Karjalan kielen, kielikontaktien ja monikielisyyden tutkija, Mainzin yliopiston professori Anneli Sarhimaa täytti vuoden 2022 helmikuussa 60 vuotta. Karjalan Sivistysseura julkaisi hänen merkkipäiväkseen esseekokoelman Šulkkuńi sanaine. Kirjoituksia karjalasta ja vähemmistökielistä. Kirjan ovat toimittaneet Riho Grünthal, Eeva-Kaisa Linna, Pirkko Nuolijärvi ja Helka Riionheimo, ja 26 hengen kirjoittajajoukko koostuu Anneli Sarhimaan yhteistyökumppaneista ja ystävistä.
Kirjan johdannossa esitellään neljä teemoittaista osiota, joihin kirja on jaettu. Teemat eivät ole tiukasti rajattuja, vaan limittyvät keskenään. Kirjoitusten sisältöjen rajoja verrataan kielten rajoihin: ne ovat veteen piirrettyjä viivoja. Myös kirjan nimi kertoo rajojen sumeudesta ja ehkä myös tarpeesta ravistella ahtaita kielikäsityksiä, nimittäin muoto šulkkuńi on varsinaiskarjalaa ja sanaine livvinkarjalaa. Sanaliitto merkitsee silkkistä, suloista sanaa – siis lempeää ja sovinnollista?
Teoksessa on 24 esseetä, joista suurin osa on kirjoitettu suomeksi ja muutama karjalan kielellä. Kirjoituksissa käsitellään hyvin monenlaisista näkökulmista sekä karjalaa että muita vähemmistökieliä. Tässä kirjoituksessa esittelen niitä esseitä, joissa kosketellaan Suomessa puhuttua karjalan kieltä.
Lainsäädäntö kielenelvytyksen tueksi
Teoksen ensimmäisen osan teema on kieliyhteisön sirpaloituminen, kielten revitalisaatio ja yhteiskunta. Emeritaprofessori Pirkko Nuolijärvi käy kirjoituksessaan läpi Suomen kielilait ja pohtii syitä siihen, miksi karjalan kieli on kaikista asiantuntijoiden ja aktivistien ponnisteluista huolimatta jäänyt lakien ulkopuolelle. Syitä löytyy lukuisia, lainsäädännön hitaudesta ja päättäjien kielitietoisuuden rajoittuneisuudesta karjalankielisen yhteisön sisäisiin ristiriitoihin.
Vastuuta karjalan ja ylipäätään vähemmistökielten näkyvyydestä kantavat Nuolijärven mukaan median lisäksi tutkijat ja muut toimijat, esimerkiksi järjestöaktiivit. Eri toimijoiden onkin tärkeää olla jatkuvassa yhteydenpidossa valtakunnan ja kuntatason päättäjiin. ”Kieliä ei tule asettaa hyödyllisyys- tai paremmuusjärjestykseen, vaan vähemmistökielen hallinta ja kaikenlainen kielisyys on yhtä lailla tukemisen arvoista.” Nuolijärvi vetoaa varsinkin eri murteita edustaviin karjalankielisiin, joiden olisi syytä jättää taakseen erimielisyydet ja näkemyserot yhteisen asian edistämiseksi.
Professori Annika Pasanen vertailee esseessään karjalan ja saamen elvytys- eli revitalisaatioprosesseja. Hän kertoo ”saarnanneensa” lasten kielipesistä eli päiväkoti-ikäisten lasten täydellisestä kielikylvystä jo yli kaksikymmentä vuotta ja katsoo edelleen, että kielipesätoiminta on vakavasti uhanalaisten kielten harvoja realistisia elvytyskeinoja. Kieli elpyy vain sitä puhumalla, vaikka puhuisi virheellisestikin. Inarinsaame on saatu palautettua elinvoimaiseksi sinnikkäiden toimijoiden ansiosta, mutta revitalisaatio ei olisi onnistunut ilman sitä tukevaa kielilainsäädäntöä. Karjalan elvytyksellä on kuitenkin niin kiire, että Pasanen kehottaa keskittymään kielen puhumiseen sen sijaan, että jäätäisiin odottamaan kielelle virallista asemaa ja tukea.
Rajoja ylittävä karjala
Teoksen toisessa osassa käsitellään karjalan kielen ylirajaisuutta. Osa alkaa professori Johanna Laakson kirjoituksella, jossa pohditaan kielirajoja ja kielen rajoja. Käsitys karjalasta suomen murteena oli kirjoittajan opiskeluaikoina 1980-luvulla jo tutkijapiireistä kadonnut, mutta maallikoiden parissa tuo käsitys on elänyt näihin päiviin saakka. Suomi ja karjala ovat eri kieliä, mutta sisarkielten välinen raja ei ole jyrkkä. Karjalan kielen murteiden jatkumosta kirjoittaessaan Laakso viittaa Itä-Suomen yliopiston Raja-Karjalan korpukseen, joka todistaa, etteivät niin sanotusti hyvätkään murteenpuhujat ole pysyneet murrekarttoihin piirrettyjen äänne- ja muotorajojen sisällä, vaan he ovat saaneet vaikutteita sekä oman kielensä eri murteista että suomen itämurteista.
