”Yrittäisit vähän peittää tuota helsinkiläistä ässääsi. Se voi ärsyttää meidän asiakkaita.” Näin muistelee Saska Saarikoski kolumnissaan Stadilainen piilottaa ässänsä (HS 28.2.2013) forssalaisen matkanjohtajan opastaneen häntä – nuorta, matkaoppaana toiminutta Saarikoskea – arvatenkin joskus 1970-luvulla.

Muistelus kertoo siitä, että käsite ”helsinkiläinen s” on jo pitkään kuulunut suomalaisten käsitemaailmaan – ilmiönä, josta Helsingin ulkopuolella ei pidetä. Tutkimuksen kohteeksi ”helsinkiläinen s” on päässyt kylläkin vasta 2000-luvulla kansanlingvistisen kieliasennetutkimuksen myötä, sillä perinteinen kielentutkimus ei tätä ilmiötä tunne: ei ole tutkimusta osoittamaan, että helsinkiläisten ässät olisivat sen kummempia kuin muidenkaan suomalaisten. Mutta kun kansandialektologisissa tutkimuksissa ihmisiä on pyydetty luonnehtimaan pääkaupunkiseudun puhekieltä, yksi tyypillisimmistä vastauksista on ollut: ”helsinkiläinen s”, ”stadiässä”, ”city-s”, ”pissis-ässä”. Ääninäytteiden avulla Tiedekeskus Heurekan aulassa toteuttamamme tutkimus osoittaa, että paitsi eri puolilla maata asuvat suomalaiset myös pääkaupunkilaiset itse kommentoivat terävää eli etistä s-äännettä helposti ”helsinkiläiseksi”. Mistä oikein on siis kysymys?  

Helsingin suomea -hankkeen tutkimukset todentavat, että ”helsinkiläinen s” on arjen myytti – ideologinen konstruktio, joka ihmisille voi olla tosi ilman, että piirteelle olisi selkeää vastinetta akustisessa, objektiivisessa todellisuudessa. Helsinkiläiseen puhekieleen kohdistuu yleisesti negatiivisia asenteita, ja ”stadiässä” on yksi niistä ilmiöistä, joiden avulla helsinkiläisyyden olemusta kuvitellaan. Tästä löytyy helposti todisteita internetin keskustelupalstoiltakin, missä saatetaan viitata esimerkiksi ”etelänmurretta honottavien pissispoppareiden suhuässään”. 

Kiinnostava kysymys on, miten ”helsinkiläinen ässä” on muodostunut niin sanotuksi kansanlingvistiseksi faktaksi. Jäljet näyttävät johtavan 1800-luvulle Helsingin ruotsinkielisiin näyttelijättäriin, joiden puheen liian etisestä ässästä E. N. Setälän tiedetään Kotikielen Seuran pöytäkirjan mukaan huomauttaneen. Slangitutkijoiden Heikki ja Marjatta Paunosen arkistot ja kontaktit paikantavat tämän ääntämyksen innovaattoreiksi Helsingin Kirkkopuiston tyttölyseon oppilaat 1920-luvulla. Oikeakielisyys- ja puheoppaat ovat paheksuneet etistä ässää ainakin 1930-luvulta lähtien, mutta suomalaisille iskelmälaulajille piirteestä muodostui Laila Kinnusen mallista jonkinlainen tavaramerkki.

Ajan myötä terävän ässän sosiaaliset merkitykset ovat laajentuneet siten, että se mikä joskus oli ”iskelmätähtiässä” voi nykyään olla myös ”pissis-ässä” tai ”homoässä”. Kytkös on  yleensä sellaisiin sosiaalisiin tyyleihin, joiden tyyssijana näyttäytyy urbaani ympäristö – miljöö, joka luontevimmin on Suomen kaupunkikeskus, Helsinki. Heureka-tutkimuksessa ilmeni, että lopulta minkä hyvänsä kuuloisia ässiä kommentoitiin ”helsinkiläisiksi”, jos ääninäyte muuten tulkittiin helsinkiläisen tuottamaksi esimerkiksi takaisen ääntämyksen tai muiden piirteiden nojalla. Juuri tämä todentaa ”helsinkiläisen ässän” myyttistyneen luonteen: myytti ruokkii itse itseään, ja kulttuurisessa ajattelussamme se palvelee maaseutu–kaupunki-vastakkainasettelua.

Silti jokaisella yleisöluennolla minua lähestyy joku, joka kuuli ”helsinkiläisestä ässästä” ensimmäistä kertaa vasta esityksessäni. Kyseessä on yleensä aina eläkeikäinen helsinkiläinen mies. Mysteeri tämäkin.