Viime vuosisadan aikaisia englannin kieleen liittyviä asenteita ei liene juuri selvitelty. Kielitoimiston lehtileikekansioista löytyy kuitenkin yleisökirjeitä, jotka tarjoavat väläyksiä aiemmista kielikeskusteluista. Noihin kansioihin on nimittäin leikattu ja liimattu kieliaiheisia lehtijuttuja ja yleisökirjeitä 1940-luvun lopulta lähtien 2000-luvun alkuvuosiin asti. Leikekirjoja on kymmenittäin. Kirjoituksia on aikanaan otettu talteen niistä lehdistä, jotka Kielitoimiston väellä on ollut käytettävissään, aluksi ilmeisen järjestelmällisesti, myöhemmin keskitetymmin tai osin satunnaisestikin.
Leikearkiston yleisökirjeiden perusteella englanti on herättänyt keskustelua jo ainakin 1950-luvun alkupuolelta lähtien. Kirjoituksissa on havaittavissa suuntaus hämmentyneestä kysymyksestä Miksi englantia? huomattavasti ärsyyntyneemmän sävyiseen kysymykseen Miksi aina vain englantia? Eri aikoina englannista puhuttaessa on jollain tavalla mainittu myös kansallinen (heikko) itsetunto.
Vaikka lehtileikearkiston yleisökirjeitä on useilta vuosikymmeniltä, pelkästään niiden perusteella ei tietenkään voi tehdä laajoja yleistyksiä asenneilmapiiristä. Todennäköisesti nuo kirjoitukset heijastelevat enimmäkseen mielipiteiden ääripäitä. Paperisten kirjeiden kirjoittaminen ja postittaminenhan edellytti viitsimistä ja vahvaa motivaatiota. – Joka tapauksessa tässä yleisökirjekatsauksessa eri vuosikymmenien äänet keskustelevat keskenäänkin.
”Pakkoenglantia”
Viimeistään 1950-luvulta alkaen Suomi alkoi monien muiden maiden tavoin imeä vaikutteita pohjoisamerikkalaisesta elämäntyylistä ja kulttuurista. Esimerkiksi uusi musiikki, uusi muoti, uudet tekniset laitteet ja uudenlaiset ravintolat tulivat markkinoille ja katukuvaan osin alkuperäisten nimitysten ja nimien saattelemana. Tieto niistä levisi laajalle paitsi radiossa ja lehdissä pian myös television välityksellä.
Englannin kieli tulikin Suomeen ja suomeen voimallisesti. Kielitoimiston lehtileikekokoelmaan osuneissa 1950-luvun alkupuolen yleisökirjeissä harmiteltiin esimerkiksi ravintoloiden ja kauppojen vieraskielisiä nimiä. Kun eräs uusi ravintola Helsingissä sai nimekseen White Lady, nimimerkki Harmistunut perheenemäntä totesi siitä: ”Ei tavallinen suomalainen osaa nimeä ääntää eikä se ole mitenkään puoleensa vetävä” (Uusi Suomi 11.6.1952). Tuohon aikaan kaikki eivät opiskelleet koulussa englantia. Kotinurkilla näkyvä englanti synnyttikin turhautumista myös sanojen hämäräksi jäävän merkityksen takia.
Kuitenkin englanninkieliset nimet taisivat aika nopeasti muuttua ”puoleensavetäviksi”, pikku hiljaa myös itsestäänselviksi ja huomaamattomiksikin, vaikka merkitys ei aina avautunutkaan. Soraääniä kuului silti vielä pitkään, kun mietittiin, keille vieraskieliset nimet oikein oli suunnattu:
Onko mitään suomalaisempaa kuin ulkomaalaisuuden ihailu? Muutamien kaupunkiin mahdollisesti eksyvien turistien takia annetaan omille taloille ja paikoille vieraita mahdollisesti miellyttäviä nimiä. (Helsingin Sanomat 25.11.1984)
Hyvät päättäjät! Keitä varten ovat nimeämänne Centre 1, Jumblestreet ja Green Zone? Pyydän hyvin perusteltua vastausta huomioon ottaen, että asumme Suomessa, jos ette ole sitä hoksanneet. – – Vaivaako meitä suomalaisia alemmuuskompleksi vai ovatko näitä nimiä viljelevät päättäjät vain hölmöjä, joille on lupa nauraa? (Aamulehti 7.4.1999)
Kaikkialla näkyvältä englannilta ei voinut välttyä. Se tuntui ”pakkoenglannilta”, joka myös tavallaan paljasti kaksikasvoisen suhtautumisemme muualta tulevaan:
