Ei ennen nimistönsuunnittelijoita ollut

Kaavanimet syntyvät eri tavalla kuin perinteiset paikannimet ovat syntyneet. Perinteisten paikannimien antajista harvoin tiedetään. Nimet ovat syntyneet eri syistä omia aikojaan. Ei ole harvinaista, että samalla paikalla on ollut useita nimiä samaan aikaan käytössä: mäen eteläpuolella asuvat ovat sanoneet mäkeä Ristimäeksi, pohjoispuolella asuvat Mustaksimäeksi, mäki on näyttänyt varjoisen sivunsa sinne päin, itäpuolella asuvat ovat ehkä sanoneet Hirvelänmäeksi mäellä olevan Hirvelän talon mukaan.

Tyypillistä on edelleen se, että nimen asu on saattanut vaihdella: on sanottu Ristimäki tai Ristinmäki. Myös nimen perusosa on voinut vaihdella: Ristimäen rinnalla on Ristivuori tai Ristinvuori tai jopa monikollinen Ristivuoret. Jokin asuista on yleensä voittanut muut, useimmiten kirjallisen käytön turvin. Joskus moninimisyys ja nimiasun vaihtelu on jatkunut meidän päiviimme asti.

Kaavoitettavalle alueelle tarvittavista nimistä vain pieni osa saadaan nykyisin suoraan perinteisistä paikannimistä. Suurin osa muodostetaan alueen perinteisten paikannimien avulla tai kokonaan muulta pohjalta. Tyypillistä nykyisen yhteiskunnan tarvitsemalle nimistölle on se, että nimen käyttäjäyhteisö, ensisijainen käyttäjäkunta, ei voi testata kielessään nimiä. Kaavanimillä ei ole itsenäistä kiteytymisaikaa kuten nimillä ennen. Kaavaan ehdotettavien nimien on heti alun perin oltava ”valmiita”: sellaisia kuin ne tulevat vastakin olemaan. Tästä syystä nimistönsuunnittelu pitäisi sisällyttää nykyaikaiseen kuntasuunnitteluun aina ja kaikkialla yhtä kiistattomasti ja yhtä itsestään selvästi kuin esim. liikennesuunnittelu ja maankäytön suunnittelu.

Asemakaavan valmisteluun olisi sisällytettävä nimien suunnitteluun menevä aika ja tehtävienjaossa olisi määrättävä, mikä elin tai virkamies nimiehdotukset tekee kunnanvaltuustolle. Kaavanimien tarve vaihtelee kunnittain. Siksi nimistönsuunnittelukin voidaan eri kunnissa järjestää eri tavoin. Kuitenkaan ei enää missään pitäisi toimia ilman riittävää nimistöasiantuntemusta. Missä uusien nimien tarve on suuri ja pitkäaikainen, on syytä kiinnittää pää- tai sivutoiminen nimistönsuunnittelija, jolla on koulutus tehtävään. Näin on tehty esim. Vantaalla ja Espoossa, joinakin aikoina Lahdessakin. Missä uusien alueiden kaavoitus on vähäisempää, kaavanimet voi suunnitella yksin erityinen nimistötoimikunta, kotiseutuyhdistys tai muu elin, jossa on kielen sekä paikallis- ja kulttuurihistorian asiantuntemusta kaavoitusasioiden tuntemuksen lisäksi.

Nimistönsuunnittelijalle tai muulle viranomaiselle tulee määrätä myös nimistösuunnitelmien toteuttamisen valvonta. Ei näet riitä, että on luotu pätevästi nimiehdotukset ja kunnanvaltuusto on ne hyväksynyt. On myös valvottava, että oikeat nimet tulevat oikeassa asussaan käyttöön: katukilpiin, tienviittoihin, opaskarttoihin, nimiluetteloihin. Ne ovat niitä kielioppaita, joita kansa käyttää jokapäiväisessä elämässään. Nimikilpien, puhelinluetteloiden ja opaskarttojen virheellinen oikeinkirjoitus turhentaa äkkiä äidinkielen opettajain ja muiden kielenhuoltajain työn tältä osin.

Edelleen kaavanimien suunnitteluun olisi liitettävä nimiehdotusten perustelujen ynnä muun asiatiedon järjestelmällinen tallentaminen. Sille tiedolle on havaittu tulevan hyvin nopeasti käyttöarvoa, ja toisaalta tiedon tavoittaminen usein käy hyvin nopeasti mahdottomaksi.

