Aika ennen uskonpuhdistusta
Suomen kieli eli ennen uskonpuhdistusta lähinnä kansan puhumana. Kirkoissa luettiin 1400-luvulta lähtien Isä meidän rukous, rippisanat, uskontunnustus ja Ave Maria suomeksi. Myös kansankielisiä saarnoja pidettiin. Niitä varmaan myös kirjoitettiin muistiin, mutta yhtään käsin kirjoitettuakaan yhtenäistä suomenkielistä tekstiä ei keskiajalta ole säilynyt.
Vanhin muistiin merkitty suomenkielinen virke on löytynyt Nürnbergin kaupunginkirjastosta vuoden 1450 paikkeilla kirjoitetusta matkakertomuksesta. Löydön on tehnyt göttingeniläinen kielentutkija Christine Wulf, ja tekstiä on analysoinut Terho Itkonen Virittäjässä (4/1984). Turun piispa (Maunu Tavast tai Olavi Maununpoika) oli lausunut saksalaiselle vieraalleen: ”Mÿnna thachton gernast spuho som̄en gelen Emÿna daÿda.” Saksalaisen ortografian takia lauseen sisältöä on vaikea hahmottaa, mutta oikeinkirjoituksen nykyaikaistaminen selkeyttää tekstin: ”Minä tahdon kernaasti puhua suomen kielen, en minä taida.” Piispa oli siis pahoitellut vieraalleen sitä, ettei osannut puhua suomea.
Mikael Agricolan työsarka
Uskonpuhdistuksen myötä suomi tuli koko jumalanpalveluksen kieleksi. Raamattu ja liturgiset kirjat oli siksi saatava suomeksi. Maahan tarvittiin suomea osaavia pappeja; kouluihin piti sen vuoksi saada suomen kielen opetusta, ja sitä varten tarvittiin oppikirjoja. Nämä asiat olivat nuoren Mikael Agricolan kannustimena, kun hän aloitti elämäntyönsä suomen kirjakielen kehittäjänä.
Agricola opiskeli monen muun suomalaisnuorukaisen tavoin Wittenbergissä. Jo ennen Wittenbergin vuosia hän oli saanut valmiiksi Abckirian ja Rucouskirian. Abckiria oli tarkoitettu oppikirjaksi. Se sisälsi aakkoset, tavausharjoituksia ja katekismuksen. Laajassa Rucouskiriassa on rukousten lisäksi Raamatun tekstejä, muun muassa 41 psalmia. Alussa on monipuolinen kalendaario, joka sisältää esimerkiksi ruokailu- ja terveydenhoito-ohjeita ja jopa jonkinlaisen horoskoopin.
Uutta testamenttia Agricola käänsi Wittenbergissä apuneuvoinaan kaksi latinalaista, kaksi saksalaista ja kaksi ruotsalaista käännöstä. Se Wsi Testamenti ilmestyi 1548. Kirjan sanasto ja muoto-oppi on siinä määrin epäyhtenäistä, että on arveltu, että käännöksellä on Agricolan lisäksi ollut myös muita viimeistelijöitä.
Agricolan osuus 1551 ilmestyneen Psalttarin psalmisuomennoksista on epäselvä. Suuri osa psalmeista onkin todennäköisesti suomennettu Turun koulussa Paavali Juustenin johdolla. Juusten itse on kirjoittanut Psalttarista Suomen piispainkronikassa (suom. Simo Heininen): ”Mutta ei ole ollenkaan väliä, kenen nimissä se on julkaistu, sillä se on käännetty, jotta siitä olisi suurta hyötyä Suomen kansalle.” Pääosa Psalttarin esipuheista on Agricolan omaa tekstiä. Runomuotoiseen esipuheeseen sisältyy ansiokas luettelo suomalaisten pakanallisista jumalista. Agricola suomensi myös osia Mooseksen kirjoista ja profeetoista. Hänen nimissään on ilmestynyt suomeksi noin 2/5 Raamatusta.