”Vaihtelu ja murteutuminen kuuluu jokaisen kielen olemukseen”, Laakso kirjoittaa. Kuitenkin idealisoituja kielen kuvauksia tarkkoine piirrerajoineen tarvitaan muun muassa kielen standardisoinnissa, yhteisistä normeista sovittaessa.
Karjala on ”ylirajainen kieli”, jota puhutaan kahdessa erilaisessa valtiossa, Suomessa ja Venäjällä. Parhaassa tapauksessa tällaisen kielen viljelijät ja elvyttäjät löytävät Laakson mukaan tilanteesta positiivisia puolia ja korostavatkin rajan erottavuuden sijaan sen yhdistävää merkitystä.
Kieli käyttöön vaikka karaokessa
Kirjan kolmannen teeman esseet on koottu otsikon ”Karjalan kielivarannot” alle. Tietojenkäsittelytieteen emeritusprofessori Martti Penttonen pohtii livvinkarjalaksi kirjoittamassaan esseessä kielentutkijoiden ja -puhujien rooleja kielenelvytystyössä. Tutkijat eivät saa pitää kansaa pelkkinä koe-eläiminä ja katsoa sivusta kielen kuolemista, ja toisaalta puhujien määrätietoinen aktiivisuus on kielen hengissä pitämisen ehdoton edellytys.
Penttonen kirjoittaa kahdesta ajanjaksosta, jolloin karjala olisi voinut nousta kehittyväksi ja tunnustetuksi kieleksi: maailmansotien välinen aika ja Neuvostoliiton sortumisen jälkeinen aika. Yhteisen kirjakielen luominen ei onnistunut, vaan 1990-luvulta lähtien kirjakieliä on kehitetty eri murteiden pohjalta. Niinpä karjalalla ei ole valtiollisen kielen asemaa, ei Suomessa eikä Venäjällä. Lopuksi Penttonen iloitsee uusien tutkijoiden sukupolvesta, joka karttaa murreklikkejä.
Kääntäjä ja tutkija Natalia Giloeva ja professori Helka Riionheimo kuvaavat käännöstyötä yhden sanaesimerkin valossa: kuinka löytää sopiva karjalankielinen käännösvastine sanalle äitiyspakkaus. Kielenelvytystyössä käytetään joukkovoimaa kyselemällä kielen puhujien, opiskelijoiden ja harrastajien näkemyksiä mahdollisista uudissanoista. Äitiyspakkaukselle etsittiin karjalankielistä vastinetta Facebookissa, Paginperti-keskustelukerhossa ja Itä-Suomen yliopiston Kiännä!-projektin seminaarissa. Keskustelujen pohjalta Giloeva päätyi sanaan yskyniekanvakku (eli ”sylilapsen koppa”), jota hän käytti esimerkiksi keväällä 2020 Ylen karjalankielisissä uutisissa.
Kielenelvytystyössä käytetään joukkovoimaa kyselemällä kielen puhujien näkemyksiä uudissanoista.
Timoi Munne on monipuolinen kieli- ja murreaktivisti. Hän esittelee esseessään nykyaikaista karjalankielistä musiikkia Heli Keinosen 1960-luvulla esittämistä lauluista Burlakoiden ja Värttinän sekä Loimolan Voiman tuotantoon. Venäjänkarjalaisen Santtu Karhun Talvisovat-yhtyeen levyistä suurin osa on julkaistu Suomessa, ja osa tuon karjalaisen rockmusiikin uranuurtajan tuotannosta on tullut meilläkin tunnetuksi. Munne analysoi myös karjalaisen musiikin tyylejä ja kehityslinjoja sekä esittelee karjalaisen laululyriikan piirteitä monin esimerkein. Karjalankielistä musiikkia kuulee Munnen mukaan kuitenkin harvoin ja sen pariin on tietoisesti etsiydyttävä. Nykyään sitä voi laulaa myös karaokessa.
Emeritaprofessori Lea Siilin tarkastelee kirjoituksessaan ystävää, tuttavaa, toveria ja kaveria merkitseviä karjalan kielen sanoja ja peilaa niitä suomen ja venäjän saman merkityskentän sanoihin. Sekä suomen että venäjän kaikki vertailtavat sanat esiintyvät karjalassa (esim. suomen ystävä ja tuttava sekä venäjän prijatel’ ja tovarištš), jotkut laajalti, toiset vain suppealla alueella. Kiinnostava yksityiskohta on karjalan veljeä tarkoittavan sanan velji käyttö ystävän tai toverin merkityksessä myös naispuolista henkilöä puhuteltaessa.
