Meillä on vakiintunut ja varsin tarkkaan säännötetty kirjakieli, jokainen suomalainen kirjoittaa kieltään suunnilleen samoin. Puhunta sen sijaan on monimuotoista ja vaihtelevaa. Asteikko ulottuu aivan luetun kirjakielen kaltaisesta ns. sivistyneestä yleiskielestä murteisiin ja slangiin, nimenomaan puheessa syntyneisiin ja puhunnassa vapaasti kehittyneisiin kielimuotoihin.

Puhtaita vanhoja murteita, alkuperäistä puhekieltä, kuulee enää harvoin. Koululaitos on levittänyt yleiskieltä tehokkaasti, ja kun radio ja televisio ovat tulleet painettujen tiedotusvälineiden rinnalle, joukkoviestinten käyttämä yleiskieli vaikuttaa entistä helpommin myös puhuntaan. Murteet ovat tasoittumassa, lähenemässä yleiskieltä.

Murteiden hupenemista nopeuttaa entisestään maaltamuutto. Arkinen puhekieli mukautuu aina ympäristön kielenkäyttöön, joten muuttaja kaupunkilaistuu pian kieleltäänkin. Jotain vanhasta murrepohjasta jää, mutta kaupunkilaispuhekielen tyypillisimmät piirteet tarttuvat pian. Hetkessä minä vaihtuu mä-muodoksi.

On syntynyt lukuisia kielen sekamuotoja. Murteet ovat antaneet väriään, kirjakieli rungon. Tamperelaiset puhuvat eri tavoin kuin turkulaiset, helsinkiläisen arkinen puhunta eroaa rovaniemeläisen kielenkäytöstä.

Puhekielen kirjavuutta lisää jatkuvasti sen luontainen uudistuvuus. Koululaiset puhuvat omassa joukossaan slangia, joka muuttuu erittäin nopeasti. Eri ammattiryhmät luovat uusia ilmauksia. Useimmat jäävät suppean piirin käyttöön, mutta eräät saattavat yleistyä, siirtyä vähitellen yleiskieleenkin.

Suurin osa puhekielen uudennoksista on sanastollisia. Äännerakenteet muuttuvat melko hitaasti. Tästä hitaudesta osaltaan johtuu, että kaikkein tyypillisimmät puhekielen äänneilmiöt ovat ehtineet levittäytyä laajalle. Sosiaalisella mukautumispaineella on ollut aikaa vaikuttaa.

Useimmat suomalaiset ovat tavallaan monikielisiä. Kirjoittamisen ja virallisten puhetilanteiden, vaikkapa esitelmien ja radio-ohjelman, kielimuoto on kirjakieli. Arkisessa juttelussa käytetään yleensä vapaampaa sävyä, jotain puhekielen muotoa. Kukaan ei puhu aina ja kaikkialla täsmälleen samoin kuin kirjoittaa, yleensä kirjakielen käyttö puheessa onnistuu vain, jos sanottava on kirjoitettu etukäteen, puhuja kiinnittää erityistä huomiota muotoseikkoihin tai on harvinaisen kouliintunut julkiseen esiintymiseen. Tavallisesti vapaassa puheessa irtaannutaan helposti kirjakielen vaatimista äännemuodoista, ”kirjaimia putoaa pois”.

Radioesiintyjien tulee Yleisradion ohjelmatoiminnan säännöstön mukaan käyttää ”mahdollisimman ”sivistynyttä yleiskieltä”. Radiossa pitäisi siis puhua suomea samoin kuin sitä kirjoitetaan.

Useimmiten näin käykin, suurin osa radiopuhunnastahan on ennalta valmistettua. Teksti luetaan, ja on luonnollista, etteivät puhekielen äänneilmiöt pääse livahtamaan tällaiseen esitykseen. Radion toimittajat ja muut julkiseen esiintymiseen harjaantuneet puhujat pystyvät lisäksi käyttämään moitteetonta, kirjakielen mukaista yleiskieltä vapaassakin puheessa. Tottumattomampien valmistautumaton puhunta sen sijaan on äännerakenteeltaan puhekieltä. Joko he eivät yritäkään puhua kirjakielisesti: he eivät ole omaksuneet tapaa muuttaa kielimuotoa nauhurin käynnistyessä, tai sitten he eivät kykene vartioimaan puhettaan kyllin tarkkaan.

Kun radiosta kuulemistaan kirjakielen muodoista poikkeavista äännerakenteista karsii selvästi satunnaiset ja yksilölliset, jää jäljelle joukko kielen muotoja, joiden voi olettaa olevan jollakin tavalla tyypillisiä puhekielelle: ovathan ne pystyneet tunkeutumaan puhuntatilanteeseen, jossa on totuttu käyttämään täsmällistä yleiskieltä.

Osa kirjakielen muotojen vastaisista äännerakenteista on kieliteknisiä kömmähdyksiä. Puhuja sanoo akentti eikä ”agentti”, hän ei siis pysty tuottamaan soinnillisia klusiileja, vaan korvaa ne soinnittomilla. Hän ääntää organisaattio eikä ”organisaatio”. Hän ei muista kaikessa kiireessä johtaa otta, oitta -verbien kantasanaa, vaan ääntää kirjottaa, alotti, terottaa.

