On tultu mummolalomalle Pohjois-Savoon. Auto on tuskin pysähtynyt, kun pihamaalle lehahtaa naapuritontilta kultainennoutaja häntä heiluen tervehtimään pitkämatkalaisia. Mieleen nousevat välittömästi sanat: Kennenkä koera se siinä hulumakehteloo? Jollei suorastaan hölömäkehtele!
Suomen murteiden sanakirjan tähän saakka julkaistulla aakkosvälillä a–lööveri on kolmisenkymmentä kehdella-, kehdellä-loppuista hakusanaverbiä. Niitä esiintyy Pohjois-Savossa, Etelä-Savon pohjoislaidalla ja jonkin verran Kainuussa. Yksi tieto on myös Pohjois-Karjalasta Kiihtelysvaarasta. Hulmakehdella- ja hölmäkehdellä-verbejä ei sanakirjassa esiinny, mutta vaikuttaakin siltä, että verbityyppi on produktiivinen eli uusia muodosteita voi luoda tarpeen mukaan.
Kuvailevia verbejä
Kehdella-, kehdellä-verbit ovat usein deskriptiivisiä eli kuvailevia. Ne voivat kuvata esimerkiksi liikettä tai ääntä. Maaningalla lumi juostah hujakehteloo tuiskun aikana, ja Jäppilässä taas ukkospilvi jyräkehteĺ àeka làella.
Hujakehtelu ja jyräkehtely on helppo ymmärtää ’hujahteluksi’ ja ’jyrähtelyksi’. Monella muullakin kehdella-, kehdellä-verbillä on suunnilleen samamerkityksinen ja samavartaloinen vastine yleiskielessä. Iisalmen kolakehdella viittaa kolahteluun: Èijj ̮òuv vielä kolakehellunna (ryömivän vauvan pää lattialla oleviin esineisiin).
Aina samantapaista yleiskielistä vastinetta ei tietenkään ole, mutta murteissa on tavallista, että deskriptiivisiin sanapesyeisiin liittyy useita äänteellisesti samankaltaisia saman aihepiirin sanoja. Esimerkiksi Maaningan höhäkehdellä merkitsee nauramista, kuten vaikkapa höhöttää ja hörähtääkin.
Toistuvuutta ja jatkuvuutta
Hujakehdella-, jyräkehdellä-verbit koostuvat monesta johtimesta eli osasesta, joilla on omat merkitystehtävänsä. Verbin loppupuolella esimerkiksi on ele-johdin, jonka avulla muodostetaan frekventatiivisia eli toistuvaa tai jatkuvaa tekemistä kuvaavia verbejä (kuten ajaa > ajella).
Onko kehdella-, kehdellä-verbit sitten muodostettu ele-johtimella sellaisista verbeistä, jotka ovat kehtaa-, kehtää-loppuisia? Jälkimmäisiä onkin Suomen murteiden sanakirjassa kymmenittäin, esimerkiksi höläkehtää ’juoruta, hölöttää’ ja jaarikehtaa ’vetelehtiä’. Myös karjalan kielessä kehtoa-, kehteä-loppuiset verbit ovat tavallisia, kun taas kehella-, kehellä-johdoksia Karjalan kielen sanakirjassa ei esiinny.
Suomen murteiden sanakirjan hakusanojen perusteella kehdella-, kehdellä-verbien rinnalla ei kuitenkaan aina esiinny samavartaloista kehtaa-, kehtää-verbiä, vaikka johto-opillisesti kysymys on edelleenjohdoksista. Ei ole esimerkiksi sellaisia hakusanoja kuin *livakehtaa tai *läihäkehtää, kun taas pidemmät johdokset livakehdella ’livahdella, pujahdella’ ja läihäkehdellä ’läikähdellä’ tunnetaan. Kun uusi moniosainen johdostyyppi on syntynyt, mieltää kielenkäyttäjä sen sellaisenaan malliksi ja välineeksi, jonka avulla voi muodostaa uusia sanoja.
Päämäärättömyyttä ja äkkinäisyyttä
Joitakin vastaavuuksia toki on, kuten verbit kolikehtaa ja kolikehdella. Ne molemmat merkitsevät tarpeettomana lojumista tai kuljeskelua. Aina ne kapineet koĺikehtaat lattiilla, harmitellaan Parikkalassa. Kolikehteloo ku kelloton lehmä, kuuluu sananparsi Kerimäeltä. Erityisesti kehtaa-, kehtää-loppuiset sanat vaikuttavat usein liittyvän merkitykseltään epämääräiseen tai päämäärättömään oleiluun tai kuljeskeluun.
