Kielioppaat eli kielenhuollon opaskirjat ovat yksi kielenohjailun välineistä. Oppaissa ohjeistetaan yleiskielen normien mukaiseen käyttöön, mutta samalla lukija kohtaa teoksissa suuren joukon muitakin kielenkäytön muotoja ja niiden nimityksiä, sellaisia kuin asiatyyli, arkinen kirjoittelu, murre ja puhekieli. Näitä käytetään kuvattaessa ja luokiteltaessa kielenkäytön piirteitä. Samalla nimitysten voidaan tulkita heijastavan kieleen liittyviä näkemyksiä, arvoja ja käytänteitä eli kieli-ideologioita.
Erilaisten nimitysten ja kategorioiden avulla kielioppaissa hahmotellaan nimenomaan yleiskielen olemusta ja rajoja. Jotta voidaan rajata yhteen kielimuotoon kuuluvaksi katsottuja piirteitä sekä antaa ohjeita kielenkäytöstä, on kielimuotoja suhteutettava toisiinsa. Tuloksena on, että opaskirjoissa sanotaan loppujen lopuksi paljon paitsi standardikielestä myös monista muista kielimuodoista.
Tarkasteltavana opaskirjojen klassikot
Tutkin pro gradu -työssäni (Leskelä 2020) viittä suomen kielen alalla paljon käytettyä kielenhuollon opaskirjaa. Nämä oppaat ovat ilmestyneet eri vuosikymmenillä, mikä tarjoaa mahdollisuuden havainnoida ajallista muutosta. Tarkastelemani teokset ovat E. A. Saarimaan Kielenopas (1947), Osmo Ikolan toimittama Suomen kielen käsikirja (1968), Terho Itkosen Kieliopas (1982) sekä Kielitoimiston oikeinkirjoitusopas ja Kielitoimiston kielioppiopas (molemmat 2017).
Teoksista vanhin on Saarimaan Kielenopas. Sillä oli keskeinen asema kielenhuollon lähteenä useita vuosikymmeniä, ja siten moni kielenkäyttäjä sai oppinsa juuri Saarimaalta. Vasta parikymmentä vuotta myöhemmin ilmestyi seuraava nykypäivänäkin tunnettu opas, Ikolan toimittama Suomen kielen käsikirja (myöhemmin Nykysuomen käsikirja). Siinä olen keskittynyt osaan Suomen kielioppi ja oikeakielisyysopas. Kolmas alan suurteos on Terho Itkosen Kieliopas, josta julkaistiin päivitetty laitos vielä 2010-luvulla.
Näitä kolmea opasta yhdistää lukuisten painosten ohella se, että niillä on kullakin yksi, alalla tunnettu tekijä, jonka auktoriteettiasema omana aikanaan ja osin myös sen jälkeen on vaikuttanut teoksen vastaanottoon. Oikeakielisyys ja kielenhuolto onkin totuttu yhdistämään kollektiivisen kielenhuoltoelimen lisäksi tunnettuihin kielimiehiin (ks. esim. Sajavaara 2000).
Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaan ja Kielitoimiston kielioppioppaan erottaa muista teoksista ilmestymisajankohdan lisäksi se, että niiden taustalla on teoksessa nimetty toimituskunta ja julkaisijana alan vakiintunut organisaatio ja valtion viranomainen, Kotimaisten kielten keskus. Kielitoimiston oppaiden sisällöt on myös koostettu eri tavalla kuin vanhempien teosten. Tämä vaikuttaa siihen, missä määrin ja millä tavalla niissä viitataan eri kielimuotoihin. Esimerkiksi nimensä mukaisesti oikeinkirjoitusta käsittelevässä Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaassa ohjeistetaan melko vähän puhutusta kielestä.
Tarkastelemani kielioppaat ovat olleet tai ovat nykyään merkittävässä asemassa kielenhuollon keskeisinä apuvälineinä. Lisäksi niiden tehtävänä on kertoa kielenkäytön suosituksista alan asiantuntijoiden ohella myös maallikoille. Niillä voi siis nähdä olevan painoarvoa monenlaisten kielenkäyttäjien keskuudessa.
Kielimuotojen kirjo
Kielenhuollon oppaissa usein toistuvilla kielimuotojen nimityksillä on osuutensa siinä, millainen kielikäsitys lukijalle välittyy teoksesta: mitä on hyvä kieli, mitä yleiskieleen kuuluu ja mitä ei, millaisia ovat kielimuodot standardikielen laitamilla ja ulkopuolella.