Tuleeko Suomesta uusi pikku ”World Trade Center. Open Daily”? Pakkoenglanti on paljon vakavampi uhka suomen kielelle ja kulttuurille kuin ruotsi – –. On kaksi Suomea, toinen, joka matkii Amerikkaa, ja toinen, joka vihaa muukalaisuutta.” (Helsingin Sanomat 23.3.1991)
Englantia käytetään kuin se olisi suomea
Englannin käyttö levisi jo varhain muuallekin kuin liikkeiden nimiin. 1950-luvun jälkipuoliskolla nimimerkki Eeva Tavallinen kirjoitti ”vieraskielisyyshullutuksesta”, joka vaikeuttaa arkielämää:
Tukka on pestävä englanninkielellä, harvassa pesuaineessa on sanottu suomeksi, kuinka ainetta käytetään. Tyhmään suomalaiseen päähäni ei mahdu, mitä tästä on hyötyä. – – Luulenpa, että on paljon ihmisiä, jotka pitävät siitä, ettei tukkaa tarvitse pestä sanakirja kourassa. – – Mitähän muuan J. V. Snellman sanoisi, jos tietäisi? (Helsingin Sanomat 26.4.1957)
Mainostajia moitittiin. Heidän arveltiin uskovan, että ihmiset ostavat herkimmin sellaisia tuotteita, joilla on vieraskielinen nimi – vaikka ostaja ei ymmärtäisi nimeä:
Se on muka hienompaa. Kansalla on kyllä terveemmät käsitykset näistä asioista kuin mainosmielet kuvittelevatkaan. Mainosväki luottaa kansan tyhmyyteen. Se on aikansa elänyttä ajattelua. (Helsingin Sanomat 11.11.1966)
Eräskin kirjoittaja totesi, että suomalaiseen laatuun kyllä luotetaan, mutta kieleen ei, kun myyntikieleksi kelpaa vain englanti. Ja jos suomi joskus kelpaisikin, niin sitä ”pitää kirjoittaa englantilaisittain”. Tavalla arveltiin olevan kauaskantoisiakin seurauksia:
Näin Fazerin Oululainen Kirjoittaa Tuoteselosteensa Leipäpusseihin. Eikö Tunnukin Naurettavalta? Mitä suomen kieltä tämä tällainen on? Pelkkää anglosaksismia. – – Entä lapset sitten, hekin lukevat tekstejä ja tietenkin ihmettelevät, miten painettu teksti voi olla näin kaikkia kieliopin sääntöjä rikkova. (Helsingin Sanomat 1.9.1987)
Myös sekakielisyys julkisessa kielenkäytössä on herättänyt keskustelua vuosikymmenten varrella. Esimerkiksi mainoksissa esiintyneet Happy Joulua! ja I like Postipankki kirvoittivat kysymyksen siitä, että jos käytetään sekakieltä, niin miksi lisänä on ainoastaan englantia: ”Miksi, oi mainosmiehet ja -naiset, tarjoatte meille aina ja vain englantia? Miksi vain englanti on hienoa?” (Suomen Kuvalehti 50/1974.) – ”Äidinkieltämme raiskataan”, todettiin myöhemmin ilmoitustekstin lausahduksesta Enlarge your nettifiksuus, ”itse vältän hankkimasta tätä mongerrusta käyttävien yritysten tuotteita” (Helsingin Sanomat 17.2.2008).
Mainostajien toivottiin saavan jopa jonkinlaisen rangaistuksen runsaasta englannin kielen käyttämisestä. Näin tuumittiin vielä uuden vuosituhannen kynnyksellä:
Markkinoille lanseerataan täysin englanninkielisiä tuotteita, täysin suomalaiset ja vain Suomessa toimivat yritykset ottavat englanninkielisiä nimiä. – – Suuri haaveeni on se, että Suomi ottaisi mallia Ranskasta ja laittaisi sakkorangaistuksia englannin kielen käytöstä mainonnassa. (Aamulehti 16.8.1998)
Englannin käytöstä ei kylläkään moitittu vain mainostajia. Yleisönosaston kirjoituksista voi lukea myös yleisestä ”englannin palvonnasta”:
Englannin kielen palvonta on saanut meillä tolkuttomat mittasuhteet. – – Seurojen nimet ovat joitakin tiimejä ja volleytä. Menestyksen kanssa on vähän niin ja näin, kunhan vain nimi on hieno. Niitä käytetään ikään kuin ne olisivat suomen kieltä. (Savon Sanomat 1.3.2001)
Elämmekö Yhdysvalloissa?