Agricolan omana koulu- ja kulttuurikielenä olivat ruotsi ja latina, ja työ oli etupäässä kääntämistä latinasta, saksasta ja ruotsista. Oli siksi selvää, että kielen pohjaksi muotoutuivat vieraat lauserakenteet. Sanastoon tuli paljon käännös- ja muita lainoja. Myös oikeinkirjoituksen mallina olivat lähdekielet. Seuraava näyte on Rucouskirian kalendaariosta:
helmenkwla on xxviij päiue. – – Telle kwlla sömen pite (ninquin Ipocras sanopi) lemminda roca / ia Agrimonian ia Appiumin siemenite iomassa nauttimā / ia Raidijn elämen pitämen etteij wiluhun tautijn ioku tulis / Hanhen ia Sorsan lihast weltä Iske päässonda / ia kädhen ia peucalon.
Katkelmassa k on kirjoitettu välillä k:lla, välillä taas c:llä tai q:lla, ja v:n merkkinä on u. ä on kirjoitettu jopa useammin e:llä kuin ä:llä, ja uu:n merkkinä on w jne. Adessiivin päätteinä vaihtelevat -la ja -lla, ja preesensin yksikön 3. persoona on -pi-loppuinen. Helmikuu on muodossa helmenkuu; helmikuu tuli käyttöön 1600-luvulla. Sivulauseessa on saksan kielen mallin mukaan verbi lopussa. Nykyortografialla kirjoitettuna teksti on täysin ymmärrettävä:
helmenkuulla on 28 päivää. – – Tällä kuulla syömän pitää (niinkuin Ipocras sanoopi) lämmintä ruokaa / ja Agrimonian ja Appiumin siemenitä juomassa nauttiman / ja Raittiin elämän pitämän ettei viluhun tautiin joku tulis / Hanhen ja Sorsan lihast vältä Iske pääsuonta / ja käden ja peukalon.
Sanastoa Agricola kehitti muodostamalla uusia johdoksia ja yhdyssanoja. Hän myös sepitti itse satoja uudissanoja. Agricolan sanavaroista on edelleen käytössä noin 60 %. Sana karkausvuosi esimerkiksi on peräisin Rucouskirian kalendaariosta. Edelleen elävät myös Agricolan uudismuodosteet lahko, painaa (kirjapainoterminä) ja perikato. Paljon on kuitenkin jäänyt pois käytöstä, suurimpana ryhmänä ehkä vieraan mallin mukaiset edespanna, ylitsekäydä, ylösjuurittaa -tyyppiset prefiksiverbit johdoksineen. Pitkään eivät eläneet myöskään Abckiriassa olleet äänneryhmien nimitykset äänellinen ’vokaali’ ja ynnäänellinen ’konsonantti’.
Rucouskirian kalenteriosassa on ohjeet ns. kultaisen luvun laskemiseen. Kultainen luku ilmaisee, monesko vuosi on 19-vuotisessa kuun jaksossa (Metonin jaksossa). Kuun vaiheet toistuvat suunnilleen samoina päivinä 19 vuoden välein.
Ketkä suomen kieltä harrastivat ja kirjoittivat?
Koko Ruotsin vallan ajan kirjakieli pohjautui etupäässä Turun seudun puhekieleen. 1600- ja 1700-luvulla siihen lisäsivät oman murteensa piirteitä pääasiassa hämäläiset ja satakuntalaiset, 1700-luvulla myös pohjalaiset kirjoittajat. Olavi Elimaeuksen itämurteista vaikutteita saaneet teokset sijoittuvat 1600-luvulle. Elimaeus pyrki kirjoittamaan kieltä, ”ioca ey ainoastans lässä Turkua asuillen, mutta mös Hämäläisillen, Savolaisillen, Carijalaisillen, ia Pohialaisillen yhteinen ia hyuin ymmärdettävä ombi”.
