Äidinkielen opetukseen kuuluu niin moninaisia alueita ja aihepiirejä, että nykykoulukkaiden vanhemmat eivät enää sitä enää entiseksi ”suomeksi” hevin tuntisi. Oppiaineen virallinen nimikin on muuttunut, se on nyt äidinkieli ja kirjallisuus. Silloin muinoin keskeisiä alueita oli kolme: kielioppi, kirjallisuus ja kirjallinen esitys. Kirjallisesta esityksestä oli oikein oma arvosanansa. Oireellista kyllä, äidinkielen opetuksesta käyty ja tuleva keskustelu koskee juuri näitä osa-alueita.

Ostettiinko nimenvaihdoksella jotakin, tehtiinkö suunnitelma ja todettiinko että, kun suunnitelma, siis nimi, nyt on, niin ovat asiat reilassa? Vaikka paketin päällä on tuoteseloste, paketti voi olla – jos ei tyhjä – niin vajaa kumminkin.

Samoihin aikoihin, kun oppiaineen nimi muutettiin noin ylvääksi kuin se nyt on, alkoi kuitenkin alasajo, tapahtui mm. seuraavaa:

1) Lukion äidinkielen ja kirjallisuuden pakollisten kurssien määrää pudotettiin kahdella ja tuli luokaton lukio koeviikkoineen; entiset pakolliset kahdeksan kurssia kukin noin 36 oppituntia ovat muuttuneet kuudeksi pakolliseksi kurssiksi kukin noin 30 oppituntia (= 288 <> 180). Äidinkielelle tärkeiden reaaliaineiden pakollisten kurssien määrä väheni mm. näin: uskonnon viidestä kolmeen, historian ja yhteiskuntaopin seitsemästä viiteen (mm. vieraiden uskontojen kurssi ja taloustiedon kurssi – tänään tässä maailmassa!). Sama tuntimäärän laskukaava soveltuu näihinkin aineisiin. Koulut saivat mahdollisuuden järjestää syventäviä ja soveltavia kursseja. Verkosta voi katsoa koulujen kotisivuilta valtakunnanlaajuisesti, millaisia aiheita nämä syventävät ja soveltavat käsittelevät.

2) Abiturienttien ei enää tarvitse tenttiä pakollisina aineina ennen kirjoituksia mitään: ei historiaa, ei biologiaa, ei maantiedettä, ei filosofiaa, ei uskontoa, ei psykologiaa, ei siis mitään – heille vain ”järjestetään tilaisuus”. Päättökokeessa on sitten Nepalissa niin kuin muissakin Afrikan maissa vesiongelmia. Toinen maailmansota alkoi Saksan hyökkäyksellä Yhdysvaltoihin. Suomen merkittävin historiallinen henkilö on Garl von Mannerheim ja säveltäjämestarimme Jean Zipelius sävelsi maammelaulun ja niin edelleen loputtomiin.

3) Tutkintoon tuli uusi arvosana eximia. Se supisti arvosanahaitarin yläpäätä ja levitti alapäätä: laudaturien (kiitettävien) määrä romahti, mutta vastaavasti improbatureiden (hylättyjen) määrä kasvoi. Äidinkielessäkin sai vihdoin ihan oikeita arvosanoja. Näinkin keskustelu saadaan aikaan?

Kun tuli elämänusko, että onni (lue: vauraus) syntyy siirtelemällä numeroita paperilta toiselle, missä lie alettiin ajatella, että kaiken tulee koulussakin olla yhtä hauskaa ja helppoa (älä lue: mielenkiintoista ja haastavaa; lue: viihdyttävää ja miellyttävää). Kerrankin koulu eli mukana muuttuvassa yhteiskunnassa ja oli lähes nopeampi. Oli unohtua vanha mutta vähän käytetty keino – työnteko, ja mukana uhkasi mennä vastuu omista tekemisistäkin. Tuli välineitä ja laitteita, ja mielenkiinto siirtyi sisällöstä välineeseen. Äidinkielessäkin tarvittiin pian tekstinkäsittelytaitoa. ”Pitää olla jotakin sanottavaa ja taito sanoa se”, sanoi Mauno Koivisto. Suurin osa merkittävästä maailmankirjallisuudesta on yhä sulkakynällä kirjoitettua.

