Kirjoitetulla tekstillä on yleensä jokin muoto tai hahmo, jota voi havainnoida katsomalla. Mutta mitä itse kukin näkee tekstissä? Lehdissä esiteltiin alkukesästä Suomen EU-puheenjohtajuuskauden virallista tunnusta. Suomen Tietotoimiston välittämässä uutisessa kuvailtiin, että tunnus on ”pääväreiltään sini-vihreä muoto, jossa näkyy luonnon värejä metsän vihreästä järvien siniseen”. Helsingin Sanomissa piikiteltiin, että kuva ei ainakaan ole ”delfiini, lepattava liekki tai Stefan Lindforsin suunnittelema sauvasekoitin”.

Unionin tiedotteessa selitetään tarkkaan, millaisia merkityksiä tunnuksen eri osista ja kokonaisuudesta pitäisi osata tulkita. Tiedotteen mukaan tunnus symboloi ”kasvavan metsän vihreyttä” ja ”auringossa välkkyvän veden sineä”.

Lisäksi ”moderni oikean kärjen muotoilu symboloi suomalaista ennakkoluulottomuutta ja suunnan näyttämistä” ja ”tunnuksen läpikuultavuus viestii päätöksenteon avoimuudesta”. Sanojen ja lauseiden merkitysten tulkinnoista tulee usein kiistaa, mutta nämä värein ja muodoin ilmaistut merkitykset ovat vähintään yhtä kiistanalaisia.

Kielitieteilijät ovat tekstejä tutkiessaan alkaneet entistä useammin kysyä, minkä näköisinä – kokoisina, muotoisina, värisinä yms. – asiat esitetään. Ainakin osittain tämä johtuu monien tekstintutkijoiden tavasta määritellä tekstin merkitykset keskeiseksi tutkimusongelmaksi. Tällaisessa tutkimuksessa lähdetään siitä, että teksti on nimenomaan merkityskokonaisuus, ja kun tutkitaan merkityskokonaisuuksia, on vaikea jättää huomiotta sellaisia seikkoja kuin tekstin kokonaishahmo tai laajemmin ulkoasu.

Tässä on nähtävissä muutos, sillä aiemmin kielentutkijoita neuvottiin keskittymään ”kieleen”, ikään kuin kieli olisi jollakin tavalla irrallaan niistä välineistä ja viestintätavoista, joilla se tehdään näkyväksi. Muutosta on vauhdittanut viestintätapojen ja -välineiden lisääntyminen, erityisesti uusmedian voittokulku. Esimerkiksi Internetissä on mahdollista levittää tekstejä, joiden rajat eivät ole millään tavalla selviä ja joissa luontevasti yhdistyvät kirjoitus, kuva, ääni, liike ynnä muut sellaiset merkityksiä tuottavat seikat.

Kohti visuaalisen kielioppia?

Kirjoitettujen tekstien tutkijat ovat viitanneet ”kielenulkoiseen” muun muassa sellaisilla käsitteillä kuin puitteet ja kirjoitettuus. Esimerkiksi kun pyrin selvittämään työpaikkani taukotilassa olevien lappusten merkityksiä, puitteiden olennaisuus tuli pian selväksi. Merkitystulkintoihin vaikuttavat muun muassa nämä asiat: Mihin teksti on kiinnitetty? Millaisia tekstejä on tutkittavan tekstin lähiympäristössä? Onko teksti kirjoitettu koneella vai kynällä? Entä millaista paperilaatua ja millaisia värejä käytetään?

Käsite kielioppi yhdistetään luonnollisesti kieleen, mutta nykyään puhutaan myös muunlaisista kieliopeista. Monet kielentutkijatkin yrittävät selvittää, millaista on kuvan tai yleisemmin visuaalisen ilmaisun kielioppi. Esimerkiksi Elina Heikkilä nojaa kuvatekstejä käsittelevässä väitöskirjassaan teokseen Reading Images, jonka mukaan ”visuaalisen ja kielellisen ilmaisun takana ovat yhteiset ilmaisutarpeet”.

Kuva ja kieli siis ilmaisevat molemmat samoja merkitysjärjestelmiä, mutta eri keinoin. Niin kielestä kuin kuvistakin voidaan analysoida esimerkiksi sitä, miten niillä esitetään todellisuutta. Kuva voi näyttää hiihtämisen rajuna fyysisenä suorituksena, samalla kun kuvatekstissä tulkitaan hiihtäjän mielenliikkeitä tai annetaan tulostietoja. Heikkilä korostaa sitä, että kuvan ja tekstin suhteesta tarvitaan lisää monitieteistä tutkimusta, jotta pystytään opettamaan ”multisemioottisten tekstien luku- ja analysointitaitoa”.