1600-luvun alkupuolella suomen kieli oli muodissa myös sivistyneistön parissa. Pikkuhiljaa harrastus kuitenkin laantui, ja 1700-luvulla isonvihan jälkeen suomi oli enää vain rahvaan kieli. 1700-luvun fennofiilit korostivat suomalaisuuden, erityisesti suomen kielen ja suomalaisen kansanrunouden merkitystä, mutta hekään eivät välttämättä itse käyttäneet suomen kieltä. Kuvaavaa on, että Porthan kirjoitti suomen murteista latinaksi. Martti Rapolan mielestä Ruotsin vallan ajan kieli oli parhaimmillaankin pelkkää kielellistä kokeilua; kielen merkitsevin anti oli kuitenkin tavoitettu: ”Tämä kielimuoto on kuin karu viljapelto, johon maatiaisen sekaan on kylvetty tuotettua siementä; se hyötyy hitaasti ja tuleentuu puutteellisesti, mutta läntinen tuuli taivuttelee sen korret soimaan uutta, lupaavaa säveltä.” (Kielen kuvastimessa s. 140.)
Ensimmäinen raamatunsuomennos ja Henrik Hoffman
Raamatun vaikutus kieleen on alusta lähtien ollut arvaamattoman suuri. E. A. Saarimaan mukaan Raamatusta on saatu suomen kirjakieleen enemmän kielellis-tyylillistä vaikutusta kuin mistään muusta kirjasta. Koko Raamattu saatiin suomeksi 1642. Ennen sitä ehti istua kaksi eri käännöskomiteaa. Ensimmäinen, piispa Eerik Sorolaisen johdolla toiminut komitea ehti kääntää tekstejä melko paljon. Työtä jatkoi Petraeuksen komitea, jonka tavoitteena oli puhdas suomen kieli, jota ymmärretään kaikkialla. Kielestä oli poistettava vierasperäisyydet ja ahtaat lounaismurteisuudet. Suomen kielen erikoistuntijana komiteassa oli Henrik Hoffman, Rapolan sanojen mukaan ensimmäinen suomalaisesti ajattelemaan pystyvä kielenhuoltaja. Hoffmanin korjauksista saa kuvan esimerkiksi seuraavasta Jeesuksen vuorisaarnan kohdasta (Mt 7:24):
Agricola: Sentehdē iocahinē quin minulda nämet puhet cwle / ia tekepi ne / mine tegen henē wijsaā miehen werdaxi / ioca rakensi henen hooneens callion päle.
Raamattu: Sentähden jocaidzen / cuin minulda nämät puhet cuule ja ne teke / wertan minä toimelliseen mieheen / joca huonens calliolle rakensi.
Oikeinkirjoituksen parannuksia ovat muun muassa ä:n merkinnän johdonmukaistaminen ja i:n syrjäyttäminen j:n merkkinä, k:n merkinnän yksinkertaistaminen ja uu:n kirjoittaminen uu:lla w:n asemesta. Lauserakenne on Raamatussa sujuvampi ja suomalaisempi; esimerkiksi Agricolan postpositioilmaus callion päle on korvattu allatiivilla kalliolle.
Sanastoon Hoffman puuttui varsin kovakouraisesti. Käännös- ja muut lainat piti korvata omaperäisillä sanoilla, ja ahdasalaisia murresanoja piti välttää. Osa muutoksista oli hyviä ja onnistuneita, esimerkiksi kemppi → sankari, kiivata → vihastua. Edelleen käytössä olevia Raamatun uudissanoja ovat myös tuomioistuin ja vuosiluku. Osa korjauksista sen sijaan epäonnistui, ja sanat jäivät nopeasti pois käytöstä, näistä esimerkkinä pehmitös, jolla Hoffman korvasi Agricolan tyynyn. Päiväperhoiksi jäivät myös hauskat sanat lastenämmä ’kätilö’ ja ruovonpäristäjä ’pelikaani’.
Kielentaitaja Henrik Florinus
Seuraavan raamatunlaitoksen toimitti Henrik Florinus, 1600-luvun ehdottomasti paras suomen kielen taitaja. Florinus korjasi tekstistä selvät virheet mutta teki paikoin myös aivan uutta käännöstä. Sanojen cansa (ruots. folk) ja canssa (ruots. med) kirjoitusasujen ero vakiintui tässä vuoden 1685 Raamatussa.
