Suomen aluemurteiden tieteellinen jaottelu pohjautuu 1700- ja 1800-luvun kielioppeihin, joissa jo erotettiin länsi- ja itämurteet toisistaan. Tämä pääjako on ollut käytössä näihin päiviin asti, mutta myös muunlaisia ryhmittelyjä on ehdotettu: lounaismurteita ja toisaalta pohjoisia murteita, joihin kuuluvat keski- ja pohjoispohjalaiset murteet sekä Peräpohjolan murteet, voitaisiin pitää omina pääryhminään itä- ja länsimurteiden ohella (Paunonen 1991 ja 2006; ks. myös Leino–Hyvönen–Salmenkivi 2006). Kielitieteelliset murrenimitykset ovat kouluopetuksen ansiosta osin käytössä arkielämässäkin, mutta jokapäiväisessä kielenkäytössä nimitysten kirjo on paljon laajempi. Nimet viittaavat eri tavoin alueisiin ja sijaintiin, mutta voivat myös kuvailla murretta ilmeikkäästi.1

Itä ja länsi nimityksissä

Kielitieteellisessä murreryhmittelyssä itämurteet ulottuvat Suomen itärajalta länteen aina Etelä-Pohjanmaan järviseudulle saakka (ks. kartta). Pohjoisessa itämurteisiin luetaan vielä Kuusamo ja Posio, ja etelässä alue kattaa Päijät-Hämeen, Etelä-Savon ja Etelä-Karjalan maakunnat. Kun murteista puhutaan kansanomaisesti, itämurteiksi ymmärretään yleensä vain lähellä itärajaa sijaitsevat murteet, tavallisimmin Pohjois- ja Etelä-Karjalan maakuntien murteet. Esimerkiksi Kainuun murteita ei tavallisesti mielletä itämurteiksi, eikä niihin ainakaan lueta Keski-Suomen, Päijät-Hämeen tai Etelä-Pohjanmaan järviseudun (Keuruun–Evijärven) murteita.

Vastaavasti länsimurteilla tarkoitetaan arkikielessä esimerkiksi Varsinais-Suomen tai laajemmin länsirannikon puhekieltä, ei yleensä Peräpohjolan tai Oulun seudun murteita, jotka liitetään pohjoiseen. Pääkaupunkiseutukaan ei kansanomaisissa nimityksissä yhdisty länsimurteisiin, vaan edustaa eteläsuomea, etelän murretta tai eteläisiä murteita.   

Ei-tieteellisille nimityksille on tyypillistä, että niitä ei käsitetä hierarkkisina. Murteentutkijat jakavat esimerkiksi länsimurteet useisiin eri alaryhmiin, kuten lounais-, hämäläis- ja pohjalaismurteisiin, ja nämä edelleen pienempiin ryhmiin. Sen sijaan tavallisessa kielenkäytössä länsikieli tai läntiset murteet ja vaikkapa Porin murre voivat olla keskenään samanveroisia nimityksiä.

Maakuntien ja kaupunkien murteet

Kansanomaisissa murrenimityksissä yleisimpiä ovat maakuntiin viittaavat nimet. Erityisesti historiallisten maakuntien nimet Savo, Karjala, Lappi, Pohjanmaa ja Häme ovat laajasti käytettyjä, ja siten puhutaan esimerkiksi Savon tai Lapin murteesta tai lyhemmin savosta tai lapista. Joskus murteita nimitetään myös alueen asukkaiden mukaan savolaisten tai lappilaisten murteeksi.