Mistä ainekset kaavanimiin?

Luonnollinen pohja kaava-alueen suunnitellulle nimistölle ovat seudun vanhat paikannimet. Ne täyttävät kaavaniminä tai kaavanimien osina nimien perustehtävän: auttavat löytämään tietyn paikan. Oman seudun kansanomaiset paikannimet, olkootpa kuinkakin arkisia, tavallisia tilojen nimiä Mattiloita, Harjuloita, peltojen nimiä Hautavainioita, Lähdepeltoja, Riihihakoja tai mitä tahansa, kannattaa tarkoin kerätä kaava-alueelta talteen ja ottaa niitä uuteen käyttöön niin paljon kuin mahdollista. Ne kuvastavat semmoisinaan seudun omaa menneisyyttä, ikään kuin luovat juuriston, mihin uudet nimet alkavat tukeutua.

Toinen aito nimeämisperuste on tietenkin itse nimettävän kohteen ominaisuudet, sen muoto, koko, maasto pinnanmuotoineen, maaperän ominaisuuksineen, vesineen. Nimen muodostamisessa on tällöin kuten aina pysyttävä seudulla käytetyn sanaston rajoissa. Hyväkin nimeämisidea pilautuu, jos sen toteuttamiseksi otetaan toisen murteen sanoja. Esim. kaksikielisen alueen -berg-loppuisten nimien suomenkielisiksi vastineiksi eivät sovi -vaara-loppuiset nimet. Vaara-sana kuuluu Itä- ja Pohjois-Suomen nimistöön. Jokea pienemmät vedenjuoksut ovat Länsi-Suomessa ojia, luomia, juopia, viepiä, viemiä, noroja, eivät puroja. Puro on savolaislähtöinen Itä- ja Keski-Suomen sana.

Seudun omaan historiaan liittyvät tapahtumat, paikallistarinat, paikalliset edesmenneet merkkihenkilöt, vanhat ja nykyiset elinkeinot, seudulle tunnusomaiset harrastukset ja muut vastaavanlaiset seikat tarjoavat omaperäisiä nimenaiheita, joita ei ole muualta suoraan jäljitelty ja joita ei voi helposti sellaisinaan muualla jäljitellä.

Henkilöiden mukaan kaavanimiä annettaessa ei ole yleensä pidetty sopivana antaa nimeä vielä elossa olevan henkilön mukaan. Tästä periaatteesta, jota on vanhastaan noudatettu muuallakin kuin Suomessa, on syytä edelleen pitää kiinni. Poikkeukset jääkööt todella poikkeuksiksi.

Kansanomaista nimeämistä sopii pitää kaavanimien suunnittelussa mallina siinäkin suhteessa, että vain seutuun olennaisesti kuuluneen tai siellä vaikuttaneen henkilön mukaan voitaisiin antaa uudisnimi. Pelkkä maan omistaminen ei yleensä ole riittävä nimeämisperuste, ellei kyse ole jo historiallisista omistusoloista. Tästä periaatteesta, henkilön ja seudun läheisen suhteen vaatimuksesta, seuraa itsestään, että Suomessa ei pidä nimetä paikkoja ulkomaalaisten mukaan. Poikkeuksina ovat nimet, joita on annettu jonkin puolueettoman kansainvälisen järjestön, esim. YK:n kehotuksesta yleismaailmallisesti merkittävän suurmiehen muistoksi, kuten aikanaan esimerkiksi Dag Hammarskjöldin mukaan eri puolilla maailmaa annettiin nimiä. Tällöinkin on tietysti pidettävä huolta, että nimi täyttää esimerkiksi osoitekäytön vaatimukset.

Yleisesti hyväksyttyihin nimeämisperiaatteisiin kuuluu edelleen, että kaavanimiä tai niihin verrattavia uusia nimiä ei anneta nykyisten liikelaitosten, rakennuttajien, järjestöjen tms. mukaan. Tähän vaikuttaa osaltaan kaavanimien muuttamattomuuden, ajattomuuden vaatimus.