Florinus painotti suomen kielen kehittämisen ja kirjallisen viljelyn tärkeyttä ja vaati, että pappien oli osattava kunnolla suomea. Raamatun lisäksi hän suomensi myös kirkkolain ja Upsalan vuoden 1593 kirkolliskokouksen päätökset. Kirkkolain myötä tulivat suomen kieleen muun muassa aatto, kirkonkirja, laskiaissunnuntai ja musiikki.
Florinuksen kirjallinen ja kielellinen päätyö oli kuitenkin aivan muualla. Hän kokosi ensimmäisen suomalaisen sananlaskukokoelman Wanhain Suomalaisten Tawaliset ja Suloiset, Sanan-Lascut. Kansanrunouteen suhtauduttiin tuohon aikaan yleensä kielteisesti, mutta sananlaskuja arvostettiin. Florinus itse on lausunut kokoelmansa esipuheessa:
caicki / pidemmäldä ajatelda / oppia täynnä / puhen hywin caunistawat. – – Löytän myös näisä monda wanha puhdasta Suomen sana / jotca muun kielen hembestä secoituxest näillä maan paicoilla owat unhotuxeen joutunet.
Sananlaskuissa onkin koko joukko sanojen kirjallisia ensiesiintymiä, esimerkiksi hihansuu, humala juopumuksen merkityksessä, rautakanki ja tipahtaa:
Pare wähä hihan suusa cuin palio suolesa.
Humala mielen otta; Jumala mielen anda.
Jopa se rautacangen kärwäisen tacapuoles taitta.
Älä ennen nuole / cuin tipahta.
Florinus julkaisi myös suomen kieltä sisältävän tulkkisanakirjan, järjestyksessä kolmannen. Tässä Nomenclaturassa oli uutta se, että samalla latinan sanalla saattoi olla useita suomalaisia vastineita. Teosta voisi siis nimittää jopa ensimmäiseksi synonyymisanakirjaksi. Sanoja oli aiempaa enemmän, ja aines oli selvästi monivivahteisempaa. Nomenclaturan uudissanoja ovat esimerkiksi haaksirikkoinen ja mekko, ja sen kolmannesta painoksesta löytyy vihdoin sana sanakirja. Verbit sanakirjasta kuitenkin puuttuvat kokonaan.
Kansanvalistaja Antti Lizelius
1700-luvulla ilmestyneet kaksi raamatunpainosta ovat Antti Lizeliuksen käsialaa. Lizelius kiinnitti käännöstyössään entistä enemmän huomiota alkuteksteihin. Vuoden 1776 painokseen, ns. vanhaan kirkkoraamattuun, tuli huomattava ortografiauudistus: k syrjäytti c:n k:n merkkinä myös takavokaalin edeltä ja geminaatan alusta.
Lizeliuksen julkaisema ensimmäinen suomenkielinen sanomalehti on nostanut hänet kansanvalistustyön uranuurtajan maineeseen. Syksyllä 1775 ilmestyi lehden näytenumero Suomenkieliset Tieto-Sanomat nimisenä, ja Lizelius lupasi lehden seuraavana vuonna kaksi kertaa kuussa, ”Jos Ostajita ilmestyy koolta”. Lehden sisältöä ja tarkoitusta tekijä selosti:
Täsä tulee sijs, Jumalan suomasta meijän Rakkaille Maanmiehillemme sula Suomalaisille, Suomen Kielellä, heijän ikäwöitzemisensä perästä annettawaxi walkeuteen, monikahtoja hywäxi löyttyjä koetuxia, tietoja ja neuwoja Huonen-Hallituxen lewittämisestä, niinkuin: peltoin ja niittuin wiljakkammasta kaswannosta, käsitöitten parantamisesta, ja muitten elatuxen keinoin menestywäisemmästä toimittamisesta; Niin myös totisia sanomia muitten ja omain Maan-paikkain erinomaisista entisistä ja nykyisistä tapauxista – –.
Luvassa oli siis valistavia artikkeleita ja uutisia. Myös kielellä oli tärkeä asema:
Siinä siwusa ahkeroitan aina Suomen Kielen selkeydestä, sen omasta luonnollisesta puhen parresta, painawaisten sanain walitzemisesta ja eroittamisesta, niin myös niitten muista kielistä wuorottuin mahdollisesta wieroittamisesta.