Kaikissa tarkastelemissani oppaissa kielimuotojen nimitysten kirjo on huomattava. Tämä kertoo siitä, että eri kielimuotojen, tyylien, käyttöyhteyksien ja tekstilajien vaikutus kielenkäyttöön ja siitä annettuihin ohjeisiin on tiedostettu suomen kielen ohjailussa jo pitkään.
Eri kielioppaissa taajimpaan esiintyvät kielimuotojen nimitykset ovat osin samat. Teosten välillä on kuitenkin myös eroja. Seuraavassa luettelossa ovat oppaiden tavallisimmat ilmaukset yleisyysjärjestyksessä (osuuksista yms. on lisätietoa tutkielmassani):
- Kielenopas (1947): kirjakieli, kansankieli, kansanmurteet, vanha kirjakieli, yleiskieli
- Suomen kielen käsikirja (1968): yleiskieli, nykykieli, murteet, kansankieli, kirjoitettu kieli, asiatyyli
- Kieliopas (1982): yleiskieli, puhekieli, kirjakieli, huolellinen yleiskieli, asiatyylinen yleiskieli
- Kielitoimiston oikeinkirjoitusopas (2017): yleiskieli, kielitieteellinen teksti, kirjoitettu yleiskieli, asiateksti(t), suomen yleiskieli, yleiskielinen teksti (myös monikossa)
- Kielitoimiston kielioppiopas (2017): yleiskieli, puhekieli (myös monikossa), asiateksti(t), neutraali asiatyyli, murteet
Kussakin oppaassa käytetään eniten standardikieleen viittaavaa nimitystä (kirjakieli, yleiskieli). Myös puhekieleen tai puhuttuun kieleen viitataan teoksissa usein: kaikissa oppaissa Kielitoimiston oikeinkirjoitusopasta lukuun ottamatta käsitellään taajaan murteita tai puhekieltä. Palaan näihin huomioihin jäljempänä.
Merkille pantavaa on myös, että vanhemmissa oppaissa on ollut tarpeen käyttää eri aikojen kielimuotoihin viittaavia ilmauksia (vanha kirjakieli, nykykieli), kun taas nykypäivää kohti tultaessa erilaiset tyylien ja tekstilajien nimitykset ovat yleistyneet (mm. asiatyyli ja -teksti, kielitieteellinen teksti). Etenkin vielä Kielenoppaan ilmestymisaikaan 1940-luvulla kirjakielen normien vakiinnuttamisesta oli kulunut sen verran vähän aikaa, että vanhemmat kielimuodot olivat läsnä eri tavalla kuin nykyään (esimerkkien muotoilut ovat muuten alkuperäisten tekstien mukaiset, mutta kielimuotoihin ym. viittaavat ilmaukset olen lihavoinut):
Erhettyä ja valhetella, jotka olivat vanhassa kirjakielessä miltei yksinomaisia, ovat väistymässä erehtyä ja valehdella muotojen tieltä. (Kielenopas 1947, s. 21)
Samalla erilaisiin tyyleihin ja tekstilajeihin sekä eri alojen kielenkäyttöön viittaavien ilmausten määrä on siis kasvanut vuosikymmenten mittaan. Esimerkiksi:
Yleiskielen suositukset koskevat ennen kaikkea asiatekstejä. Niinpä oikeinkirjoitussuosituksia noudatetaan esimerkiksi sanoma- ja aikakauslehdissä, tietokirjoissa, viranomaisteksteissä, opinnäytteissä sekä erilaisissa työelämän teksteissä, kuten muistioissa, tiedotteissa ja ohjeissa. (Kielitoimiston oikeinkirjoitusopas 2017, s. 12)
Tässä erikoisalojen kielten ja tekstilajien moninaisuudessa on havaittavissa merkkejä 1900-luvun mittaan yleistyneestä funktionaalisesta kielenohjailunäkemyksestä ja viestinnällisyyden korostumisesta. Myös työelämän kielellistymisellä lienee osuutensa – kielellä ja kirjallisella viestinnällä on nykyään entistä keskeisempi rooli monissa työtehtävissä.