Jo 1950-luvulla ärsyynnyttiin esimerkiksi designereista, lay-outeista ja drive-in-elokuvateattereista. 1960-luvulla verenpainetta kohotti myös ”baby sitter -villitys”:
– – pitää sanoa sekin ulkomaan kielellä, että ihmiset luulisivat kysymyksessä olevan aivan jonkun muun kuin rehellisen lapsenvahdin työn. – – epäsuomalaisuuksia otetaan käyttöön koreilun halusta. (Iltasanomat 28.2.1964)
Moni kannattikin sanojen suomentamista. Tosin leikearkistosta löytyy muutama soraääni: todettiin, että kyllä kansa on omaksunut myös sellaiset vierassanat kuin radio, auto ja mopedi, miksi sitten väkisin pitäisi suomentaa vaikkapa City Center (Helsingin Sanomat 11.11.1966). Sanojen suomenkielisten vastineiden keksijöitä moitittiin myös ”suomen kielen museoijiksi”:
Tuntuu kuin kirjakielemme huoltajien päämääränä olisi panna meidät kulkemaan patalakki päässä ja virsut jalassa. (Helsingin Sanomat 1986)
Myös yleistyvää lainasanojen mukauttamista suomen kieleen arvosteltiin: Nykyään ”julkkikset menevät rehabiin, esiintyjä nousee stagelle, lentokone krässää” (Helsingin Sanomat 9.5.2007). Kirjoittajan mielestä olisi parempi puhua joko puhtaasti englantia tai puhtaasti suomea. Hänen mukaansa moinen kielenkäyttö oli merkki siitä, että suomen ”heitteillejätöstä on tullut uusi kansanhuvi ja nykyaikaisuuden merkki”.
Monien mielestä ylenpalttinen englannin sanojen ottaminen suomen kieleen oli suomea väheksyvää ja merkki huonosta itsetunnosta. Englanti nähtiin uhkana suomalaiselle identiteetille, kun vierasta vaikutusta ei arjessa edes tiedostettu, vaan ikään kuin huomaamatta käytettiin lainasanoja:
– – englanti ja sen kylkiäisenä nuorison käyttämä mukailtu fingelska. Se on ”must” ja niin kovasti ”trendikästä” ja sen käyttö laajenee kaikilla elämänaloilla. Kehityksen perussyy on Amerikan kulttuurihegemonia. Herää kysymys, onko kansamme itsetunto niin heikko, että suomettumisen aika pitää korvata ”amerikoitumisella”. – – Nyt ei ole kyse sanojen lainautumisesta – – vaan vieraan kielen tunkeutumisesta käyttökieleksi. (Turun Sanomat 15.12.2007)
Nimimerkki Olisiko pitänyt kirjoittaa englanniksi oli tehnyt näkemästään ja kuulemastaan omat päätelmänsä:
Seurattuani tarkemmin kotoista kielenkäyttöä alan uskoa, että elämmekin Yhdysvalloissa. (Turun Sanomat 15.5.1990)
Kielitaito ja kansainvälisyys
1980-luvun loppua kohden mentäessä tietotekniikan kehityksen vauhti kiihtyi ja tietokoneet alkoivat yleistyä. Sitten tuli internet, joka avasi maailmaa. Monista asioista tuli yhteisiä, ja erikieliset ihmiset puhuivat niistä yhdellä kielellä – englanniksi. Englannin arvostus kohosi nuorten joukossa jopa niin, että yleisökirjeessä arveltiin englannin olevan nuorille tärkeämpää kuin suomen; suomea voi puhua huolimattomasti ääntäen, mutta englantia pitäisi puhua kunnolla:
Vaan annas olla, kun pitää puhua amerikkaa. Kylläpä silloin ollaan tarkkoja siitä, että ä-äänteet ja ö-äänteet ovat kohdallaan. (Aamulehti 15.5.1987)
Kielitaitoa sinänsä toki arvostettiin. Jo 1970-luvulla kuitenkin moitittiin koulujen kielivalikoiman supistamista englannin hyväksi. Arveltiin, että kielivalinnoilla oli vaikutuksensa paitsi yleiseen kieliä koskevaan asenneilmapiiriin myös maan taloudelliseen tilanteeseen:
Supistamalla jyrkästi vieraiden kielten valinnan mahdollisuuksia peruskoulu pahentaa kauppataseemme vajausta. Säästämällä markan tänä vuonna jäämme vaille tuhansia tulevina vuosina. (Helsingin Sanomat 3.5.1975)
Kirjoittaja harmitteli tällaisen englannin kielen ylivallan johtavan myös siihen, että ”jokapäiväisessä elämässä merentakainen anglosaksinen kulttuuri tulee meille läheisemmäksi kuin oman maanosamme kansojen kulttuuri”.