Yleinen käsitys suomen kielen kelpaamisesta sanomalehtien kieleksi oli väheksyvä tai suorastaan kielteinen, ja muun muassa Tieto-Sanomien lähin esikuva Tidningar utgifne af et Sällskap i Åbo toi kielteisen kantansa selvästi julki. Virheetöntä Tieto-Sanomien kieli ei toki ollut. Silmiinpistävä piirre oli esimerkiksi hämäläinen nk-yhtymän jääminen astevaihtelun ulkopuolelle; Lizelius kirjoitti systemaattisesti Aurinkon, Henkelliseltä, Kuninkas jne.
Sanastonkehittely oli yksi Lizeliuksen tärkeä työ. Hän sepitti uudissanoja ja selitti niitä ”muista kielistä wuorotuilla” eli lainasanoilla. Toisaalta hän selitti tai kokonaan korvasi vieraskielisiä sanoja suomenkielisillä. Murteesta hän sai paljon värikkäitä ja kieltä elävöittäviä ilmaisuja. Tietosanomat-sanan Lizelius otti käyttöön sanomalehden merkityksessä. Myös kielikunta on hänen sepitteensä, samoin alkusuomalainen, esisuomalainen, ruokalusikka ja tapahtuma. Ajankohtainen sana vuosituhat on niin ikään Lizeliuksen uudismuodoste:
Se taittan näytettä sekä Pyhästä-Raamatusta, että Mailmallisista Historioista eli Aika-tiedoista, että eläinten kaswattaminen, huolo ja holhous jo Mailman ensimmäisinä wuosituhantina, on pidetty suuresa arwosa ja ollut mieluisesa harjoituxesa.
Uutisia Lizelius kirjoitti otsikolla ”Uusia Sanomita”. Helmikuussa 1776 hän kertoi:
Wenäjällä on hiljaisiin aikoihin, niinkuin wiimeis Suwena Suomesakin, tapahtunut uusi Maa-herrakuntain jako.
Myös seurapiiriuutiset kuuluivat asiaan:
S. 21. p. samasa [heinä]Kuusa tuli Wenäjän Iso-Ruhtinas Preussin Pää Kaupunkiin Berliniin, josa Hän kohtais Morsiamensa yhden Saxan Hertuan Tyttären.
Valitettavasti saatiin vuoden 1776 viimeisestä numerosta lukea uutinen:
Ettei ulottuwaisia ostajita tulewan wuoden aiwottuihin Tietosanomihin ole nyt ilmestynyt, niin täytyy niitten ulos-antamisen kanssa seisahtaa joxi kuxi ajaxi.
Seisokki jäi pysyväksi, ja seuraavaa suomenkielistä sanomalehteä saatiin odottaa aina 1820-luvun alkuun asti.
Allakka tietää
Myös almanakat toimivat kansanvalistuksen foorumina. Niiden B-arkkeina julkaistiin kirjoituksia milloin pellavan tai hampun viljelystä, milloin metsänhoidosta tai maanparannuksesta, milloin jostain muusta yleishyödyllisestä aiheesta. Kirjoitukset olivat etupäässä käännöksiä ruotsista, kääntäjä usein tuntematon. Kielenpiirteitä tarkastelemalla kääntäjistä saa joitain osviittoja. Useissa 1760-luvun almanakoissa on selviä pohjalaisuuksia, esimerkiksi pukia ’pukea’, viikkua ’viikkoa’, paistehesa. 1770- ja 1780-lukujen taitteen almanakoissa puolestaan on itämurteisuuksia, esimerkiksi mykrä, kyinärän, närehara ’kuusiäes’. Useiden 1800-luvun alun almanakkojen kielessä on viitteitä alasatakuntalaisesta kääntäjästä, esimerkiksi araat, rasuvainen, viäreen, vaevataan, ja tiedetään, että vuoden 1805 almanakan suomensi huittislainen Laurell. Monissa käännöksissä oli sekä sisältö- että kielivirheitä, ja siksi kirjoituksia ruvettiin tarkistamaan. Muun muassa Porthan toimi almanakkojen tarkistajana ja jopa suomentajana.
