Sitaattilaina (eli toisesta kielestä sellaisenaan lainattu sana) pyritään suomessa kirjoittamaan alkuperäkielen – tai välittäjäkielen – mukaisessa asussa. Tapakulttuuriin ja varsinkin ruokiin liittyvät sanat omaksutaan kieleen niin nopeasti, etteivät ne ennen leviämistään ehdikään mukautua omaan, ääntämyksen mukaiseen kirjoitusjärjestelmäämme. Tällaiset sanat esiintyvät usein englannin mukaisissa kirjoitusasuissa, vaikka rinnalla olisi suomenkielinen vastine, jonka käyttö tietysti on suositeltavaa: soft ice (pehmojäätelö, pehmytjäätelö), fast food (pikaruoka), take away (noutoravintola, noutoannos).

Sitaattilainojen alkuperäisasua kunnioitetaan myös säilyttämällä aksentit ja muut erikoismerkit (esimerkiksi espanjan jamón serrano ’eräs ilmakuivattu kinkku’ ja salsichón ’salamia muistuttava espanjalainen kestomakkara’). Toisaalta oikeinkirjoituksen tulisi olla alkuperäkielen ääntämyksen mukaista silloinkin, kun vierassanan välittäjäkielenä on ranska, kuten usein arabiasta lainatuissa sanoissa (esimerkiksi kuskus, harisa).

Hattu-s vai sh?

Slaavilaisten kielen soinnilliset s:t on jo lehtikielessäkin totuttu kirjoittamaan hatullisina: Tšehov, Nižni Novgorod. Muunkielisissä lainasanoissa on vallinnut kahtalaisuus. Esimerkiksi Japanin paikannimissä ovat eläneet rinnan hattu-s ja sh: saaren nimi Kiušu ja Kyushu; nykykäytäntö on kuitenkin sh:n kannalla. Englannin kautta meille ovat saapuneet esimerkiksi japanilaisen ruokakulttuurin sanat sushi ja sashimi; sh:llisia muotoja käytetään myös Japanissa, kun näitä sanoja kirjoitetaan muilla kuin japanilaisilla kirjoitusmerkeillä (japanissa s ääntyy suhu-s:nä aina i:n edellä). Kansainvälisestikin sh:lliset muodot ovat yleisesti käytössä. Tradition ja kansainvälisyyden vuoksi sushi ja sashimi hyväksytään suomen kirjoitusjärjestelmän mukaisten sušin ja sašimin rinnalle.

Kansainvälisistä syistä japanilaislainoihin voisi siis suosittaa englannin oikeinkirjoitukseen pohjautuvaa kirjoitustapaa, ns. Hepburnin translitteraatiota (hebonshiki), jonka mukaisesti sh olisi suositeltava hattu-s:n ohessa tai sijasta. Samoin voi kirjoittaa y:n j:n sijasta esimerkiksi sanoissa teriyaki (terijaki, ’eräs marinointikastike ja sitä sisältävä ruokalaji’), sukiyaki (sukijaki, ’eräs liha- ja vihannessuikaleita sisältävä ruokalaji’) ja yakitori (jakitori, ’pieniä kanavartaita’). Vanhojen ja uusien kirjoitustapojen risteyksessä tämä kansainvälinen kirjoitustapa on selvempikin: kun esimerkiksi Fuji äännetään [fudzi], kirjoitusasut sukiyaki ja teriyaki poistavat epätietoisuuden siitä, miten j ääntyisi näissä sanoissa.

Samanlainen käyttäjäperinteen ilmiö on juutalaisen kulttuurin sanan kosher – košer oikeinkirjoituksessa: molemmat kirjoitustavat ovat mahdollisia, vaikka kyseessä on yksi suhuäänne.

Pulmallisia ranskan kaikuja

Pohjois-Afrikan, Lähi-idän ja Kreikan kulttuurista peräisin olevat sanat, myös ruokasanat, on lainattu muihin kieliin usein ranskan kautta, ja ne heijastelevatkin usein sen ortografiaa.

Pohjois-Afrikan ja Lähi-idän ruokakulttuuriin kuuluu harisa, tulinen maustetahna ja sillä maustettu kastike. Sana kirjoitetaan suomessa yhdellä s:llä: kirjoitusasu ”harissa” perustuu ranskan kieleen, jossa kahdella s:llä ilmaistaan, että s on soinniton.

Arabiankielisissä vierassanoissa usein nähty sananloppuinen -h ei aina ole peräisin arabiasta, vaan on kulkeutunut meille välittäjäkielistä, joissa sanan viimeinen vokaali ilman loppu-h:ta ääntyisi toisin kuin arabiassa tai jäisi ääntymättä. Tästä syystä meillä on suositeltavaa kirjoittaa esimerkiksi dukka (eräs mausteseos) ja tabbule (eräs vehnää sisältävä Lähi-idän salaattiruoka). Tabbule-sanan eri kieliin perustuvat kirjoitusasut kuten tabbouleh, tabouleh, taboulé, tabbula ja tabuli voidaan siis unohtaa samoin kuin ranskanmukainen, meidän u:mme tavoin ääntyvä ou:kin. Samaa periaatetta suositetaan myös sanan kuskus kirjoittamisessa; ”couscous” on ranskaa ja ääntyy kuten arabiassakin [kuskus].

