Suomen kaksikielisyys näkyy mm. siten, että monilla kunnilla on sekä suomen- että ruotsinkielinen nimi. Suomeksi ja ruotsiksi kirjoitettaessa tästä ei juuri aiheudu ongelmia: nimiasu on luontevaa valita käytettävän kielen mukaan. Mutta kerrotaanko vaikkapa saksankielisessä esitteessä Pietarsaaren vai Jakobstadin nähtävyyksistä? Kumman kielen mukainen nimiasu valitaan vieraita kieliä käytettäessä? Monille kääntäjille ongelma on tuttu, ja tilannetta helpottavia ohjeita on kaivattu. Koska tämä kieliongelma koskettaa sekä suomen- että ruotsinkielisiä, kokoontuivat molempien kielten lautakunnat yhdessä pohtimaan asiaa. Suomen ja ruotsin kielen lautakuntien antaman yhteissuosituksen taustasta ja soveltamisesta kirjoittavat Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen erikoistutkija Sirkka Paikkala sekä ruotsin kielen osaston johtaja Mikael Reuter.

Suomi on virallisesti kaksikielinen maa. Suomen ja ruotsin lisäksi kansallisiin kieliimme kuuluu myös saame. Tämä näkyy myös paikannimissä: on yksikielisiä nimiä mutta varsinkin kielikontaktialueilla samalla kohteella on usein rinnakkaisia nimiä, toisesta kielestä käännettyjä, omaan mukautettuja tai tyystin erisyntyisiä nimiä.

Omassa maassa ja omissa kielissämme tilanteeseen sopivan nimen valinta ei tavallisesti aiheuta ongelmia. Suomenkieliset käyttävät suomea puhuessaan ja kirjoittaessaan omaksumiaan suomenkielisiä nimiä, ja ruotsin- ja saamenkieliset menettelevät tietenkin vastaavasti oman kielensä kanssa. Ja kun tilanne vaatii puhumista tai kirjoittamista jollakin toisella kotimaisella kielellä kuin omalla äidinkielellä, on luonnollista valita nimet kielen mukaan.

Ongelma syntyykin vasta, kun joudumme viestimään ”ulkomaan kielillä”. Minkäkielinen nimi valitaan englannin-, saksan-, ranskan- tai venäjänkielisiin matkailuesitteisiin, tieteellisiin artikkeleihin tai raportteihin? Kirjataanko kaikki kotimaan erikieliset rinnakkaisasut vai noudatetaanko tekstin kirjoittajan äidinkieltä? Virallisissa yhteyksissä olisi kyettävä menettelemään johdonmukaisesti, tasapuolisesti ja myös niin, ettei Suomen oloja tuntematon ulkomaalainen joutuisi kohtuuttomiin ymmärtämisongelmiin.

Muutamia esimerkkejä

1980-luvun puolimaissa ihmetteli eräs ruotsinkielisessä aikuisoppilaitoksessa opiskellut sitä, että saksan kielen opetuksessa käytettiin ruotsin- ja suomenkielisiä paikannimiä sekaisin. Ruotsinkieliset nimet olivat tosin enemmistönä, koska äidinkieleltään saksalainen opettaja oppi nimet enimmäkseen paikkakunnan ruotsinkielisiltä. 1990-luvun vaihteessa puolestaan eräs Helsingin yliopiston saksan kielen tekstinymmärtämiskurssin opettaja opetti lapuanliikkeen olevan saksaksi Lappo-Bewegung. Ihmettelevät opiskelijat saivat selityksen, että valitaan se nimi, joka satutaan tietämään.

Helsingissä pidettiin kansainvälinen nimistöntutkimuskongressi vuonna 1990. Sen yhteydessä ilmestyi suomalaisten kirjoittama mutta englanniksi ja saksaksi käännetty tieteellinen nimistöjulkaisu. Äidinkieleltään suomenkielisten artikkeleissa esiintyi nimiä Houtskari, Korppoo, Nauvo, Parainen ja Turunmaa ja ruotsinkielisten Borgå, Nyland, Närpes, Nådendal, Raumo, Ulfsby, Viborg, Åbo ja Åboland.