Murteellisuuksia kuulee radiopuhunnassa oikeastaan yllättävän vähän. Yksi syy tähän on luultavasti se, että maaseudulta tu!ee varsin vähäinen osa radioesiintyjistä. Puhdasta murretta on ohjelmissa aniharvoin. Useimmiten murteellisuudet ovat vain muuten yleiskieliseen puheeseen jäänyttä paikallisväriä, hämärtynyttä ja laimentunutta.

Tavallisimpia radiopuhunnan murteellisuuksia ovat švaavokaalit, esimerkiksi ilima tai ilima (rivin yläpuolelle nostettu pieni kirjain tarkoittaa äännettä, joka on kestoltaan hyvin lyhyt), tulukaa tai tulukaa. Suomen murteissa yleistä geminaatiota, konsonanttien kahdentumista, kuulee runsaasti: rahhaa, kallaa, tarvittaan. Selvästi erottuvaa on monen yleiskieltä käyttävän puheessa myös länsimurteinen vokaalin avartuminen: kuulantyäntö, tiä, miäs.

Suurin osa radioesiintyjien käyttämistä kirjakielestä äänteellisesti poikkeavista muodoista on kuitenkin peräisin kielimuodosta, jota voitaisiin nimittää esimerkiksi helsinkiläisten arkiseksi puhekieleksi – mitään täsmällisempääkään määrittelyä ei ole mahdollista laatia puhekielen suuren kirjavuuden takia. Tämä kielimuoto on syntynyt pääasiassa yleiskielen pohjalta; lisäksi ovat vaikuttaneet murteet ja slangi.

Käsittääkseni tämän pääkaupungin puhuntakielen tarttuvimmat ja tunnistettavimmat äänneilmiöt ovat tällä hetkellä jonkinlaista kielellistä muotia, joka on levinnyt muuallekin maahan, etenkin nuorison keskuuteen. Helsinkiläispuhekielellä on tukenaan jonkinlainen arvostettavuuden leima, joka helpottaa vaikutuksen leviämistä.

Seuraavanlaiset piirteet ovat sille ominaisia:

– Painottomat i-loppuiset diftongit ovat usein lyhentyneet, i on kadonnut: punanen, sellanen, tuommonen, purasta, kestäs, kanto ”kantoi”. Tämä i:n kato on kaikkein johdonmukaisimmin toteutuneita puhekielen äännepiirteitä. Täysin vapaassa ja luontevassa puheessa i:tä kuulee tuskin koskaan näissä asemissa.

– Vokaalia seuraava, tavun aloittava a tai ä on usein muuttunut edeltävän vokaalin kaltaiseksi ja muodostanut pitkän vokaalin: ”kulkea” on vapaassa puheessa kulkee, ”kauhean” on kauheen.

– Sanan loppuäänne on usein heittynyt. Puheessa sanarajat eivät ole samanlaisia näkyviä ja selvästi erottavia välejä kuin kirjoituksessa. Sanan viimeinen äänne on hyvin usein samankaltaistunut seuraavan sanan alkuäänteen kanssa, puheessa sanotaan esimerkiksi kirjottanus sulle. Huoliteltu yleiskieli vaatisi sanomaan ”kirjoittanut sinulle”. Loppu-t on siis puheessa ”heikentynyt” niin, että seuraava äänne pystyy mukauttamaan sen. Loppuäänteen heikkeneminen voi mennä niin pitkälle, että äänne katoaa kokonaan. Loppuäännettä ei kuulu, kun sitä seuraa selvä tauko.

Vapaassa radiopuhunnassa tällaista supistumista esiintyy seuraavissa muotoryhmissä:

II partisiippi: kirjottanu, menny, tullu, tehny
konditionaali: tulis, kannattas, mentäs,
2. persoonan omistusliite: sun mukanas
translatiivi: suureks, kuulusaks, puutteeks
inessiivi: kaupungis, tuos, peräs
adessiivi: pihal, tuol
elatiivi: kaupungist, pihast
ablatiivi: pihalt, meilt, sellaselt
illatiivi: mentiin kaupunkii
-kin ja -kaan, -kään, -han, -hän: saatiinki, ollenkaa, saadaanha, mutta saadaanham me.

Paikallissijojen loppu-a ja -ä heittyy varsinkin painottoman vokaalialkuisen sanan edeltä: meill on, täst ei.

Vaikka puhekielen äänteenmuutokset vaikuttavatkin sattumanvaraisilta ja tapahtuvat ilman tietoista ohjailua, puhujien kielitaju ja ymmärretyksi tulemisen tarve estävät järjestelmää perusteellisesti sekoittavat muutokset. Esim. monikon i säilyy ilmaisutehtävänsä vuoksi: taloissa, kaduilla.

– Pitkät lukusanat ovat usein lyhentyneet. ”Kuusikymmentäviisi” on kuuskytäviis tai kuuskytviis, kuustviis. ”yksi” on puheessa yleensä yks, ”kaksi” kaks, ”yhdeksän” usein yheksän.

