Runsas vuosi sitten ilmestyneessä kirjassaan Hetkisen pituus Olli Nuutinen nostaa esiin mielenkiintoisen kysymyksen, jota ei ole kovin paljon pohdittu käytännön kielenkuvauksen kannalta: onko suomessa soinnilliset b- ja g-äänteet. Yleensä kielen opetuksessa ja kielenhuollossa pidetään itsestään selvänä, että on. Nuutisen mielestä ei ole.

Nuutisen tärkeät havainnot ovat vihdoin nostattamassa keskustelua ainakin kielenhuoltajien keskuudessa. Kielikellon numerossa 4/1994 kokenut kielenhuoltaja professori Osmo Ikola pitää Nuutisen käsitystä liioitteluna. Ikolan mukaan tarjolla on homofonian vaara: esim. granaatti – kranaatti, guru – kuru. ”Kyllä nämä sanat pitää voida erottaa toisistaan puheessakin. Ei suomenkaan yleispuhekieli tule toimeen ilman fonologisia oppositioita /p/ – /b/ ja /k/ – /g/.”

Viime Kielikellossa (1/1995) omistaa soinnillisten klusiilien asialle runsaasti huomiota lehtori Pirkko Vapaavalta. Hän torjuu käsityksen b:n ja g:n puutteesta lähes pyhäinhäväistyksenä. ”Olen tehnyt parhaani herättääkseni oppilaissani ärtymyksen (tähdennys EL:n) g:n ja b:n erottamiselle koosta ja peestä.” Ja edelleen: ”Asian hyväksi voisi Kielitoimisto käyttää arvovaltaansa ja vedota kaikkiin osasyyllisiin (tähdennys EL:n): kehottaa yleisradiota, yliopistoja, opettajainkoulutuslaitoksia ja keskiasteen oppilaitoksia järjestämään ’b- ja g-kursseja’; kehottaa kustantajia ja oppikirjantekijöitä laatimaan oppikirjoihin lisämateriaaliksi kasetteja vierassanojen ääntämisestä.” Pirkko Vapaavalta ei yritä itse kumota Nuutisen perusteita, hän ei edes mainitse niitä, hänelle riittää Ikolan perustelu ja vanha käytäntö.

Koska tuo Nuutisen artikkeli ”Vinskaa, venskaa, tanskaa ja ranskaa” ei ehkä ole kovin tuttu Kielikellon lukijoille, kertaan lyhyesti Nuutisen teesin perusteineen. Nuutinen nojaa paljolti foneetikko Kari Suomen tutkimukseen vuodelta 1980. Suomen mukaan suomen kielessä ei ole aitoa klusiilien soinnillisuusoppositiota, aitoa eroa b:n ja p:n tai g:n ja k:n ääntämyksen välillä. Suomen p, t ja k ovat heikkoenergisesti artikuloituja klusiileja; niitä voisi kuvata soinnillisuudeltaan neutraaleiksi. Fysiologisesti katsottuna on hyvin vaikea tehdä eroa toisaalta p:n, t:n ja k:n, toisaalta b:n, d:n ja g:n välille. Jokseenkin kaikki yksikieliset suomalaiset ääntävät klusiilit normaalissa puheessaan enemmän tai vähemmän neutraaleina. Myös kielitieteilijä Fred Karlssonin (1982: 58) mukaan p:n ja b:n, k:n ja g:n välinen oppositio on suomessa marginaalinen.

Kun näin on, Nuutinen toteaa, me kaikki puheen tasolla lisäämme taikinaan sata krammaa markariinia. Se ei todellisuudessa loukkaa kenenkään korvaa. Kirjoitusasut gramma ja margariini ovat pelkkä konventio, yhteinen sopimus.

Nuutisen päätelmät tuntuvat sekä teoriana että käytännössä maisteltuna oikeilta. Totta on tietysti, että jokainen suomenkielinen kykenee, jos haluaa, ääntämään vieraiden kielten b:n ja g:n – ja vieraita kieliä puhuessaan yleensä ääntääkin. Mutta tällöin hän parhaansa mukaan jäljittelee muutenkin kyseisen kielen äännejärjestelmää ja artikulaatiobaasista. Suomenkieliseen puheeseen sijoitettuina aidot, soinnilliset b ja g tuntuvat liian oudoilta, liian poikkeavilta, hyperkorrekteilta, suorastaan koomisilta.