Minä, karjala ja karjalaisuus
Kirjan viimeisenä teemana on karjalan kieli ja karjalaisuus kokemuksena. Historian dosentti, yliopistonlehtori Kati Parppei pohtii karjalaisen ”heimoidentiteetin” muotoutumista eri aikoina, Topeliuksen heimokuvauksista lähtien. Nykyisin puhutaan kulttuurisesta omimisesta, ja Parppei kysyykin, onko ”oikea” karjalainen taustaltaan karjalankielinen ja saako hän itse taustaltaan suomenkielisenä kutsua itseään edes karjalaistaustaiseksi. Hän päätyy kuitenkin näkemykseen, että nykypäivän laajakirjoinen karjalaisuus ei liene suitsittavissa minkään tietyn ryhmän omaksi identiteetiksi.
Sosiolingvisti ja karjalaisaktivisti Tuomo Kondie analysoi omaa karjalaisuuttaan arjessa ja vertailee sitä suomalaisille tyypillisiin tapoihin. Tunnevoimaisessa tekstissään hän kuvaa itseään kielenmenettäjäksi, joka on jäänyt lapsuudessa vaille omaa kieltä, joten hän on joutunut opettelemaan sen. Hän tuntee jopa vihaa siitä, miten valtiot ovat toimillaan traumatisoineet karjalaissukupolvia.
Kondie kirjoittaa myös etnostressistä, jota hän tuntee kertoessaan karjalaisuudestaan jollekulle uudelle ihmiselle ja jännittäessään tämän reaktiota. Onneksi hän saa tukea muilta karjalaisilta, ja sana yhteisöllisyys kuvaakin parhaiten sitä, mitä karjalaisuus hänelle merkitsee. Kondie on ylpeä Karjalazet nuoret Suomes – Karjalaiset Nuoret Šuomešša -nuorisojärjestön perustamisesta ja toivoo, että tuleville sukupolville karjalaisuus on positiivisempi kokemus kuin hänelle itselleen.
Itä-Suomen yliopiston tutkijat Henna Massinen ja Milla Uusitupa kertovat yhteisessä kirjoituksessaan siitä, kuinka heidän tiensä vei karjalan tutkimuksen pariin. Tässäkin esseessä pohditaan myös karjalaisuuden käsitettä sekä valaistaan karjalan kielen ja suomen kielen niin sanotun Karjalan murteen suhdetta toisiinsa.
Karjalan tutkimus on saanut kirjoittajat havainnoimaan omasta äidinkielestään suomesta piirteitä, joiden kohdalla ei muuten ehkä olisi tullut pysähdyttyä. ”Meillä on toki yksi yhteinen yleiskieli, mutta lukuisia omia suomiamme.” Massinen ja Uusitupa huomauttavat, että karjalan kielestä ja Suomen karjalankielisten historiasta on jo runsaasti tietoa saatavilla, joten siitä olisi mahdollista kertoa paljon nykyistä enemmän esimerkiksi kouluopetuksessa.
Myös Helka Riionheimo tuo omassa kokemusteemaan kuuluvassa esseessään esiin ajatuksia ja tuntemuksia ei-karjalankielisenä karjalan tutkijana. Hän pitää itseään etuoikeutettuna yksikielisenä, jolla on ollut mahdollisuus käyttää äidinkieltään suomea kaikilla elämän alueilla ilman että sitä olisi tarvinnut puolustaa. Lisäksi hän toteaa, että tutkijoiden odotetaan nykyisin nostavan esiin yhteiskunnallisia epäkohtia, ja kertoo puhuvansa usein ”enemmistön vastuusta” vähemmistöön kuuluvien ihmisten oikeuksien puolustamisessa.
Karjalankieliset ja muut kielivähemmistöt
Useimpien esseiden lopussa on kirjallisuusluettelo, ja monessa niistä mainitaan Anneli Sarhimaan yleistajuinen merkkiteos Vaietut ja vaiennetut. Karjalankieliset karjalaiset Suomessa. Esseiden jälkeen esitellään kirjoittajat ja toimittajat, ja lopuksi on mittava luettelo Sarhimaan julkaisuista eri foorumeilla. Toimituksen ratkaisu kirjoittaa luettelon väliotsikot englanniksi on hämmentävä, koska teos on muuten suomen- ja karjalankielinen.
Yli puolet teoksen esseistä jää tässä suomenkarjalaan keskittyvässä kirjoituksessani esittelemättä, mikä ei tietenkään vähennä niiden arvoa. Kannattaa siis etsiä kirja käsiinsä, avata sen hillityn kauniit kannet ja antaa tekstien viedä. Uskon, että kirjoitukset tuovat useimmille lukijoille uutta tietoa vähemmistökielistä ja ymmärrystä niiden tukemisen tarpeellisuudesta.
Šulkkuńi sanaine. Kirjoituksia karjalasta ja vähemmistökielistä. Toimittajat Riho Grünthal, Eeva-Kaisa Linna, Pirkko Nuolijärvi ja Helka Riionheimo. Helsinki: Karjalan Sivistysseura 2022.