Siinä missä jotkut kielentutkijat ovat innoissaan ajatuksesta, jonka mukaan kuvakin on kieltä, Kai Mikkonen puhuu ”kielellisestä imperialismista” kirjassaan Kuva ja sana. Kirja panee kysymään, onko oikein lähestyä tekstien visuaalisuutta kielentutkimuksen käsittein. Toisaalta, kuten Mikkonen huomauttaa, jotkut haluavat visualisoida kaiken esittämisen. Kuvasta siis tehdään kaiken esittämisen malli. Mikkonen pohtii myös uutta mediaa, jossa on tapana yhdistää verbaalista ja visuaalista ilmaisua saumattomasti toisiinsa. Tämä peittää hänen mukaansa alleen kysymyksen esitysmuotojen eroista ja yhteistoiminnan ehdoista.

Mikkosen mielestä kuvan ja sanan vuorovaikutuksen ymmärtämiseen tarvitaan kielen yksikköjä kuvaavien käsitteiden sijaan omia ”visuaalisuuden” käsitteitä, kielikuvia ja ilmaisuja. Tämä tarkoittaisi sitä, että tekstintutkimuksessa, kielenhuollossa ja kielenopetuksessa luotaisiin ja opiskeltaisiin uusia tapoja puhua merkityksistä. Tästä kielestä antanee esimakua Mikkosen kirjan asiahakemisto, jossa on sellaisia sanoja kuin ankkurointi, bitekstuaalisuus, ekfrasis, embleemi, ideogrammi, pansofia ja yhdistelmämuoto. Mutta, kuten Mikkonen kirjoittaa, ”kuvan kielellisen tulkinnan on hyödyllistä epäröidä, suhteuttaa sanottavansa itseensä, käyttämiinsä ilmauksiin ja siihen, mikä voisi olla kuvan kieli tai miten katse voitaisiin kääntää takaisin kuvasta kieleen”.

Miten tulkita sanatonta?

Nykyistä tekstiyhteiskuntaa on luonnehdittu kielikuvilla infoähky ja tekstitulva. Nyt jos koskaan taidamme tarvita uudenlaisiakin visuaalisuuden ja kirjoitettuuden tulkintataitoja. Yhä useammin huomaamme kysyvämme, mitä valitut kuvat tai yleisemmin tekstin ulkoasu ja materiaalinen olemus viestivät ja millaisia merkityksiä ne tuottavat yhdessä kielellisten valintojen kanssa. Kysymys on tietenkin myös siitä, miten tekstejä on mahdollista ymmärtää. Vaikea onkin ajatella, että tekstin selkeys tai ymmärrettävyys voisi syntyä pelkästään kielellisistä valinnoista.

Kiinnostavan lisän kirjoitettuuden tulkitsemiseen tarjoaa Tapani Huovilan uusi teos ”look” VISUAALISTA VIESTISI. Huovilan lähtökohta on käytännönläheinen: ympäristömme lähettää meille jatkuvasti erilaisia viestejä, ja meidän on hyvä ymmärtää, mitä meille viestitään tai mitä me itse viestimme muille. Samalla lähtökohta on rankasti yksinkertaistava ja yleistävä. Huovila esimerkiksi puhuu ”mainosviesteistä” ja ”asiatiedosta” toistensa vastakohtina. Hän kärjistää, että ”mainosviestit vaikuttavat meihin ensisijaisesti kuvan ja siihen liitetyn tekstin tai äänen avulla”, kun taas asiatieto ”vaikuttaa viime kädessä äänen tai tekstin avulla”.

Huovilan teos on määritelty oppaaksi, mikä oikeuttanee mutkien oikomisen. Teoksessa tarjottavia tulkintojakin on arvioitava tämä mielessä: Vaakasuora viiva viestii rauhallisuutta, pystysuora juhlallisuutta, vino dynaamisuutta ja niin edelleen. Väreistä punainen viestii vallankumousta, rohkeutta, rakkautta ja hedelmällisyyttä; sininen viileyttä, uskoa, lojaalisuutta, ylpeyttä, taivasta ja niin edelleen. Kirjaintyypeistä antiikva viestii tiedon syvällisyyttä, groteski kylmyyttä ja egyptienne rohkeutta.

Huovila käy kirjassaan läpi monenlaisia viestejä ja välineitä, kuten sanoma- ja aikakauslehtiä sekä videoita. Hän opastaa myös verkossa julkaisemisen saloihin, vaikka jakso jääkin kirjassa viitteenomaiseksi. Tämä kuvastanee yleisemminkin tilannetta, jossa monet verkkosivustojen käyttäjistä ja suunnittelijoistakin ovat. Meillä ei ole selvää käsitystä siitä, millaiset Internet-sivut ovat hyviä mihinkin tarkoitukseen ja miten niillä pitäisi toteuttaa ”multimodaalisia” merkitysmahdollisuuksia, siis sitä, että asioista voidaan kertoa yhtäaikaisesti monin eri keinoin, kuten sanoin, kuvin, värein ja äänin.