Soinnillisten äänteiden b:n ja g:n muka-olemassaolo suomen kielessä on eräänlainen kieliopillinen silmänkääntötemppu. Me teeskentelemme, että nuo äänteet todella ovat pelissä mukana ja olemme ääntävinämme ne vierassanoissa. Ehkä jotkut kuvittelevat tosissaankin tuottavansa aidot b- ja g-äänteet. Mutta todellisuudessa jokainen tuottaa lähinnä p:n ja k:n.

Jos – siis jos – edellä oleva hyväksytään, päädytään siihen, että suomen ääntämys ja oikeinkirjoitus ovat tässä kohtaa ristiriidassa. Voivatko viisi miljoonaa suomalaista ääntämyksineen olla väärässä? Eivät. Kun teoria ja todellisuus ovat riidoin, on yleensä järkevintä korjata teoriaa.

Nuutinen ehdottaa, että luovutaan ”säännöstä”, jonka mukaan suomea kirjoitetaan kuten äännetään – sehän ei muutenkaan pidä kirjaimellisesti paikkaansa, vertaa loppukahdennus ja äng-äänne. Kirjoitetaan siis edelleen lainasanoissa marginaali ja Belgia, mutta äännetään soinnillisiksi merkityt äänteet tavalliseen tapaan soinnittomina, siis markariini ja pelkia. Näin saatetaan kieliopin sääntö vastaamaan todellisuutta.

Säännön voi saattaa todellisuuden tasalle toisinkin. Voitaisiinhan yhtä hyvin sopia, että kirjoitetaan ääntämyksen mukaisesti Pelkia ja markariini. Näinhän lainoja on käsitelty tuhansien vuosien ajan – ja käsitellään edelleen ääntämyksen tasolla.

Nuutisen reseptit ongelman ratkaisuun ovat yksinkertaiset, käytännölliset ja halvat. Ne tuntuvat ilman muuta järkevämmiltä kuin Vapaavallan keinot, joilla hän haluaa väkisin puristaa todellisuuuden noudattamaan teoriaa. Hänen keinonsa sisältävät paitsi suunnattoman määrän (turhaa) työtä, myös ihmisten syyllistämistä ja ärtymyksen herättämistä, kuten hän itse kirjoittaa.

En jaksa pitää Osmo Ikolan mainitsemaa guru ja kuru -ääntämysten sekoittumista ynnä muuta homofoniaa todellisena ymmärtämisvaarana. Fred Karlssonin (1994: 80) mukaan suomenkielisen tekstin sananmuodoista on homografisia 15 %. Englannissa vastaava luku on 50 % ja ruotsissa peräti 65 %, eikä se tunnu haittaavan näiden kielten tekstien lukijoita.

Aidosti soinnillisen b:n ja g:n ääntämisvaatimusta on perusteltu myös vieraiden kielten mallilla. Mutta eikö ole kohtuuton vaatimus, että meidän pitäisi omaksua omaan kieleemme tietty foneemi vain, jotta jonkin vieraan kielen ääntäminen olisi helpompaa? Pitäisikö meidän siis sovittaa suomen fonologiseen järjestelmään vaikkapa soinnillinen ja soinniton dentaalispirantti, jotta englannin ja nykykreikan opettelu kävisi vaivattomammin? Entä arabian suomelle oudot äänteet? Miten nuo prestiisikielet valitaan? Eiköhän jätetä outojen äänteiden harjoittelu kunkin kielen opettelijan vaivaksi.

Tiedän toki, että soinnillisiin klusiileihin liittyy monia fonetiikan ja kielitieteen ulkopuolisia intohimoja, luokkaristiriitoja myöten (herrojen pee!). Mutta olisi perin miellyttävää, jos edes tutkijat ja opettajat pystyisivät pohtimaan asiaa kylmän ammatillisesti. Turha meidän viiden miljoonan on koko ajan piikitellä toisiamme virheestä, jota ei ehkä ole olemassa.

Erkki Lyytikäinen
amanuenssi
Helsingin yliopiston suomen kielen laitos

LÄHTEET

Ikola, Osmo 1994: Kielenhuollon tehtävät nykyhetkellä. Kielikello 4.

Karlsson, Fred 1982: Suomen kielen äänne- ja muotorakenne. Helsinki.

— 1994: Yleinen kielitiede. Helsinki.

Nuutinen, Olli 1994: Hetkisen pituus ja muita kirjoituksia kielestä. Tietolipas 128. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Helsinki.

Suomi, Kari 1980: Voicing in English and Finnish Stops. Turku.

Vapaavalta, Pirkko 1995: b ja g kuuluvat myös puhekieleen. Kielikello 1.