Toisen näkemyksen mukaan taas oli hyvä, että on olemassa yksi kieli, jota mahdollisimman monessa maassa osataan. Kaikkia ”mahdollisesti hyödyllisiä” vieraita kieliähän ei voi hallita. Kirjoittajan mielestä oikeastaan Suomessa
englantia ei voi enää pitää ”vieraana” kielenä – –. Englantia tarvitaan (työ)elämässä samalla lailla kuin äidinkielen tai tietotekniikan osaamista. (Helsingin Sanomat 13.11.2010)
Vuosituhannen ensikymmenellä esitettiin jopa toivomus, että englannista tehtäisiin Suomessa toinen virallinen kieli suomen rinnalle. Perusteluja riitti:
Kuvitelkaa, miten tunnettu maa maailmassa olisimme, jos ainakin seuraavan sukupolven aikana kaikki voisivat käyttää myös englantia äidinkielenään. Selvää on, että kilpailukykymme maailmalla paranisi – –. Tietenkään suomen kieltä ei lyötäisi laimin. (Helsingin Sanomat 25.1.2005)
Joku ehdotti englantia peräti ainoaksi viralliseksi kieleksi (Helsingin Sanomat 29.6.2010).
Myös vastakkaisia mielipiteitä esitettiin: suomi tarvitseekin pakkosuomen. Näin vältettäisiin system developerit ja day spat: ”vääräkieliset sanat ovat puheen pujoja ja rikkaruohoja. Niitä on herkeämättä metsästettävä ja tavattaessa kitkettävä” (Aamulehti 10.7.2010).
Kielipohdintojen myötä englanti synnytti pohdintoja myös siitä, mitä kansainvälisyys on – tai mitä se ei ole:
Aito kansainvälisyys ei tarkoita sitä, että luovutaan omasta kielestä. Englannin merkitystä ylikansallisena kielenä ei tule toki väheksyä, mutta sitä ei tulisi suosia suomen kielen kustannuksella. (Helsingin Sanomat 9.8.1989)
Kansainvälisyyttä on joka tapauksessa sekin, että täällä asui ja asuu myös muuntaustaisia ihmisiä, jotka eivät kaikki hallitse suomea. Leikearkiston kieliaiheisiin lukijakirjeisiin onkin osunut muutama maininta esimerkiksi ravintoloiden ”vääränkielisestä” palvelusta:
Ainakin Helsingissä asiointi ravintolassa on usein kuin pieni ulkomaanmatka. Tarjoilijan kanssa asiointi suomen kielellä osoittautuu niin hankalaksi, että se ei onnistu ilman kielen vaihtoa englanniksi – –. Nämä asiakaspalvelijat ovat toki usein niin sydämellisen aseistariisuvia, että vaihdan kielen huomaamattani. Ihmettelen kuitenkin, onko alalla niin suuri työvoimapula, että suomen kieltä osaavaa henkilökuntaa on mahdotonta saada. (Helsingin Sanomat 26.10.2009)
Englanti: vastus ja voimavara
Monet menneiden vuosikymmenten näkemykset voisivat edustaa myös tätä päivää. Esitetyt mielipiteet kertovat toisaalta tuntumasta, että englantia ihannoidaan joskus vähän perusteettomastikin ja että omaa kieltä ei arvosteta riittävästi. Ne kertovat myös turhautuneisuudesta ja voimattomuudesta, jos jotain olennaista omaakin arkea koskevaa jää kielen takia ymmärtämättä. Toisaalta kuultavissa on myös englannin arvostusta vuorovaikutuksen välineenä, voimavarana, jonka voi aina tarvittaessa ottaa käyttöön. Puhuttiinpa sitten yhtä kieltä tai vaikkapa kieliä sekoittaen, monikielisesti.
Kielitoimiston leikearkiston lukijakirjeissä on 1990-luvulta alkaen mainintoja myös esimerkiksi englannin yleistymisestä tieteen, työelämän ja opetuksen kielenä sekä siitä, että suomenoppijalle pitäisi puhua myös suomea eikä vain englantia. Pääosin näitä aiheita käsittelevät arkiston jutut ovat kuitenkin toimittajien tekstejä, eivät lukijakirjeitä. Internetin myötä yleisökeskustelut ovatkin pitkälti siirtyneet verkon eri alustoille. Keskustelu on välillä hyvin vilkasta.
Joka tapauksessa englanti on ollut vuosikymmeniä osa kielimaisemaamme ja herättänyt monensuuntaista keskustelua. Englannin kieli elää suomessa sanoina ja sanontoina, osin huomaamattomina, osin vieraannuttavina. Englanti elää Suomessa myös käyttökielenä suomen, ruotsin ja lukuisten muidenkin kielten rinnalla useilla elämänaloilla. Vaikka englanti on tavalla tai toisella läsnä arjessamme, se on silti monille vain sanahelinää. Kaikkihan eivät hallitse englannin kieltä, toisaalta jotkut eivät haluakaan käyttää sitä. – Siitä huolimatta ja juuri siksi englannin käyttämisestä pitää edelleen keskustella ja siitä sopii myös olla montaa mieltä.