Ranskan vaikutus näkyy myös esimerkiksi sanassa tagine (eli tajine; molemmat variantit ääntyvät [taži΄n]), joka Pohjois-Afrikassa tarkoittaa eräänlaista pataa ja siinä valmistettua ruokaa. Ranskan mukaista kirjoitusasua voi puolustaa kulttuurihistorialla: kun sana on suhteellisen harvojen tuntema, suomenmukainen kirjoitusasu etääntyisi kulttuuriyhteyksistään tunnistamattomaksi. Sen sijaan seesaminsiemenistä valmistettua tahnaa merkitsevän sanan variantit tahini, tahina ja tahine ovat kaikki käytössä olevia arabian puhekielen muotoja. Viimeisen variantin e:kin kuuluu puhekieleen, vaikka arabian kirjakieli ei äännettä tunnekaan.

Myös kreikasta lainatuissa sanoissa näkee kreikan mukaista, ranskassakin käytettävää ou:llista kirjoitustapaa merkitsemässä u-äännettä: halloumi (’eräs suolainen puolipehmeä juusto’), souvlaki (’lihavarras’), loukoumi (’eräs ruusuvesi- ja liivatepohjainen makeinen’), moussakas (’munakoiso-jauhelihavuoka’); näissä sanoissa ou pitäisi korvata suomalaisessa oikeinkirjoituksessa u:lla ja kaksoiskonsonantti jättää pois: halumi, suvlaki, lukumi, musakas (myös musaka). Anisviinaa merkitsevä sana ouzo [u:zo] on kuitenkin niin vakiintunut, että sen kirjoitusasuun ei pidä puuttua.

Intian kielten sanoja englannin asussa

Monet hindistä, tamilista ja muista Intian kielistä lainatut sanat ovat tulleet tutuiksi englanninkielisessä kirjoitusasussaan. Esimerkiksi basmatiriisi on tuotteena niin tuttu, että ei olisi mieltä muuttaa vakiintunutta kirjoitusasua alkuperäkielen ääntämyksen mukaiseksi [ba:smati:]. Monille matkojen ja etnisten keittiöiden kautta tutuksi tulleita sanoja ovat myös mausteseos garam masala (ääntyy useissa Intian kielissä [ga΄ram masa:΄la]), erästä litteää leipää merkitsevä chapati [tšapa:΄ti:] ja saviuunissa valmistettua ruokaa merkitsevä tandoori [tandu:΄ri:]. Ääntämisen mukaiset kirjoitusasut ”tanduurii” ja ”tšapaatii” olisivat kaukana siitä mihin silmä on tottunut. Samoin erästä curryruokaa merkitsevän sanan vindaloo [vindalu:] pitäisi olla nykyistä tutumpi, ennen kuin sitä yleisesti ruvettaisiin kirjoittamaan ääntämisen mukaisena.

Sanan naan(leipä) tuntee ääntämyksen mukaisessa kahden a:n asussa jo Kielitoimiston sanakirja (2004). Ääntämisen mukainen kirjoitustapa sanoissa pakoora ja samoosa (pakora, samosa) luontuisi hyvin suomen järjestelmään. Sen sijaan sanat kofta ja korma ovat ruokalistoihin vakiintuneet kansainväliseen tapaan lyhytvokaalisina, vaikka ääntyvätkin [ko:fta] ja [ko:rma].

On kuitenkin sanoja, joiden sudenkuopaksi koituu nimenomaan englannin ortografian ja ääntämyksen kompleksinen suhde. Sellainen sana on esimerkiksi ’linssiä’ merkitsevä sana daal, joka englanniksi kirjoitetaan usealla eri tavalla (dal, dhal, dol, dhol jne.). Tässä tapauksessa on selvintä valita ääntämisen mukainen kirjoitustapa eli daal.

Kaksoismonikko piilossa?

Monet ruokasanat esiintyvät usein monikollisina, ja sellaisina niitä on lainattu suomeenkin. Esimerkiksi espanjan pikkupurtavia, alkupaloja tms. merkitsevä monikollinen tapas mielletään suomessa kuitenkin useimmiten yksikölliseksi, ja sen mukaisesti Kielitoimiston sanakirja esittää sanalle taivutusmuodot tapaksen, tapasta, tapaksia.

Sellaiset espanjan kielestä tulleet sanat kuin empanada (’liha- tai kalapiiras’) ja enchilada (’gratinoitu täytetty tortilla’) esiintyvät usein suomenkielisessä tekstissä asussa empanadas ja enchiladas, jotka ovat alkuperäkielen monikkomuotoja. Koska sanat kuitenkin rinnastuvat sellaisiin jo vanhempiin lainasanoihin kuin tortilla, suositellaan a-loppuisia perusmuotoja, joiden monikon partitiivi on empanadoja, enchiladoja (kuten tortilloja), ei siis ”empanadaksia”, ”enchiladaksia”.

Italian sanat, jotka ovat tyyppiä fusilli, tortellini, farfalle ja penne, ovat nekin alkuperäkielen monikkomuotoja. Ne ovat kuitenkin lainautuneet näissä asuissa niin suomeen kuin moniin muihinkin kieliin, eikä italiaa taitamaton ymmärrä niitä monikkomuodoiksi. Suomessa sanojen monikkomuotoja ovat meillä esimerkiksi fusilleja, tortellineja, farfalleja ja pennejä, vaikka ne näin sisältävätkin sekä italian että suomen monikon. – Vieraan kielen kieliopin hallintaa olisi kohtuutonta vaatia, vaikka pasta miellyttäisikin.

Sitaattilainojen oikeinkirjoituksen epäyhtenäisyys voi häiritä systemaattista mieltä, mutta kielenkäyttäjä voi lohduttautua sillä, että ristiriitaisuudet kuuluvat kieleen siinä kuin muuhunkin elämään. Jos sana tulee laajalti tutuksi, kielenkäyttäjien valinnat johtavat ajan oloon mukauttamisen suuntaan.