Hiljattain asia nousi taas esille, kun eräästä kunnasta soitettiin Kotimaisten kielten tutkimuskeskukseen ja kysyttiin, mitä nimiä kyseisen kunnan englanninkielisessä matkailuesitteessä pitäisi käyttää. Finnairin jakelema julkaisu Blue Wings sai puolestaan harmistunutta palautetta otsikostaan ”Timeless Tammisaari” ja lehden toimitus aiheen tiedustaa ohjeita ”ikuiseen ongelmaan”. Muuan kääntäjä kertoi ratkaisseensa ongelman niin, että hän pitäytyy alkuperäistekstiin, olipa se sitten ruotsia tai suomea, ja panee toisenkielisen nimen sulkuihin kääntäjän huomautuksena (Kääntäjä nro 8/1996).

Epätietoisuuden ymmärtää, sillä asiasta ei ole annettu minkäänlaisia suosituksia. Ainakin virallisluonteisiin julkisiin tilanteisiin kaivataan selvästi johdonmukaisempaa menettelyä. Kääntäjille ongelma on tuttu myös päinvastaisissa tapauksissa. Käännettäessä kirjallisuutta tai muita tekstejä suomeksi, ruotsiksi tai saameksi jostain muusta kuin teoksen alkukielestä nimet eivät välttämättä enää vastaakaan alkuperäisen teoksen ja kielen nimistöä.

Suomen kielilainsäädäntö

Itsenäisen Suomen kielioloja koskevat perussäännökset on määritelty 17.7.1919 annetussa Suomen hallitusmuodossa. Sen 14. §:n 1. momentin mukaan suomi ja ruotsi ovat tasavallan kansalliskieliä. Kansalliskieli tarkoittaa hallitusmuodon terminologiassa sitä, että suomi ja ruotsi ovat valtakunnassa virallisen kielen eli valtiokielen asemassa. Keskeisenä periaatteena Suomen kielilainsäädännössä on kansalliskielten tasa-arvoisuus. Kansalliskieli käsitetään kansakunnan omaksi kieleksi. Sen vastakohtana on ”vieras kieli”.

1.8.1995 voimaan tulleen perusoikeusuudistuksen yhteydessä uudistettiin myös hallitusmuodon 14. pykälää. Se vahvistaa edelleen maan virallisen kaksikielisyyden ja kansalliskieliksi suomen ja ruotsin. Pykälän 3. momentissa todetaan myös muiden kuin suomen- ja ruotsinkielisten kieliryhmien oikeus ylläpitää ja kehittää omaa kulttuuriaan. Siihen sisältyy myös viittaussäännös, jonka mukaan saamelaisilla on oikeus käyttää omaa kieltään viranomaisissa (15.3.1991/516).

Hallitusmuodossa säädetyt kielioloja koskevat yleiset periaatteet ovat myös kielilain (1.6.1922/148) ja sen muutosten perustana. Kielilain nojalla virka- ja itsehallintoalueet (eli esimerkiksi kunnat, läänit, tuomioistuimet, hiippakunnat yms.) jaetaan yksikielisiin suomen- tai ruotsinkielisiin alueisiin ja kaksikielisiin alueisiin, joissa enemmistökielenä on suomi tai ruotsi.

Kunta tai yhden kunnan käsittävä virka- tai itsehallintoalue on yksikielinen, jos sen asukkaat ovat samankielisiä tai jos siinä asuvia toiskielisiä on vähemmän kuin 8 %, mutta kaksikielinen, jos toiskielisiä on 8 % tai vähintään 3 000. Kaksikielistä kuntaa ei saa määrätä yksikieliseksi, ellei toiskielisten määrä ole vähentynyt 6 %:iin tai sitä pienemmäksi. (10.1.1975/10.)

Kielilain mukaan yleiset julkipanot, ilmoitukset ja kuulutukset sekä muut sellaiset asiakirjat, jotka viranomainen antaa väestölle, on yksikielisellä alueella kirjoitettava tämän alueen kielellä ja kaksikielisellä alueella maan molemmilla kielillä.

Suomen kielilainsäädäntö ja erityisesti toimituskirjakieltä (ulkoista virkakieltä) koskeva menettely rakentuu siis eri kieliryhmiin kuuluvien samanvertaisen kohtelun periaatteelle. Siitä poikkeaa vain Ahvenanmaan maakunnallista itsehallintoa koskeva lainsäädäntö, joka turvaa ruotsin kielen aseman maakunnassa erityissäädöksin.