Suurissa ja yhä nopeasti kasvavissa kaupungeissa ja taajamissa kaavanimien tarve on kuitenkin niin suuri, ettei perinteisten nimeämisideoiden varassa tulla toimeen nimien suunnittelussa. Vanhat keinot eivät riitä semminkään kun kaikkien perinteisten nimien uusi käyttö ei ole mahdollista siksi, että säädösten mukaan saman kunnan kaavanimistössä ei saa olla kahta samannimistä tietä, katua, aluetta tai muuta samanlajista kohdetta. Tällöin joudutaan turvautumaan kaavanimien suunnittelussa vapaavalintaisten aihepiirien käyttöön.

Vapaa valinta ei tarkoita mielivaltaista nimien tai nimiaiheiden käyttöönottoa: nimen tai sen aiheen motivointi on onnistumisen paras edellytys. Esimerkiksi Helsingin Myllypurossa on saatu luontevia nimiä myllytermeistä, Kannelmäessä taas kansansoittimiin ja yleensä kansanmusiikkiin liittyvästä sanastosta. Itse kaupunginosan nimeä Kannelmäki, joka on ruotsalaisesta Gamlas-nimestä keinotekoisesti mukaellen luotu, arvosteltiin aikoinaan kovasti. Käännökseen perustuva aiempi nimiehdokas Vanhainen joutui kuitenkin väistymään. Samoin Myllypuro sai moitteita, koska siinä länsisuomalaiselle kielialueelle oli tuotu itäsuomalainen puro-sana. Pääkaupunkina Helsinkiä on kuitenkin pidettävä toisenlaisena eri tahoilta tulevien sanojen käyttäjänä kuin esim. karjalaista Parikkalaa tai satakuntalaista Kokemäkeä.

Hyviä aihepiirejä riittää suureenkin nimien tarpeeseen. Mutta harkittua suunnitelmallisuutta, luovaa mielikuvitusta, herkkää tyylitajua sekä runsasta asia- ja kielitietoa nimenantajilta vaaditaan.

Nimeämisidean toteuttaminen

Oivallus nimenaiheeksi ei vielä riitä kaavanimien luomisessa. Idea on osattava tulostaa kunnolliseksi kielen systeemiin sopivaksi nimiasuksi. Siinäkin suhteessa nimistönsuunnittelijalta vaaditaan tietoa.

1. Kaavanimet ovat yleiskieltä, siksi niiden on noudatettava yleiskielen oikeinkirjoitus- ja rakennesääntöjä. Oikeinkirjoituksesta on yksityiskohtaiset ohjeet tässä numerossa (Kaavanimien oikeinkirjoituksesta).

2. Useimpien kaavanimien tehtävä edellyttää, että niistä ilmenee paikan laji. Nimen rakenteen kannalta tämä vaatimus merkitsee sitä, että kaavanimeen kuuluu yleensä jokin perusosa, tie, katu, kuja, polku, raitti, väylä, aukio jne. Yleisesti käytettyjä perusosia ei ole kovin paljon. Onpa joskus esitetty moitteita kaavanimien kaavamaisuudesta ja valitettu perusosien vaihtelumahdollisuuksien vähyyttä. Totta on, että eri puolilla maata on annettu tarpeettomasti samoja nimiä kaduille ja teille. Mutta perusosien samuutta tai vaihtelumahdollisuuksien puutetta ei ole aihetta moittia.

Meillähän olisi kyllä valtava käyttämätön varasto erilaisia tietä merkitseviä sanoja: huikku, huittu, huupse, jana, jata, jotos, jokos, juntu, juoma, juotti, kuitu, kuusa, kuuska, luikku, polanne, rastinnainen, rata, ratake, tola, tolanne, ropa, troppa, ura, uru, utura, rannio, rantu, pallas, latu, jälki, kynä, vihi, sola, tanhua, kuisti, kuri, raitio, raide, vana, tolkki, juonto, urtti, uju, uula, varho, vuola, juoni, juvake, keino, pryky ja sitten lisäksi toinen mokoma yhdyssanoja.

Mutta mitä voitettaisiin, jos vaikkapa tuota luetteloa ruvettaisiin kaavanimien luomisessa kiihkeästi hyödyntämään? Tuskinpa mitään, kaavanimistö voisi jopa huonontua: samat alkuosat saattaisivat entisestään enetä.