Näiden havaintojen ohella oppaissa käytettyjen ilmausten joukossa huomiota kiinnittää määritteiden käyttö: Monissa kielimuotojen nimityksissä jo yhdyssanan alku- eli määriteosalla ohjataan tulkintaa (esim. kansankieli, asiateksti). Lisäksi käytetään monenlaisia rajaavia, luokittelevia ja kuvailevia adjektiiveja, osaa niistä niin usein, että tällaiset ilmaukset nousevat oppaiden tavallisimpien esiintymien joukkoon (esim. huolellinen yleiskieli, neutraali asiatyyli).
Kielimuotojen nimeäminen ja luonnehtiminen rakentaa niistä tietynlaisia, erottaa ne toisista kielimuodoista ja tuo esiin kielimuotojen taustalla vaikuttavia näkemyksiä. Yksi keskeinen rajankäynti kielioppaissa on puhutun ja kirjoitetun kielen, puhekielen ja yleiskielen, välillä.
Puhutun kielen kahtalaiset kasvot
Kielioppaissa esiintyvien kielimuotojen joukosta erottuvat kirjakieli ja puhekieli sekä yleiskieli ja murteet – vanhat tanssiparit, joiden väliset rajaviivat ja yhtymäkohdat ovat jatkuvasti liikkeessä. Monin paikoin nuo rajat ovatkin näkymättömiä tai keinotekoisia. (Kielenhuollossa käytiin viimeksi 1980–90-luvulla laajempaa periaatekeskustelua yleiskielen ja puhutun kielen rajoista ja tehtävistä, ks. esim. Kielikello 2/1986.)
Puhuttuun kieleen suhtaudutaan kielioppaissa osin kaksijakoisesti. Yhtäältä sitä (etenkin murteita) pidetään hyvän kielenkäytön mallina ja lähteenä, josta voi ammentaa aitoja ilmauksia ja rakenteita vierasvoittoisten tilalle. Toisaalta puhuttu kieli (puhekieli, arkinen kielenkäyttö) on jotain, minkä tulisi pysyä omalla alueellaan ja paikoin jopa omaksua yleiskielen piirteitä ja ilmaisutapoja kohentuakseen.
Puhuttuun kieleen suhtaudutaan kielioppaissa kaksijakoisesti.
Tarkastelen seuraavaksi, miten tämä kahtalainen suhtautuminen näkyy tavassa, jolla oppaissa käsitellään kahta kielenilmiötä: suoraa ja käänteistä sanajärjestystä sekä omistusliitteen käyttöä. Nämä ovat kumpikin ilmiöitä, joista annetaan ohjeita kaikissa tutkimissani oppaissa ja jotka esiintyvät niin kirjoitetussa kuin puhutussa kielessä (vrt. esim. lauseenvastikkeet, joiden on katsottu olevan ennen kaikkea kirjoitetun kielen piirre).
”Aidon suomen kielen mukainen sanajärjestys”
Suorasta ja epäsuorasta sanajärjestyksestä käytiin kirjakielen kehittäjien kesken keskustelua jo 1800-luvulla. Erityisen huomion kohteena on vuosikymmenten mittaan ollut se, onko esimerkiksi sivulausetta tai lainausta seuraavassa päälauseessa ensin subjekti (suora sanajärjestys) vai predikaattiverbi (käänteinen sanajärjestys). Esimerkiksi: Kovat oli juhlat, ministeri totesi ~ totesi ministeri (esimerkki Kielitoimiston kielioppioppaasta).
Huolta on aiheuttanut etenkin se, että käänteisen sanajärjestyksen on katsottu olevan vieraan kielen vaikutusta. Kielenkäyttäjien keskuudessa vallitsikin pitkään sellainen harhakäsitys, että suomen kieleen kuuluu vain suora sanajärjestys. Tämä taas johti joskus mekaaniselta vaikuttavaan käänteisen sanajärjestyksen välttelyyn.