Nimien valinta

Nimien käytöstä muissa kuin suomen- ja ruotsinkielisissä teksteissä ei maamme lainsäädäntö mainitse mitään. Kielilain perusteella nousee mieleen seuraava ratkaisu: käytämme yksikielisistä alueista yksikielistä nimeä ja kaksikielisistä alueista molempia. Asia ei kuitenkaan ole aivan niin yksinkertainen. Valtioneuvoston päätöksessä virka- ja itsehallintoalueiden sekä eräiden liikennepaikkojen nimistä sanotaan nimittäin seuraavaa:

”Yksikielisestä suomenkielisestä virka- ja itsehallintoalueesta ja rautateiden liikennepaikasta on käytettävä sen suomenkieliseen nimimuotoon perustuvaa nimitystä sekä yksikielisestä ruotsinkielisestä alueesta ja liikennepaikasta sen ruotsinkieliseen nimimuotoon perustuvaa nimitystä. Yksikielisestä virka- tai itsehallintoalueesta ja liikennepaikasta on toisella kielellä kuitenkin käytettävä nimen rinnakkaismuotoon perustuvaa nimitystä, jos nimitykseen sisältyy maakunnan nimi tai jokin seuraavista paikannimistä: – – .” (23.12.1982/1052, 1. §.)

”Seuraavien paikannimien” luettelo on siis virallinen luettelo maamme yksikielisten kuntien kaksikielisistä nimistä. Tässä luettelossa on siten viralliseksi toisenkieliseksi nimeksi vahvistettu mm. Iisalmelle Idensalmi ja Mariehamnille Maarianhamina. Saman lain 2. §:ssä säädetään sitten, että ”kaksikielisestä virka- ja itsehallintoalueesta – – sekä kaksikielisestä liikennepaikasta on käytettävä suomen kielessä sen suomenkieliseen nimimuotoon ja ruotsin kielessä sen ruotsinkieliseen nimimuotoon perustuvaa nimitystä.” Kaksikielisten kuntanimien määrä on siten huomattavasti suurempi kuin kaksikielisiksi määriteltyjen kuntien määrä. – Joidenkin kuntien nimiin on sittemmin lähinnä kuntaliitosten vuoksi tullut muutoksia.

Nimien kansainvälistä käyttöä varten olisi lisäksi otettava selkoa nimien järjestyksestä eli siitä, milloin merkitään ensin suomenkielinen nimi, milloin taas ruotsinkielinen nimi. Yhdenvertaisuusperiaatteen mukaisesti järjestys voisi kuntien ja kaupunkien nimissä määräytyä vain paikallisen enemmistökielen mukaisesti.

Tiukan viranomaismenettelyn lisäksi tarvitaan kuitenkin joustavampaa käytäntöä, jota voidaan soveltaa normaaliin asiatekstiin, sitä liikaa kuormittamatta. Miten ohjetta voisi johdonmukaisesti keventää?

Käytännön seuraukset

Nimien käyttö omakielisissä teksteissä säilyy ennallaan. Esimerkiksi silloin, kun suomenkieliseen teokseen laaditaan paikkakuntakohtainen nimihakemisto, kirjataan ruotsinkielisenemmistöisen kunnan nimi suomeksi, jos kunnalla on suomenkielinen nimi. Ruotsinkielisiin teksteihin kuuluvat vastaavasti ruotsinkieliset nimet ja saamenkielisiin saamenkieliset, kielisuhteista huolimatta.

Sen sijaan vieraskielisissä teksteissä äidinkieleltään suomenkieliset saisivat tottua käyttämään ja näkemään kaksikielisten ja ruotsinkielisten kuntien nimistä virallisissa yhteyksissä seuraavia:

Houtskari > Houtskär
Inkoo > Ingå
Karjaa > Karis
Kemiö > Kimito
Korppoo > Korpo
Kristiinankaupunki > Kristinestad
Kruunupyy > Kronoby
Luoto > Larsmo
Maalahti > Malax
Maarianhamina > Mariehamn
Maksamaa > Maxmo
Mustasaari > Korsholm
Nauvo > Nagu
Oravainen > Oravais
Parainen > Pargas
Pedersören kunta > Pedersöre
Pernaja > Pernå
Pietarsaari > Jakobstad
Sipoo > Sibbo
Tammisaari > Ekenäs
Uusikaarlepyy > Nykarleby
Vöyri > Vörå