– Hankala d-äänne on usein korvattu jollakin murteissa esiintyvällä vastineella tai jätetty tykkänään pois: meijjän, tehään.

– Taajaan toistuvat pronominit ovat lyhentyneet: mä, sä, mun, sun, mulle, sulle. Nämä muodot tuntuvat olevan kaikkein tarttuvimpia nimenomaan kaupunkilaisten puhekielen piirteistä, ja ne toista kielimuotoa käyttävä myös ensin havaitsee.

Kaupunkilaispuheessa ”tuo” on toi, ”nuo” on noi, ”tämä” on tää, ”nämä” on nää.

– Merkitykseltään toisarvoiset sanat ovat joskus lyhentyneet: ”esimerkiksi” on esmes. Tilkesanana runsaasti käytetty ”niin kuin” ei usein äänny kirjoituskuvan mukaan, se on niinku, niiku, ninku, niku.

– ”Tule” on tuu, ”menen” on meen, ”panet” on paat.

– Kysymyspartikkeli -ko (s) on puheessa usein korvautunut ks-aineksella: ollaanks me. tuutteks te, palaaks jossain. ks on irronnut jonkinlaiseksi muototunnukseksi niistä tapauksista, jolloin ko-partikkelia seurannut sana on alkanut s:llä: tulek sä, Jaskak se on. ks:n yleistymistä on tukenut kysymystyyppi ollaankos me, samoin taajaan toistuva loppuheittoinen miks. Pelkäksi k:ksi lyhentyneenä -ko ei esiinny.

– ts:n asemasta on muutamissa sanoissa tt tai t: katto tai kato. Sen sijaan esim. ”vitsi” on puheessakin aina vitsi.

Kirjakielen muodoista poikkeavat puhekielen äännerakenteet näyttävät toteuttavan johdonmukaisesti pyrkimystä ääntämisen helpottumiseen, periaatetta, jota on pidetty keskeisenä kaikissa äänteenmuutoksissa. Puhujat ovat ilmeisesti luonnostaan hieman laiskoja, toimeen yritetään tulla mahdollisimman vähillä äänteillä.

Sanoista putoavat pois kaikkein heikoimmin kuuluvat äänteet, ne joilla ei ole merkitystä sanahahmon tunnistamisen kannalta. Painoton i ei puheessa merkitse suuriakaan, ymmärrettävyyden kannalta on jotakuinkin sama, sanotaanko ”punanen” vai ”punainen”. Kirjoituksessa i sen sijaan on tasa-arvoisempi, se näkyy yhtä lailla kuin muutkin sanan kirjoituskuvan merkit.

Sanoman ymmärrettävyyden kannalta ei puhekielen tuottamissa äänteenmuutoksissa ole moittimista. Jokapäiväinen viestintä pitää huolen siitä, ettei suuria sekaannuksia synny. Hankalampaa on, että puhekielen muutos etäyttää sitä kirjakielestä ja sovinnaisesta yleiskielestä.

Ei ole järkevää eikä taloudellista, jos puhuttu yleiskieli erkanisi liiaksi kirjoitetusta kielestä. Saattaisi käydä samoin kuin englannin kielessä on käynyt: kirjoitetaan ”punainen”, mutta luetaankin ”punanen”.

Oikeakielisyyden jähmeys jarruttaa tehokkaasti puhekielen muotojen hyväksymistä yleiskieleen, mutta jarrutuksesta huolimatta puhekielestä tunkeutuu silloin tällöin jotain uutta ensin puhuttuun yleiskieleen ja vihdoin viimein myös kirjakieleen. Näin pitääkin olla. Jos jokin puhekielen ilmiö vakiintuu kielitajuun, sille kuuluu paikka myös kirjakielessä.

Passiivi esimerkiksi syrjäytti monikon ensimmäisen persoonan käskymuodon ensin puhekielessä, alettiin sanoa mennään eikä ”menkäämme”. Nyt kirjoitetaankin jo ”mennään”; ”menkäämme” näyttää paperillakin vanhanaikaiselta.

Kielen käyttökelpoisuus vaatii yhtenäisyyttä. Yhtenäisyys taas vaatii kielen ohjailua ja oikeakielisyydestä murehtimista. Jos kaikki puhekielen muutokset hyväksyttäisiin heti yleiskieleen ja kirjoitus sovitettaisiin niiden mukaan, olisivat tämän päivän kirjat muutaman kymmenen vuoden kuluttua yhtä vaikeaselkoisia kuin Agricolan aikaiset. Jos jokainen kirjoittaisi, kuten arkisissa tilanteissa puhuu, olisi kohta vallalla vallaton sekamelska.

Mutta kirjakielikin mukautuu monin tavoin puhekieleen, muun muassa lauserakenteissaan. Voisiko tätä tapahtua myös äänteiden tasolla? Olisiko esim. mahdollista, että hankalat otta, oitta -säännöt jälleen kerran otettaisiin harkittavaksi? Voitaisiinko ehkä joskus ruveta kirjoittamaankin alottaa, terottaa, palotella, kuten useimmat vapaassa puheessa ääntävät?