”Hyödyllinen Huwitus Luomisen Töistä”
Aivan 1700-luvun lopulta on syytä mainita vielä yksi kirjoittaja, Juhana Abrahaminpoika Frosterus, jonka Hyödyllinen Huwitus Luomisen Töistä on ensimmäinen suomenkielinen luonnontieteellinen teos. Runsas asiasisältö on puettu syvästi uskonnolliseksi Jumalan luomistyön ylistykseksi. Kirjan kieli on kaunista, elävää ja runollista. Kieltä on yleisesti pidetty jopa Ruotsin vallan ajan parhaana. Kauneusvirheenä voisi pitää esimerkiksi sitä, että Frosterus viljelee tygötulla, tygöomistaminen, uloslevittää -tyyppisiä sanoja, joita jo Hoffman aikanaan kovalla kädellä karsi kielestä.
Frosterus ei sepittänyt kovin paljon uusia sanoja, mutta jonkin verran kuitenkin. Esimerkiksi sanojen kesähelle, korvalehti (genetiivialkuinen korvanlehti on kymmenkunta vuotta vanhempi) ja sadepilvi ensiesiintymät voi kirjasta poimia:
Wuoret suojelewat kylmäldä tuulelda, andawat wirwotuxen kesä heldesä.
Korwalehdet ulkopuolella päätä kokoawat äänen,
ja mutkaisen matkan kautta laskewat sen korwan sisälle.
[Tuuli] tuopi sekä wilun että lämbymän, kuljetta sadet pilwet maata kasteleman.
Ihmisen puhetta ja ääntä Frosterus kuvaa näin:
Yxi ihminen ajattele, ajatuxensa ulospuhu toisen ihmisen korwa sen kuule, hänen sielunsa sen ymmärtä ja niin täsä elämäsä ihmisten näkymättömät sielut, taitawat tämän kautta olla tuttawat ja yhdistetyt, ja keskenänsä järjellistä seuraa ja kanssa-käymistä pitää. – – Suloinen on myös äänen lahja, että se on monittain taipuwa sekä puheseen, että weisuun, hienommalla ja karkiammalla, korkiammalla ja matalammalla äänellä. Se ääni itzesänsä jo tiettäwäxi teke ihmisen luonnon ja tawat, ilon eli murhen, pelwon eli rohkeuden, wihan eli rakkauden, walituxen, lohdutuxen ja muut sydämmen liikutuxet, jotka sitä äändä kuuldelewat.
Pian 1800-luvun alun jälkeen alkoi suomen kielen kehittämisessä toistakymmentä vuotta kestänyt hiljaiselo. Kun kielipohdinnat 1820-luvun taitteessa alkoivat uudelleen, oli edessä ns. murteiden taistelu. Sen myötä kirjakieli muuttui niin paljon, että on puhuttava jo eri kielimuodosta. Alkoi varhaisnykysuomen kausi.
Riitta Palkki on Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksessa tekeillä olevan Vanhan kirjasuomen sanakirjan päätoimittaja.
Kirjallisuutta:
Heininen, Simo 1988: Paavali Juusten, Suomen piispainkronikka. Suomennos ja selitykset Simo Heininen. SKS:n Toimituksia 476. Pieksämäki.
Häkkinen, Kaisa 1994: Agricolasta nykykieleen. Juva.
Jussila, Raimo 1998: Vanhat sanat. SKS:n Toimituksia 696, KKTK:n julkaisuja 101. Jyväskylä.
Lehikoinen, Laila – Kiuru, Silva 1989: Kirjasuomen kehitys. Helsinki.
Rapola, Martti 1957: Suomalaisten almanakkojen kielestä. Suomen almanakan juhlakirja. Helsinki.
― 1962: Kielen kuvastimessa. Porvoo.
― 1963: Henrik Hoffman, puristinen kielenkorjaaja. Suomi 110: 3. Helsinki.
― 1965: Suomen kirjakielen historia. Muuttamaton jäljennöspainos. Tampere.