Äidinkieleltään ruotsinkieliselle ohje toisi enemmän muutoksia. Onhan monilla täysin suomenkielisillä kunnilla oma nimivastineensa myös ruotsiksi, kuten Eurajoella Euraåminne, Haminalla Fredrikshamn, Iisalmella Idensalmi ja Lahdella Lahtis. Pelkästään kaksikielisten, suomalaisenemmistöisten kuntien virallisesta nimiluettelosta tulee seuraavannäköinen:

Esbo > Espoo
Borgå > Porvoo
Finby > Särkisalo
Grankulla > Kauniainen
Hangö > Hanko
Helsingfors > Helsinki
Kaskö > Kaskinen
Karleby > Kokkola
Kyrkslätt > Kirkkonummi
Lappträsk > Lapinjärvi
Lojo > Lohja
Lovisa > Loviisa
Mörskom > Myrskylä
Pojo > Pohja
Pyttis > Pyhtää
Sjundeå > Siuntio
Strömfors > Ruotsinpyhtää
Vanda > Vantaa
Vasa > Vaasa
Åbo > Turku

Teiden ja katujen nimistä vieraskielisiin teksteihin – skandinaavisia kieliä lukuun ottamatta – tulisivat käytännössä ne nimet, jotka ovat nimikilvissä ylimpänä. Esimerkiksi suomenkielis-enemmistöisen Helsingin kadunnimistä valittaisiin käännökseen Mannerheimintie ja Liisankatu, ei Mannerheimvägen eikä Elisabetsgatan.

1.9.1997 voimaan tuleva uusi lääninjako säilyttää läänien nimistä kolme: Oulun läänin (Uleåborgs län), Lapin läänin (Lapplands län) ja Ahvenanmaan läänin (Ålands län). Niiden englanninkieliset vastineet ovat the Province of Oulu, the Province of Åland ja the Province of Lapland. Uusia läänien nimiä ovat Etelä-Suomen lääni (Södra Finlands län), Itä-Suomen lääni (Östra Finlands län) ja Länsi-Suomen lääni (Västra Finlands län), englanniksi the Province of Southern Finland, the Province of Eastern Finland ja the Province of Western Finland.

Historiallisten maakuntiemme nimet ovat tulleet monissa kielissä tutuiksi jo Ruotsin vallan aikana ja välittyneet niihin paljolti ruotsin kielen kautta. Näin niistä on tullut kyseisiin kieliin kansallisia sovinnaisnimiä, jotka ovat vakiintuneet. Sovinnaisnimiä ovat esimerkiksi englannin kielessä Karelia, Ostrobothnia ja Lapland. Sovinnaisnimiä lukuun ottamatta maakuntien nimet kirjoitetaan vieraskielisiin teksteihin suomeksi; poikkeuksena on Ahvenanmaa, joka on paikallisen kielen mukaisesti Åland. Nimikysymykset kannattaisi ottaa huomioon jo silloin, kun viimeistellään kääntäjälle vietävää tekstiä.

Poikkeukset

Suositus koskee siis vain ajankohtaisia asiatekstejä ja kotimaisia käännöstilanteita. Nimien valinta historiaa käsitteleviin teksteihin määräytyy asiayhteyden ja kuvatun ajankohdan mukaan. Eri maissa ja kielissä on myös varhain vakiintunut joillekin alueille omia kansallisia sovinnaisnimiä, joita tietenkin edelleen sopii käyttää. Tällainen on esimerkiksi oman maamme nimi, joka on englannissa Finland, ranskassa Finlande ja saksassa Finnland. Teksteissä, joissa nimiä käsitellään kielen osana, kielellisiksi esimerkeiksi valitut nimet säilytetään sellaisinaan. Kaunokirjallisuutta käännettäessä nimien valinta määräytyy osaksi kirjan kielen mukaisesti, osaksi teoksessa kuvattujen paikallisten olojen mukaan. Se on kuitenkin jo hienosäätöä, joka vaatisi oman lukunsa.