Toisaalta näissä verbeissä on myös momentaanisuuden eli lyhytkestoisuuden tai äkkinäisyyden merkitysvivahde. Yleiskielessä momentaanisuutta ilmaistaan muun muassa ahta-, ähtä-johtimella: hirnahtaa, jyrähtää, kolahtaa. Momentaanisuutta merkitsevä aines (-ht-, -hd-) sisältyy kehtaa-, kehtää- ja kehdella-, kehdellä-verbeihinkin.
Hirnake hirnakehtelee
Joidenkin kehdella-, kehdellä-verbien rinnalla esiintyy samavartaloinen ke-loppuinen nomini. Suomen murteiden sanakirja tuntee esimerkiksi hirnakehdella-verbin ja hirnake-nominin. Maaningalla sanotaan: Se (hevonen) vähä välliin hirnakehtel ja juoksi eistaas. Leppävirralla taas on hirnahdellen nauravasta ihmisestä sanottu: On se aika hirnake.
Savonlinnassa neuvotaan: Pitkissä vuatteissa ei sua hyömäkehellä. Vastaavasti nomini hyömäke merkitsee eräissä itämurteiden pitäjissä liian pitkää vaatetta. Saman mallin mukaan on savolaiseen kielitajuun sopivaa kutsua hulumakehtelevaa koiraa hulumakkeeksi.
Olentoon tai esineeseen viittaavat ke-loppuisiset sanat ovat toisinaan sävyltään tunnepitoisia, kuten leikillisiä tai halventavia: niljake, rohjake, härpäke. Samoin on laita monissa murresanoissa, hirnakkeissa, hyömäkkeissä ja hölmäkkeissä.
Primitiivisen pikkutarkkoja tekemisen vivahduksia
Lauri Hakulinen kuvailee Suomen kielen rakenne ja kehitys -teoksessaan (1979, s. 274) refleksiivis-momentaanis-frekventatiivisia elehti-verbejä (ajelehtia, kiemurtelehtia, vetelehtiä) näin: ”Nämä, voi sanoa primitiivisen pikkutarkkoja tekemisen vivahduksia yhtaikaa ilmaisevat verbit ovat samalla luonteenomaisia näytteitä suomen kielen johdossanojen monisuffiksisuudesta – –.” Hakulinen huomauttaa myös, että edellä mainitun kaltaiset verbit on saatu yleiskieleen itämurteista; länsimurteille ne ovat enimmäkseen tuntemattomia.
Hakulisen luonnehdinta sopii hyvin myös kehdella-, kehdellä-verbeihin. Taitaa olla savolaiselle puheenparrelle ominaista, että hevosen hirnahtelusta tai ukkosen jyrähtelystä puhuminen olisi liian suoraviivaista, joten sanaan lisätään vielä ke-aines. Se tuo kokonaisuuteen sopivaa epämääräisyyttä ja tietenkin paikallisväriä.
Murrejohdosten käyttö ei ehkä ole nopeinta ilmaisua, mutta murteen puhuja on sävyjen mestari. Kultaisennoutajan hulumakehtelussa on jatkuvuutta, spontaaniutta sekä riittävä määrä mutkia ja kierroksia.
Lähteitä ja kirjallisuutta
Hakulinen, Lauri 1979: Suomen kielen rakenne ja kehitys. Neljäs, korjattu ja lisätty painos. Helsinki: Otava.
Karjalan kielen sanakirja. 2009. Kotimaisten kielten keskuksen verkkojulkaisuja 18. Päivitettävä julkaisu. http://kaino.kotus.fi/kks(avautuu uuteen ikkunaan, siirryt toiseen palveluun)
Suomen murteiden sanakirja. 2012. Kotimaisten kielten keskuksen verkkojulkaisuja 30. Jatkuvasti päivitettävä julkaisu. http://kaino.kotus.fi/sms(avautuu uuteen ikkunaan, siirryt toiseen palveluun)
VISK = Ison suomen kieliopin verkkoversio. 2008. Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen verkkojulkaisuja 5. http://scripta.kotus.fi/visk(avautuu uuteen ikkunaan, siirryt toiseen palveluun)