Huoli erityisesti poikien äidinkielen taidoista ei ole turha. Julkisuudessa se vain monesti polarisoituu helpoiten hahmotettavaan eli oikeinkirjoituksen puutteisiin. Tärkeä asia sekin on, mutta sittenkin helpommasta päästä. Isot ja pienet alkukirjaimet ja sanojen kirjoittaminen erilleen tai sanaliitoksi ovat kyllä opetettavissa. Oikeinkirjoitus on kuin kertotaulu; sen osaaminen on perusvälineistöä ja vaadittava jo peruskoululaisilta. Suomen kielessä kun on sekin erityispiirre, että mm. sanojen yhteen tai erilleen kirjoittaminen, sanajärjestys ja pilkutus muuttavat merkityksiä. Takavuosina sain kunnan nuoriso- ja raittiussihteeriltä raittiuskilpakirjoitusaiheen ”Ei, alkoholia kiitos!”. Lähipuoti ilmoitti: ”Meillä löytyy rajattu tarjouserä kanan munia”, ja tekstiilikauppa mainosti ikkunoissaan ”kangas palaa edullisesti”. Mutkalle väännetystä ja saveen sotketusta opastinkilvestä erottui vielä ”ylä-aste”.

Perusopintojen jälkeen pitäisi päästä jo oikeinkirjoitusta pidemmälle. Ongelmia syntyy tietojen, sanojen puutteesta. Kun ei ole sanoja, ei ole ymmärrystä, ei mielenkiintoa, ei mielipiteitä. Korkeakoulutasoiset opinnäytteet ovat kielellisesti hapuilevia, epätäsmällisiä, kömpelöitä.

Äidinkieli on elämänhallinnan väline; mitään ei voi oikeastaan osata paremmin kuin äidinkieltään. Matemaattiset ongelmat eivät ratkea ilman sitä, sanaton ei pysty selittämään omaakaan olemistaan eikä tuntemuksiaan; pakahtuneena hän sitten menee ja potkaisee mummoa: ”Mikä minun oikein on?”

Wittgenstein sanoo: ”Kieleni rajat ovat maailmani rajat.” Ihminen ajattelee enimmin kielitse. Tätä voi jokainen kokeilla ajattelemalla jotakin, mille ei ole sanaa. Aivan – sama tyhjyys tuntuu, kun kuulee sanottavan ”pohjoinen ulottuvuus” tai ”yhteisvastuu” tai ”maailman kaunokirjallisuuden tyylisuuntia” tai ”aktiivin indikatiivin imperfekti, yksikön kolmas persoona” tai ”lähimmäisenrakkaus”. On kuin uutisten tai oppitunnin asemesta katselisi tekstittämätöntä kiinalaista elokuvaa. Mitä ei ymmärrä, se ei voi kiinnostaa. Kun sanat puuttuvat, mielenkiinto loppuu ja loppuu motivaatio seurata aikaansa, lukea kirjoja, sanomalehtiä – ymmärrys kaikkoaa ja tieto etääntyy. Siispä politiikka on ”tyhmä jutska”, talouselämä ”rosvojen kähmintää”, kulttuurisivut ”löpinää”, ulkomaalaiset suoraviivaisesti vain ”uhka”. Turhautuminen ”yhteisten asioiden hoitoon” lisääntyy, ja siitä seuraa, että valta siirtyy niille, joilla on sanoja ja jotka eivät siis turhaudu. Onni on ymmärtää, että Mika Häkkinen ”kontrolloi tilannetta”, kun hän ajaa Michael Sch:n perässä. Mielipiteet ovat ”emmätiiä” ja arvokysymykset ”ihansama”.

Omassa ilmaisussa sanojen merkitysten etääntyminen ja siitä tuleva ajattelun pyöristyminen johtavat sisältöjen sumenemiseen eli itsestäänselvyyksien, merkityksettömyyksien ja ylisanojen vuodatukseen: Meret ovat aukeita paikkoja, joilla usein tuulee. Tehtaamme päästöt ovat vertailukelpoisia. Kielen taitaja vie vastaanottajaa kuin kiiskeä koukussa. Väkisin puserrettu omaehtoinen ajattelu yltää häkellyttävään paradoksiin, ja tämä on jo vanha vitsi: Vanhimmat kivikirkkomme on rakennettu puusta.

Ja minä itse, miksi näitä mietin? Olen runsaat ja rikkaat kaksikymmentä vuotta ollut lukion äidinkielen vanhemman lehtorin antoisassa toimessa. Viiden viimeksi kuluneen vuoden aikana on alkanut kuulua kummia: kaikki tuntuu syöksyvän syvään syteen. Nykykielellä tahtotilani kuuluu: ”Tää on mun brandi ja mua potuttaa. Asialle pitäisi tehdä jotakin, tai olkoon sitten kuka tahansa mitä mieltä tahansa.”

Timo Sorjanen
Kymenkartanon lukio
Heinola

Kirjoitus on julkaistu myös sanomalehti Itä-Hämeessä keväällä 2000.