Lähtökohtana on ollut yhtenäisen nimikäytännön tavoittelu sekä kirjavuuden ja epätietoisuuden vähentäminen. Selvyyden vuoksi, epävarmoissa tapauksissa tai muuten niin halutessaan voi luonnollisesti kaksikielisissä tapauksissa tuoda esiin molemmat nimet. Varsinkin kaksikielisten paikkakuntien esittelyissä onkin syytä tuoda aluksi esiin molemmat nimet (vrt. kuvan tekstiä Jakobstad – Pietarsaari). Ulkomaalaisille suunnatuissa teksteissä on tärkeää nimien yksiymmärteisyys ja helppo paikannettavuus.

Tämänkin suosituksen jälkeen jää monia tapauksia, joissa nimenvalinta tuottaa vaikeuksia. Esimerkiksi suuret vesialueet, pitkät joet tai luonnonpuistot saattavat sijaita kahdellakin kielialueella. Kuinka näissä otetaan huomioon alueen kieli? On erikseen harkittava, mitkä kohteet voidaan katsoa kansallisesti tai yleisvaltakunnallisesti merkittäviksi, ja käytettävä niistä maan enemmistökielen mukaista, vakiintunutta nimeä.

Virallisesti kaksinimiset kunnat

Virka- ja itsehallintoalueiden kielisuhteet määrätään valtioneuvoston päätöksellä joka kymmenes vuosi, ja samassa yhteydessä on tähän saakka vahvistettu kaksikielisten kuntien viralliset nimet. Valtioneuvosto määrää virallisen tilaston pohjalta joka kymmenes vuosi virka- ja itsehallintoalueiden kielellisen jaotuksen. Määrittely koskee mm. kuntia sekä hallinnollista, oikeudellista ja kirkollista jaotusta. Viimeksi valtioneuvosto on määrännyt tästä vuosiksi 1993–2002 (17.12.1992/1364). Joidenkin päätöksessä mainittujen kuntien nimet ovat tuon jälkeen kuitenkin muuttuneet lähinnä kuntaliitosten vuoksi. Koska kunnan nimen valinta käännöstekstiin edellyttää rinnakkaisnimien tuntemisen lisäksi tietoa kuntien kielisuhteista, on oheen koottu luettelo nykyisten kuntien virallisista kaksikielisistä nimistä kirjoittajien ja kääntäjien apuneuvoksi (Tilastokeskuksen kuntaluettelo 27.12.1995). Enemmistökielen mukainen nimi on lihavoitu. (siirryt toiseen palveluun)

Artjärvi – Artsjö
Askainen – Villnäs
Enontekiö – Enontekis
Espoo – Esbo
Eurajoki – Euraåminne
Hailuoto – Karlö
Hamina – Fredrikshamn
Hanko – Hangö
Helsinki – Helsingfors
Houtskari – Houtskär
Hyvinkää – Hyvinge
Hämeenkyrö – Tavastkyro
Hämeenlinna – Tavastehus
Iisalmi – Idensalmi
Ikaalinen – Ikalis
Ilomantsi – Ilomants
Inari – Enare
Inkoo – Ingå
Isojoki – Storå
Isokyrö – Storkyro
Jokioinen – Jockis
Joroinen – Jorois
Jyväskylän mlk. – Jyväskylä lk.
Järvenpää – Träskända
(siirryt toiseen palveluun)Kaarina – S:t Karins
Kajaani – Kajana
Karijoki – Bötom
Karjaa – Karis
Karjalohja – Karislojo
Karkkila – Högfors
Kaskinen – Kaskö
Kauniainen – Grankulla
Kaustinen – Kaustby
Kemiö – Kimito
Kerava – Kervo
Kirkkonummi – Kyrkslätt
Kokemäki – Kumo
Kokkola – Karleby
Korppoo – Korpo
Koski Tl. – Koski Åbo l.
Kristiinankaupunki – Kristinestad
Kruunupyy – Kronoby
Kustavi – Gustavs
Kälviä – Kelviå
Köyliö – Kjulo
Lahti – Lahtis
Laihia – Laihela
Lappeenranta – Villmanstrand
Lapinjärvi – Lappträsk
Lapua – Lappo
Lieto – Lundo
Liminka – Limingo
Lohja – Lojo
Lohtaja – Lochteå
Loimaan kunta – Loimaa kommun
Loviisa – Lovisa
Luoto – Larsmo
Maalahti – Malax
Maarianhamina – Mariehamn
Maksamaa – Maxmo
Merikarvia – Sastmola
Mikkeli – S:t Michel
Mikkelin mlk. – S:t Michels lk.
Mustasaari – Korsholm
Myrskylä – Mörskom
Naantali – Nådendal
Nauvo – Nagu
Noormarkku – Norrmark
Nousiainen – Nousis
Närpiö – Närpes
Oravainen – Oravais
Oulu – Uleåborg
Parainen – Pargas
Paimio – Pemar
Pernaja – Pernå
Perniö – Bjärnå
Pieksämäen mlk. – Pieksämäki lk.
Pietarsaari – Jakobstad
Pedersören kunta – Pedersöre
Piikkiö – Pikis
Pirkkala – Birkala
Pohja – Pojo
Pomarkku – Påmark
Pori – Björneborg
Pornainen – Borgnäs
Porvoo – Borgå
Pyhtää – Pyttis
Raahe – Brahestad
Raisio – Reso
Rauma – Raumo
Rovaniemen mlk. – Rovaniemi lk.
Ruotsinpyhtää – Strömfors
Rymättylä – Rimito
(siirryt toiseen palveluun)Sauvo – Sagu
Savonlinna – Nyslott
Sipoo – Sibbo
Siuntio – Sjundeå
Särkisalo – Finby
Taivassalo – Tövsala
Tammisaari – Ekenäs
Tampere – Tammerfors
Teuva – Östermark
Tornio – Torneå
Turku – Åbo
Tuusula – Tusby
Ulvila – Ulvsby
Uusikaarlepyy – Nykarleby
Uusikaupunki – Nystad
Vaasa – Vasa
Vantaa – Vanda
Vehkalahti – Veckelax
Veteli – Vetil
Vihti – Vichtis
Virrat – Virdois
Vähäkyrö – Lillkyro
Vöyri – Vörå
Ylitornio – Övertorneå
Ähtäri – Etseri