Kielioppaiden sanajärjestysohjeissa vieraan kielen vaikutukseen suhtaudutaan sekä avoimen negatiivisesti että neutraalin toteavasti. Ohjeissa mainitaan järjestään ruotsin kieli, joka onkin perinteisesti ollut suomen kielen ohjailussa kammoksuttu vaikutteiden lähde ja purististen toimien kohde. Tässä esimerkit Kielenoppaasta, Suomen kielen käsikirjasta ja Kielitoimiston kielioppioppaasta:
Kirjakielessä on niin totuttu epäsuomalaiseen sanajärjestykseen, että seuraavanlainen kansankielessä kaikkialla esiintyvä sanajärjestys monesta tuntuu aivan oudolta. [– –] Kun laiva pääsi satamaan, murheellinen kuningas meni tietämään, mitä maailmalle kuului. Kirjakielessä on totuttu ruotsinmukaisesti sanomaan: Kun laiva pääsi satamaan, meni murheellinen kuningas tietämään – –. (Kielenopas 1947, s. 200)
Ruotsin kielen vaikutuksesta pääsi tällainen inversio aikoinaan suomessa luonnottomasti yleistymään, vastoin kansankielen kantaa. Oikeakielisyysmiesten työ on saanut aikaan, että aidon suomen kielen mukainen sanajärjestys nykyään on vallitseva. (Suomen kielen käsikirja 1968, s. 303)
Aikoinaan käänteistä sanajärjestystä pidettiin kartettavana ruotsin vaikutuksena, mikä johti joskus mekaaniseen suoran sanajärjestyksen suosimiseen. Käänteisellä sanajärjestyksellä on kuitenkin pohjaa myös suomen murteissa. Sananparsissakin johtolauseen käänteinen sanajärjestys on tavallista: ”Pitkä mies”, sanoi entinen likka, kun telefoonitolppaa halasi. (Kielitoimiston kielioppiopas 2017, s. 384; esimerkkivirkkeen lihavointi alkuperäisen tekstin mukaisesti)
Vanhemmissa oppaissa asetetaan kirjakielen käänteinen eli epäsuomalainen, ruotsinmukainen sanajärjestys vastakkain kansankielisen, aidon suoran sanajärjestyksen kanssa. 2010-luvulla ilmestyneessä Kielitoimiston kielioppioppaassa sen sijaan nimenomaan kuvataan tätä aiempaa kielenhuollon näkemystä ja todetaan, ettei käänteinenkään sanajärjestys ole ollut täysin vieras suomen kielessä – myös tässä oppaassa siis tuodaan murteiden kanta esiin perustelunomaisesti.
Sanajärjestyksen yhteydessä ei ole kannettu huolta vain vieraasta vaikutuksesta vaan myös ”mekaanisesta” kielenkäytöstä. Oppaissa mainitaan paikoin niin käänteisen kuin suoran sanajärjestyksen liikakäyttö. Taru Kolehmainen (2014) on esittänyt, että nimenomaan Saarimaan kamppailu käänteistä sanajärjestystä vastaan olisi johtanut toiseen ääripäähän eli suoran sanajärjestyksen yksinomaiseen suosimiseen.
Sanajärjestysohjeissa puhuttua kieltä pidetään kaiken kaikkiaan ihanteena ja kielimuotona, josta kirjoitetun kielen tulisi hakea mallinsa – vieraiden kielten sijaan. Sen sijaan ohjeissa, joissa käsitellään omistusliitteen käyttöä, suhtaudutaan puhuttuun kieleen melko eri tavalla.
”Huolelliseen yleiskieleen ei omistusliitteettömyys kuulu”
Sanajärjestyskysymykset olivat siis pinnalla jo 1800-luvulla, toisin kuin omistusliitteen pois jättäminen, joka on kielenohjailussa selvemmin vasta 1900-luvun ilmiö. Puhekieltä ja Helsingin slangia paljon tutkinut Heikki Paunonen (1995) yhdistää omistusliitteettömien minun kirja, mun kirja -tyyppisten ilmausten yleistymisen nuorisokulttuurin nousuun 1960-luvulla. Hänen mukaansa omistusliitteettömyyttä on kuitenkin esiintynyt Helsingin puhekielessä jo ainakin 1900-luvun vaihteessa.
E. A. Saarimaa kirjoitti omistusliitteettömyydestä jo Kielenoppaan edeltäjässä, vuonna 1930 julkaistussa oppaassa Huonoa ja hyvää suomea – ilmiö oli siis tuolloinkin niin merkittävä, että se oli syytä mainita ohjeissa. Omistusliitteiden käyttäminen ja käyttämättä jättäminen on saanut enemmän huomiota kielikeskustelussa etenkin viime vuosikymmeninä. Aiheesta on keskusteltu muun muassa puhe- ja kirjakielen tietoisen lähentämisen näkökulmasta eli esimerkiksi siltä kannalta, tulisiko yleiskielessä sallia omistusliitteen pois jättäminen nykyistä laajemmin.