Vanhojen maakuntien nimillä viitataan usein alkuperäistä tarkoitetta suppeampaan alueeseen: Savon murteeksi nimitetään erityisesti Pohjois-Savossa puhuttua murretta, Karjalalla tarkoitetaan varsinkin Etelä-Karjalan mutta myös Pohjois-Karjalan maakuntaa, ja Pohjanmaaksi ymmärretään ensisijaisesti Etelä-Pohjanmaa. Tieteellisissä jaotteluissakin osa murreryhmien nimistä perustuu maakuntanimiin, mutta esimerkiksi nimitystä Karjalan murre ei niissä käytetä, koska se voisi aiheuttaa sekaannusta karjalan kieleen. Siksi Etelä-Karjalan maakunnassa ja ennen viime sotia Karjalankannaksella puhuttuja murteita kutsutaan kaakkoismurteiksi. Sen sijaan Pohjois-Karjalan murteet kuuluvat tieteelliseen terminologiaan itäisten savolaismurteiden synonyymina. Sekaannuksen välttämiseksi myöskään Lapin murre ei kuulu tieteellisiin nimityksiin, vaan sen sijasta käytetään termiä Peräpohjolan murteet (peräpohjalaismurteet). Syynä on se, että aiemmin saamen kieltä on nimitetty lapin kieleksi.

Tieteellisissä jaotteluissakin osa murreryhmien nimistä perustuu maakuntanimiin, mutta esimerkiksi nimitystä Karjalan murre ei niissä käytetä, koska se voisi aiheuttaa sekaannusta karjalan kieleen.

Uudemmista maakunnista kansanomaisiin murrenimityksiin ovat siirtyneet etenkin Keski-Suomen, Kymenlaakson, Kainuun sekä Pohjois- ja Etelä-Karjalan nimet. Nimityksiin ovat vaikuttaneet myös entisten läänien nimet, jotka olivat voimassa 1990-luvun lopulle saakka. Esimerkiksi Keski-Suomen murre sijoitetaan usein osittain Päijät-Hämeeseen, koska alueen nimenä Keski-Suomi on Päijät-Hämettä tunnetumpi. Kielitieteellinen Keski-Suomen murre on pohjoisempana: se kattaa Keski-Suomen maakunnasta suunnilleen Jyväskylän pohjoispuolelle jäävän alueen. Päijät-Häme ja Kanta-Häme eivät näyttäisi sisältyvän arkikeskustelujen murrenimityksiin, mutta esimerkiksi Pirkanmaan murteesta jo puhutaan.

Maakuntien lisäksi nykysuomalainen hahmottaa murrealueita muutamien kaupunkien perusteella. Tunnetuimpia kaupunkimurteita ovat Turun, Oulun, Helsingin eli Stadin, Tampereen ja Rauman murteet (Palander 2011: 35–36). Yleensä näillä tarkoitetaan kuitenkin laajempaa aluetta kuin vain kyseistä kaupunkia: Turun murteeksi nimitetään lounaismurteiden tai niiden lisäksi jopa lounaisten välimurteidenkin aluetta. Helsingin murre (tai Hesan slangi, hesa, hesalainen) puolestaan merkitsee kauempana asuville, kuten itäsuomalaisille, huomattavan laajaa Helsinkiä ympäröivää vyöhykettä, mutta helsinkiläiset itse rajaavat Helsingin tai Stadin murteen lähes pelkästään pääkaupunkiin.

Kaupungit, joiden mukaan murteista puhutaan, ovat tavallisesti suuria asutuskeskuksia. Rauma on poikkeus: Rauman murre tai kieli on saanut kuuluisuutta kirjoitetusta kielimuodostaan, joka periytyy Hjalmar Nortamon 1900-luvun alussa julkaisemista murrekertomuksista. Muidenkin yksittäisten paikkakuntien mukaan murteita voidaan nimetä, mutta tällaiset nimitykset (esim. Kannuksen murre, Inkoon murre) vaikuttavat tilapäisiltä ja selittyvät puhujan omista murrekontakteista. Kaikki maakuntakeskuksetkaan eivät ole yleisiä murrenimityksissä: Kuopion murteesta puhutaan harvemmin kuin Savon murteesta, joka sijoitetaan juuri Pohjois-Savoon Kuopion seuduille. Lappeenrannan murrekaan ei ole yleinen nimitys, vaan sen sijasta puhutaan useammin Karjalan murteesta, ja vastaavasti Seinäjoen murretta tavallisempi on Pohjanmaan murre.