Kielilautakunnan suositus

Kun suomen kielen lautakunta kokoontui sadanteen istuntoonsa 27.1.1997, oli käsiteltävänä ensimmäistä kertaa yhteisiä asioita ruotsin kielen lautakunnan kanssa. Kokouksessa oli esillä Suomen paikannimien käyttö erikielisissä teksteissä, ja lautakunnat päätyivät seuraavaan yhteissuositukseen:

  • Suomen kielessä käytetään olemassa olevia suomenkielisiä paikannimiä, ruotsin kielessä ruotsinkielisiä ja saamen kielessä saamenkielisiä.¹

  • Suomen lähisukukielissä käytetään suomenkielisiä nimiä, ellei käyttäjäkielissä ole paikalle vakiintunut muuta nimeä.
  • Skandinaavisissa kielissä käytetään ruotsinkielisiä nimiä, ellei kyseisissä kielissä ole paikalle vakiintunut muuta nimeä. Suomen kuntien ruotsinkielisissä nimissä on vuonna 1982 virallisesti vahvistettujen lisäksi joukko vanhastaan käytössä olleita, epävirallisia nimiä. Virallisissa yhteyksissä käytetään luonnollisesti vain virallisia nimiä. Muulloin ja erityisesti historiallisissa yhteyksissä voidaan käyttää vanhastaan tunnettuja nimiä, esimerkiksi Vemo (Vehmaa) ja Virmo (Mynämäki).
  • Kaikissa muissa kielissä käytetään yksikielisistä alueista niiden virallisen kielen mukaisia nimiä (esimerkiksi Iisalmi, Mariehamn), kaksikielisistä alueista kyseisten alueiden enemmistökielisiä nimiä (esimerkiksi Helsinki, Turku, Kirkkonummi, Vaasa; Jakobstad, Nykarleby, Pargas, Ekenäs).

Suositus koskee vain julkista, hallinnollista nimistöä, esimerkiksi kaupunkien ja kuntien nimiä, kaava- ja haja-asutusalueiden katujen ja teiden nimiä sekä voimassa olevia maakuntien ja läänien nimiä. Maakuntien nimissä poikkeuk-sena ovat nimet, joilla on asianomaisella kielellä vakiintuneet nimet. – Yksityiset, henkilökohtaiset osoitteet jäävät luonnollisesti suosituksen ulkopuolelle.

 

¹ Saamen kielessä käytettävien paikannimien osalta saamen kielen lautakunta täsmentää asiaa myöhemmin.