Sekä sanajärjestystä että omistusliitettä käsiteltäessä oppaissa mainitaan perinteiset murteet. Näiden kahden piirteen käsittelyssä on se ero, että omistusliitteen kohdalla esiin tuodaan myös kaupunkilainen tai eteläsuomalainen kielenkäyttö, samoin koululaisten tai nuorison kieli. Seuraavassa esimerkit Suomen kielen käsikirjasta ja Kielioppaasta:
Tosin omistusliitteen pois jättäminen on nykyään yleistä esim. kaupunkien koululaisten kielessä (”mun kirja”, ”hänen laukku” jne.), tapaapa sitä uusimmassa kaunokirjallisuudessakin (esim. ”minun ilmaa”, ”hänen sattumat”). Olkoon kaunokirjailijoilla vapaus taiteellisia tarkoitusperiään varten jäljitellä arkista puhekieltä tai muovailla kieltä omintakeisestikin, mutta asiaproosan täytyy olla tiukemmin säännösteltyä; se vaatii sanomaan minun kirjani – –. (Suomen kielen käsikirja 1968, s. 174)
Silloin kun substantiivia (tai postpositiota) edeltää persoonapronominin genetiivi, käytetään substantiivista omistusliitteisiä muotoja. Esim. Minun mökistäni on näköala järvelle. [– –] Etelä-Suomen taajamien puhekielessä ja eräissä muissa murteissa omistusliite jää näissä tapauksissa pois (”minun mökistä” – –), mutta huolelliseen yleiskieleen ei tällainen omistusliitteettömyys kuulu. (Kieliopas 1982, s. 77)
Paunosen hahmottelemat omistusliitteettömyyden lähteet – eteläsuomalainen (helsinkiläinen) puhekieli ja nuorison kielenkäyttö – tulevat näin näkyville oppaissa. Nuorisoa ja pääkaupunkiseutua onkin molempia perinteisesti pidetty niin kielellisen kuin muunkin rappion pesinä, joiden vastapainona on usein näyttäytynyt aito ja puhdas maaseutu murteineen.
Kaikista teoksista, myös Kielitoimiston kielioppioppaasta, käy selvästi ilmi, että yleiskielessä tulee käyttää omistusliitteitä:
Yleiskielessä kuuluu käyttää omistusliitteitä (eli possessiivisuffikseja), vaikka puhekielessä ja arkisessa kirjoittelussa niiden käyttö on varsinkin (minun) kirjani -tyyppisissä ilmauksissa melko vähäistä. Puhekielessäkään ei tulla toimeen ilman omistusliitteitä, vaan niitä käytetään etenkin tapauksissa, joissa omistusliitteellisellä sanalla ei ole genetiivimääritteenään persoonapronominia: Mitä sinä teet työkses? Mikä sä oikein luulet olevas? (Kielitoimiston kielioppiopas 2017, s. 280; esimerkkivirkkeiden lihavoinnit alkuperäisen tekstin mukaisesti)
Tässä ei nimetä tiettyä kielenkäyttäjäryhmää tai murretta, vaan viitataan kielenkäyttötilanteisiin ja tyyliin. Velvoittava kuulua-verbi on kuitenkin teoksen yleiseen linjaan nähden melko painokas, ja sitä onkin tapana käyttää normiin vedottaessa (VISK § 1577). Verbi esiintyy myös edellä esittelemässäni Kielioppaan katkelmassa.
Kielitoimiston kielioppioppaassa on omistusliitettä käsittelevän osan lopussa mainittu muutama lähde – yksi niistä on juuri Itkosen Kieliopas. Tämä on eräs lukuisista kohdista, joissa voi havainnoida kielioppaiden ja kielenhuollon ohjeiden kerrostumia: Ohjeet ovat yhteistä omaisuutta ja muotoutuneet vuosikymmenten mittaan eri henkilöiden ja tahojen yhteistyönä. Tekstilajin perinteet ja jopa ohjeissa käytetyt muotoilut ovat kielenhuoltoyhteisön työn tulosta.