Kielenainekset nimien perustana

Joskus omasta murteesta poikkeavaa kielimuotoa nimitetään jonkin yksittäisen, huomiota herättävän kielenpiirteen mukaan. Suomalaiset erottelevat murteita paljolti yksikön 1. ja 2. persoonan pronominien perusteella, ja erilaisista pronominivarianteista onkin syntynyt matkimusnimiä. Siten kaakkoismurteita ja itäisiä savolaismurteita kuvaillaan mie-sie-murteeksi, mie-sie-kieleksi tai mie-ku-kieleksi. Myös peräpohjalaismurteet ovat saaneet nimitykset mie-sie-murre ja mie-sie-tyyli. mie-variantin taivutusvartalo miu- (miun, miulla) on synnyttänyt assosiaation kissan naukumiseen. Etelä-Karjalan kaakkoismurteita sanotaan siksi miu-mau-kieleksi tai -murteeksi ja Pohjois-Karjalan murretta luonnehditaan miukumiseksi ja maukumiseksi.

Pääkaupunkiseudun puhekieli tunnetaan lyhyistä mä- ja sä-pronomineista, joihin pohjautuvat nimitykset mä-sä-kieli, mä-sä-tyyli ja ksä-tyyli. Ksä-tyylin taustalla on t:n assimiloituminen liitepartikkelin k:hon (annatko sä > annakko sä > annaksä). Tampereen seudun hämäläismurteista puhutaan vastaavasti mää-sää-kielenä. Oulun ympäristön murteissa yksikön 2. persoonan pronomini on asussa nää ’sinä’, ja sitä jäljittelevät nimitykset ookkonää-kieli ja nää-kieli.

Peräpohjalaismurteiden tunnetuin piirre on jälkitavujen alkuaan vokaalienvälinen h, joka on joko sisäheiton tai metateesin vuoksi siirtynyt edeltävän konsonantin jälkeen (laitethan tai laitethaan < laitetahan) tai jopa edelle (sauhnaan < saunhaan < saunahan). Sikäläisiä murteita kutsutaan tästä syystä mm. h-kieleksi, h-murteeksi, jänkhäläiskieleksi, jänkhäksi tai joikha-murteeksi. Nimityksistä paljastuu, etteivät muunmurteiset ole täysin selvillä h:n esiintymissuhteista: muodot jänkhä ja joikha eivät nimittäin vastaa peräpohjalaismurteiden todellista ääntämystä.

Savolaismurteista imitoidaan yleisimmin diftongiutumista (esim. kuatuu piälle ’kaatuu päälle’). Tämän ilmiön kansanomainen termistö perustuu erityisesti vääntää-verbiin (vääntää ja kääntää, kääntää ja vääntää), joka näkyy murrenimityksissäkin: savolaismurteet ovat puatti-vääntöä (puatti-viäntö), vääntökieltä (viäntökieli) tai käännätys-väännätys-kieltä (kiännätys-viännätys-kieli).

Kansanomaiset murrenimitykset kuten muutkin murrekäsitykset leviävät nykyään muun muassa mediaviihteen välityksellä, eikä viihteen antama kuva aina vastaa tarkasti todellisuutta.

Tampereen seudun murretta on vanhastaan sanottu nääs-kieleksi partikkelin nääs ’näet’ vuoksi. Nimitys on edelleen käytössä, vaikka nykyisessä Tampereen puhekielessä partikkeli ei enää ole yleinen. Kansanomaiset murrenimitykset kuten muutkin murrekäsitykset leviävät nykyään muun muassa mediaviihteen välityksellä, eikä viihteen antama kuva aina vastaa tarkasti todellisuutta.