Kaavanimellä tulee olla peruste, kuten sanottu. Yleiskielen kannalta on selvää kieltä, kun tietä sanotaan tieksi, tiiviisti rakennetulla kaupunkimaisella alueella kaduksi, pienempää tietä poluksi. Nimen perusosan pitää luonnehtia itse paikkaa. Jos paikat, siis kaavaan kuuluvat nimettävät kohteet ovat samaa lajia, samaa suuruutta, samaa sijainniltaan, on varmasti järkevää mahdollisuuksien mukaan käyttää samaa perusosaa. Käyttökelpoisia nimistöllisesti ovat tietysti sellaiset sijaintia, muotoa tai maastoa tarkoittavat sanat kuin esim. kaari, rinne, ranta, penger, jos niiden käyttöön on peruste. Niiden määrä ei kuitenkaan milloinkaan voi kasvaa kovin suureksi. Jos seudun omaan puheenparteen kuuluu tai on kuulunut jokin sellainen sana kuin mainitut huikku, jotos, juntu, kuusa, niin miksipä ei sellaista voisi käyttää jonkin kaavanimenkin aineksena, mutta onnistunut käyttö jää paikallisesti ja määrällisesti rajalliseksi.

Perinpohjin on syytä harkita, millaisesta nimestä ja mitä tarkoittavasta voi jättää pois paikan lajia ilmaisevan perusosan, katu, tie, kuja tms. Perinteisessä nimistössämme on aikojen kuluessa syntynyt sellaisia nimiä kuin Katinhäntä, Härjänvatsa, Koiransuoli, Harakka. Näillä nimillä on ollut aikaa vallata alueensa kielenkäytössä oma asemansa. Ne ymmärretään oikein: Harakka on tietty saari, Koiransuoli tietty peltosuikale jne. Niihin liittyvät assosiaatiot johtuvat itse paikasta, eivät sanoista.

Kaavanimien laita on toisin: ne tulevat yleensä kerralla suurena joukkona yhteisön kieleen. Voidakseen alusta alkaen toimia tehtävässään kaavanimet vaativat, että niissä on perusosa, joka ilmaisee, minkä lajisesta asemakaavaan kuuluvasta yksiköstä on kyse: tiekö on kyseessä vai aukio, silta vai tori, polku vai valtatie. Perusosaa pidettäköön kaavanimessä välttämättömänä. Nimistönsuunnittelussa on lupa poiketa tästä säännöstä vain silloin, kun todella välähtää esiin niin vertaansa vailla oleva yksiosainen nimiehdokas, ettei ole epäilystäkään sen nimivoimasta ja käyttökelpoisuudesta, yleisestä hyväksyttävyydestä. Sellaisiakin onnekkaita sattumia tutee, mutta ne ovat harvinaisia.

Katinhäntä-tyyppisen metaforisen kadunnimen antaminen modernille asutusalueelle vaatii onnistuakseen, paitsi laajaa nimistöntuntemusta, myös herkkää tyylitajua. Epäaidot kielikuvat (Aitanavain, Laineenkohina) eivät luonnu hämmingittä asukkaiden kielenkäyttöön. Sinänsä kannatettava pyrkimys vaihtelevuuteen ei saa tuottaa vaikeasti taivutettavia tai taivutettuina naurua aiheuttavia uudisnimiä.

Uusien nimien annossa on syytä pyrkiä toteuttamaan seuraavaa porrastusta: väylä ’kaupungista ulosvievä tie, valtaväylä’, tie ja katu ovat isoja liikenneväyliä, katu mieluiten todella kaupunkimaisen rakentamisen alueella, tie lähiöissä, maaseututaajamissa, kuja ’lyhyt tie tai katu, usein poikkikatu tai -tie’, polku ’lyhyehkö pääasiallisesti vähäisen liikenteen reitti’, raitti ’pitkähkön, useimmiten keskeisen (kevyen) liikenteen reitti’. Näiden perusosatermien käyttöä ei kuitenkaan tarvinne jäykistää standardimaiseksi uusienkaan nimien luomisessa, eikä käyttöön jo vakiintuneita nimiä pidä ruveta muuttamaan. Yleismerkityksen mielessä pitäminen riittänee ohjaamaan oikeaan. Harvinaisempien perusosien kaari, rinne, ranta jne. liikenteellistä luonnetta ei liioin kannata yrittää määritellä. Paikalliset olot määräävät liikennejärjestelyt, ja toisaalta: liikennejärjestelyt ajorajoituksineen ovat muuttuvia, nimet pysyviä.