Mennyt läsnä nykykielenhuollossa
Kielenhuollon oppaissa eteläsuomalainen kaupunkilaiskieli, koululaisten kieli, arkinen puhekieli sekä jotkin murteet asetetaan siis paikoin vastakkain asiaproosan ja (huolellisen) yleiskielen kanssa. Sanajärjestystä käsiteltäessä puhuttu kieli edustaa aitoa ja hyvää suomen kieltä, mutta oppaista hahmottuu myös toisenlainen kuva, jossa puhutun kielen piirteet esitetään epätoivottuina. Murteita on arvostettu, pidetty aitoina ja alkuperäisinä, kun taas puhekielen ilmiöt eivät ole samalla tapaa toimineet lähteenä, josta ammentaa ja hakea vahvistusta yleiskielen piirteille ja muutoksille – ainakaan aiempina vuosikymmeninä.
Voi kysyä, onko 1900-luvulla vallinneiden ja 1800-luvulta peräisin olevien kielikäsitysten ja kielenohjailun periaatteiden tarkasteleminen vielä 2020-luvulla mielekästä. Kuitenkin meitä edeltäneiden kielenhuoltajien käymät keskustelut näkyvät myös nykytilanteessa eri tavoin: toisaalta siinä, millaisia kielen normeja ylipäänsä on olemassa, toisaalta siinä, miten kielestä puhutaan ja miten siihen suhtaudutaan. Kielellisillä valinnoilla, kuten erilaisilla nimityksillä ja luokitteluilla, sekä niitä ohjailevilla kieli-ideologioilla on siis merkitystä. Niiden jäljet voivat heijastua vuosikymmenten, jopa vuosisatojen päähän.
Leskelä, Henna 2020: Huolellinen yleiskieli, aito kansankieli, arkinen puhekieli. Kielimuodot ja -ideologiat suomen kielen huollon oppaissa. Pro gradu -työ. Helsingin yliopisto. http://urn.fi/URN:NBN:fi:hulib-202012155107
(avautuu uuteen ikkunaan, siirryt toiseen palveluun)
Lähteitä ja kirjallisuutta
Hiidenmaa, Pirjo 2003: Suomen kieli – who cares? Helsinki: Otava.
Kielikello 2/1986. Julkisuuden puhekieltä käsittelevä teemanumero. https://www.kielikello.fi/-/2_1986(avautuu uuteen ikkunaan)
Kolehmainen, Taru 2014: Kielenhuollon juurilla. Suomen kielen ohjailun historiaa. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. https://kaino.kotus.fi/www/verkkojulkaisut/julk41/Kielenhuollon_juurilla.pdf(avautuu uuteen ikkunaan, siirryt toiseen palveluun)
Mantila, Harri 2010: Suomalaisen kielenhuollon periaatekeskustelu 1990-ja 2000-luvulla. – Hanna Lappalainen, Marja-Leena Sorjonen & Maria Vilkuna (toim.), Kielellä on merkitystä. Näkökulmia kielipolitiikkaan s. 179–205. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
Mäntynen, Anne 2003: Miten kielestä kerrotaan. Kielijuttujen retoriikkaa. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
Nordlund, Taru 2004: Arat taimet ja ankarat puutarhurit. 1800-luvun lopun kielikeskustelun metaforat ja kieli-ideologiat. – Katja Huumo, Lea Laitinen & Outi Paloposki (toim.), Yhteistä kieltä tekemässä. Näkökulmia suomen kirjakielen kehitykseen 1800-luvulla s. 286–322. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
Paunonen, Heikki 1995: Puhesuomen muuttuva omistusmuotojärjestelmä. – Virittäjä 99 s. 501–531. https://journal.fi/virittaja/article/view/38823(avautuu uuteen ikkunaan, siirryt toiseen palveluun)
Pietikäinen, Sari – Mäntynen, Anne 2019: Uusi kurssi kohti diskurssia. Tampere: Vastapaino.
Sajavaara, Paula 2000: Kielenohjailu. – Kari Sajavaara & Arja Piirainen-Marsh (toim.), Kieli, diskurssi & yhteisö s. 67–106. Soveltavan kielentutkimuksen keskus. Jyväskylän yliopisto.
VISK = Iso suomen kielioppi 2004. Verkkoversio. https://kaino.kotus.fi/visk/etusivu.php(avautuu uuteen ikkunaan, siirryt toiseen palveluun)