Nimitysten muoto

Arkikielen murrenimityksissä on paljon vaihtelua. Kun kielitieteilijät käyttävät esimerkiksi termiä pohjalaismurteet, jokapäiväisissä keskusteluissa murteen synonyymina on kieli: puhutaan siis Pohjanmaan murretta tai Pohjanmaan kieltä. Kansanomaisesti murteita kommentoidaan usein puhujien näkökulmasta, ja siten nimityksenäkin on esimerkiksi pohjalaisten murre tai kieli. Murteen sävy voidaan lisäksi tiiviisti ilmaista -ttain-, -ttäin-johdoksella: puhutaan pohjalaisittain. Myös inen-johtiminen substantiivi on käytössä (puhua pohjalaista).

Yksi vaihtoehto on käyttää pelkkää alueen tai paikkakunnan nimeä kielimuodon nimenä. Samalla tavoin kuin puhutaan suomea tai viroa, savoa tai karjalaa, voidaan puhua pohjanmaata, oulua, hesaa tai espoota. Ilmaustyyppi tavataan eläintenkin ”kielistä”. Internetissä on esimerkkejä varsinkin lemmikkieläimistä: ihminen voi oppia puhumaan koiraa; marsu puhuu marsua; [valokuvaaja] taisi oppia puhumaan hyljettä.

Joskus murteita tyypitellään tarkentavilla nimityksillä. Kun murretta luonnehditaan opiskelijaouluksi tai äijämurteeksi (’pohjalaismurre’), nimityksellä viitataan kielenkäyttäjiin. Murteen aitous taas voidaan tuoda ilmi esimerkiksi puhumalla Rauman murteen sijasta raumarauma-kielestä (’varsinainen, alkuperäinen Rauman murre’).

Ei-kielitieteilijätkin ovat kiinnittäneet huomiota murteiden tasoittumiseen; sen osoittavat sellaiset runsaasti varioivat ilmaukset kuin sekamurre, sekoitusmurre, sotku tai sekuli, joilla kuvataan usein omaa kielenkäyttöä. Aluemurteiden sisäisistä eroista ovat syntyneet mm. nimitykset puolisavo, kevytsavo, pikkumurre, sivumurre ja välimurre. Lisäksi kaupunkimurre ja maalaismurre erottuvat selvästi toisistaan.

Ei siis tarvitse olla kielitieteilijä voidakseen puhua kielestä ja murteista. Eri puolilta Suomea koottu aineisto paljastaa, että aluemurteista keskustellaan monin kuvaavin nimityksin, joista osa on termistynyt yleiseen kansanomaiseen käyttöön. Tilapäiset ja yksilölliset ilmaukset värittävät tätä termistöä, joka elää yhteydessä aikaansa.

Lähteet

Leino, Antti – Hyvönen, Saara – Salmenkivi, Marko 2006: Mitä murteita suomessa onkaan? Murresanaston levikin kvantitatiivista analyysiä. – Virittäjä 110 s. 26−45.

Mielikäinen, Aila – Palander, Marjatta 2014a: Miten suomalaiset puhuvat murteista? Kansanlingvistinen tutkimus metakielestä. Suomi 203. Helsinki: SKS.

Mielikäinen, Aila – Palander, Marjatta 2014b: Miten murteista puhutaan. Kansanlingvistinen sanakirja. Jyväskylän yliopisto, Kielikampus. http://kielikampus.jyu.fi/mitenmurteistapuhutaan/(siirryt toiseen palveluun)

Palander, Marjatta 2011: Itä- ja eteläsuomalaisten murrekäsitykset. Suomi 200. Helsinki: SKS.

Paunonen, Heikki 1991: Till en ny indelning av de finska dialekterna.  – Fenno-ugrica suecana 10 s. 75–95.

Paunonen, Heikki 2006: Lounaismurteiden asema suomen murteiden ryhmityksessä. – Taru Nordlund, Tiina Onikki-Rantajääskö & Toni Suutari (toim.), Kohtauspaikkana kieli. Näkökulmia persoonaan, muutoksiin ja valintoihin s. 249–269. SKST 1078. Helsinki: SKS.

1. Artikkeli pohjautuu teoksiin Mielikäinen–Palander 2014a ja 2014b.