Alun eli määriteosan tehtävä nimessä on kohteen yksilöinti. Yksilöimisestä on täsmällinen kaavanimiä koskeva määräys: kaupungissa ei saa olla kahta samanlaista nimeä samanlajisella kohteella. Tämäntapaisia rajoituksia on varhemminkin ollut: maarekisterissä ei ole hyväksytty samaan kylään kahta samannimistä tilaa, postilaitoksessa kahta samannimistä toimipaikkaa jne. Määriteosilla saadaan kaavanimiin tarvittavaa vaihtelua.

3. Kaavanimien pitäisi olla helposti muistettavia ja toisiinsa sekoittumattomia. Kovin pitkät ja monimutkaiset nimet ovat hankalia osoitteina. Helsingin nimistötoimikunta on kauan pitänyt pituuden ylärajana 22:ta kirjainta: ylärajaa hipovia nimiä ei ole paljoa. Aihepiirien hyväksikäyttö nimeämisessä on omiaan helpottamaan muistamista. Kovin monta samanalkuista tai muutoin samasanaista nimeä (Puustellinaukio, -kuja, -mäki, -polku, -rinne, -tie; Riihitontun-, Haltiatontun-, Myllytontun-, Kotitontun-, Saunatontun-, Nokitontun-, Metsätontuntie, Tonttupolku, Tonttutytön-, Tonttumyssynkuja) ei kylläkään toimi aina parhaalla mahdollisella tavalla.

Kaavanimien pitää koostua oikeista kielen sanoista, ei mielivaltaisista kirjainyhdistelmistä eikä lyhenteistä. Periaatteellisesti kaavanimissä käytetyt eri aihepiirien sana-ainekset edustavat samoja luokkia kuin perinteisessäkin nimistössä. Aihepiirit ja sanat on syytä valita konkreettisen elämän alalta kuten vanhan kansan nimeäjätkin ovat tehneet. Sellaiset käsitteelliset sanat kuin mielekkyys, hyväksyntä, järkeistäminen tai elvytys tuntuisivat teennäisiltä kadunnimien määriteosina, esim. ”Mielekkyydentie”, ”Elvytysrinne”.

Käyttökelpoista ainesta, lyhyitä, nasevia, konkreettisia sanoja tarjoaa entisajan elämään, yhteiskuntaan ja elinkeinoihin kuuluva sanasto. Niihin ei liity usein häiritseväksi tajuttua liian selvää merkitystä niin kuin monesti uusiin nykykulttuurin sanoihin, esim. ”Sytytystulppatie”, ”Kardaaniakselipolku”. Vanhojen sanojen käyttö uusien nimien aineksina on samanlaista kulttuurityötä kuin nykyään muodissa oleva toimivien museoiden luominen. Sanat ja nimet ovat vain paljon hauraampaa säilytettävää kuin käsin kosketeltavat rukit ja reet. Kaavaan kuuluvana peritty henkinen pääoma saa hyvän turvan ja vastavuoroisesti palvelee edelleen pätevästi kielenkäyttäjiä.

4. Nimien on oltava asukkaiden kielenkäyttöön luontuvia: helposti oikein äännettäviä, ilman muistilappuja oikein kirjoitettavia ja taivutukseltaan vaivattomia.

Hyvä nimi on mieluisa ottaa käyttöön. Se juurtuu ensi käyttämältä kieleen ja paikkaan. Hyvä nimi on ajaton, kulutusta kestävä, oikeastaan käytössä aina vain paremmin tehtävänsä täyttävä. Siitä seuraa, että hyvää nimeä on vaikea, miltei mahdoton muuttaa. Hyvän nimen luomiseen kannattaa uhrata aikaa ja ammattitaitoa.

Nimistönsuunnittelusta enemmän:

Pesonen, Leo A. Kadunnimistön tarkistus vuoden 1946 alueliitoksen johdosta ja nimistön laatiminen uusiin kaupunginosiin. Helsingin kadunnimet. Helsingin kaupungin julkaisuja n:o 24. Helsinki 1970, s. 69–86.

Terho, Olavi Nimistö kaavan osana. Helsingin kadunnimet 2. Helsingin kaupungin julkaisuja 32. Helsinki 1979, s. 1521.

Närhi, Eeva Maria Kaavanimistö kielen osana. Helsingin kadunnimet 2. Helsingin kaupungin julkaisuja 32. Helsinki 1979, s. 22–28.