos lähtökohdaksi otettaisiin monestikin horjuva yleinen ääntämys”. Pitäytymistä A–C:n luettelon kirjoituskannassa puolustettiin myös sillä, että luettelon ohjeet olivat jo jossain määrin vakiintuneet.
Seuraavassa kokouksessa (17.10.28) hyväksyttiin enemmistön kannattama A–C:n mukainen kirjoituskanta. Vähemmistöön jääneet ilmoittivat luettelon kirjoitusohjeiden perustuvan epäonnistuneeseen kompromissiin, josta olisi luovuttava ääntämisen mukaisen pituuskannan hyväksi.
Jo ensimmäisessä kokouksessa tehty päätös ulottuu nykyisiin ohjeisiin saakka. Jo silloin jouduttiin myös ristiriitatilanteeseen, ja tärkeä kirjoitusratkaisu saatiin enemmistöpäätöksellä. Päätöksenteko äänestämällä oli muutenkin melko tavallista valiokunnan työskentelyn alkuvuosina. (Viime vuosikymmeninä kielilautakunnassa sen sijaan on äänestetty hyvin harvoin.)
Jälkiviisas historioitsija olisi toivonut valiokunnalta enemmän malttia pohtia puolueettomasti vierassanojen kirjoitusohjeita. On vahinko, ettei ”säilyttäjien” ryhmä antanut uudistamista kannattavalle vähemmistölle edes tilaisuutta esittää omaa ehdotustaan. Kenties silloin olisi päästy parempaan ratkaisuun; vierassanojen kirjoitusohjeet ovat jääneet valitettavan monimutkaisiksi.
Lähteitä
Ahlman, Ferd.: Alustus SKS:n juhlakokouksessa 1881 vierasperäisten sanojen kirjoittamisesta. – Suomi. Toinen jakso, 15. osa, 167–181. SKS 1882.
Kolehmainen, Taru 2010: Ensimmäinen kielilautakunta. – Kielikello 3/2010.
Itkonen, Terho 1993: ”Armeenian invaliidit”. Pitkä vai lyhyt vokaali vierassanoissa? – Kielikello 4/1993.
SKS:n vuosikertomus 1927–28. – Suomi. Viides jakso, 8. osa, 52–54. SKS 1928.
SKS:n kielivaliokunnan pöytäkirja 29.9.1928. Painamaton lähde.
Tunkelo, E. A. 1907: Vierasperäiset sanat. – Virittäjä 1907, 53–89.