Saavutetaanko ymmärrystä?

Huovila yrittää vastata kirjassaan osin samoihin kysymyksiin kuin Sue Walker teoksessaan ”tekstidesignista”. Walker lähtee siitä, että tekstin tekijän pitäisi ottaa huomioon, miten tekstiä käytetään. Ketkä siis ovat lukijoita? Millaista informaatiota tekstiin sisältyy? Millaista tekniikkaa tekstiä tehtäessä on käytettävissä? Onko todennäköistä, että lukijalla on oletuksia siitä, miltä tekstin pitäisi näyttää ja tuntua?

Walkerin mukaan kielentutkijat tietävät melko vähän siitä teoreettisesta työstä, jota on tehty kielen ”graafisuuden” parissa. Hän arvioi, että kielentutkijoiden ja typografian tutkijoiden yhteistyö voi antaa paljon uutta tietoa, jota on mahdollista soveltaa vaikkapa pohdittaessa onnistuneen viestimisen edellytyksiä tai tekstien ymmärrettävyyttä. Theo van Leeuwen ja Carey Jewitt taas esittävät toimittamassaan visuaalisen analyysin käsikirjassa, että visuaalisuuden tutkiminen on tärkeää myös yhteiskuntatieteissä. Kirjassa esitellään muun muassa antropologian, kulttuurintutkimuksen ja semiotiikan näkemyksiä.

Suomalaisessa kielitieteellisessä tekstintutkimuksessa lähdetään tätä nykyä usein siitä, että tekstejä olisi hyvä tulkita ja tutkia kokonaisuuksina. Niinhän me arkisissa lukutilanteissakin teemme. Tekstit kokonaisuuksina välittävät merkityksiä. Tekstit kokonaisina tuntuvat kutsuvilta tai luotaantyöntäviltä.

Tekstien eri puoliin kiinnittää huomiota myös eduskunnan esteettömyys- ja saavutettavuustyöryhmä, joka luovutti raporttinsa puhemies Paavo Lipposelle syyskuussa 2006. Raportin mukaan painetun viestinnän ”saavutettavuudessa oleellista on sekä selkeä ulkoasu että sisältö” ja ”perusasioita ovat selkeiden kirjasimien valinta, niiden riittävä koko ja riittävät kontrastit tekstin ja taustan välillä sekä tarkoituksenmukainen palstan leveys”. Raportissa tähdennetään, että sisällön saavutettavuutta palvelevat ennen muuta selkeä kieli ja helposti hahmotettavat tekstikokonaisuudet.

Nyt pitäisi vain selvittää, millainen kieli kenellekin on selkeää ja millaiset visuaaliset ratkaisut ovat helppoja hahmottaa. Esimerkiksi EU-puheenjohtajuuskauden tunnuksen halutut merkitykset tuskin välittyvät kaikille tunnuksen katsojille sellaisina, kuin on toivottu. Tunnusta joudutaan selittämään sanoin, ja tässä piilee paitsi mahdollisuus ymmärtämiseen myös mahdollisuus uusiin ei-toivottuihin tulkintoihin.

Kirjallisuutta

Eduskunnan esteettömyystyöryhmä 2006: Eduskunnan esteettömyys- ja saavutettavuusselvitys. Demokratia kaikille – demokrati för alla. Helsinki: Eduskunta.

Heikkilä, Elina 2006: Kuvan ja tekstin välissä. Kuvateksti uutiskuvan ja lehtijutun elementtinä. Helsinki: SKS.

Heikkinen, Vesa 2004: Jauhelihaa ja muita konteksteja. Kulttuurintutkimus 2/2004, 23–34.

Huovila, Tapani 2006: ”look” VISUAALISTA VIESTISI. Helsinki: Inforviestintä Oy.

Kress, Gunther & van Leeuwen, Theo 1996: Reading Images. The Grammar of Visual Design. Deakin University Press.

Mikkonen, Kai 2005: Kuva ja sana. Kuvan ja sanan vuorovaikutus kirjallisuudessa, kuvataiteessa ja ikonoteksteissä. Helsinki: Gaudeamus.

Walker, Sue 2001: Typography and Language in Everyday Life. Prescriptions and Practices. Harlow: Pearson Education.

Van Leeuwen, Theo & Jewitt, Carey (toim.) 2002: Handbook of Visual Analysis. Lontoo: Sage.