Sikahyvästä hallelujaan

Kristillisten yhteisöjen kielenkäyttöä kuulee usein luonnehdittavan kaanaankieleksi. Sillä tarkoitetaan uskonnollista, tyyliltään juhlallista puheenpartta. Äkkiseltään voisi kuvitella, että kaanaankieltä käyttää vain vanhempi sukupolvi, eivät nuoret. Helsingissä on kuitenkin nuorten aikuisten seurakuntaryhmä, jonka jäsenten puheeseen vanhahtava uskonnollinen sanasto kuuluu. Nuoret tosin käyttävät sitä uudenlaisella tavalla, rinnakkain Helsingin slangin kanssa. Olen tutkinut heidän arkikeskusteluitaan ja havainnut, että kahdenlaiset ilmaukset esiintyvät heidän puheessaan tähän tapaan:

Uskonnolliseen sanastoon liitetään juhlallisuus ja konservatiivisuus ja slangiin epämuodollisuus ja arkisuus. Nuorten aikuisten puheessa kahdenlaiset ilmaukset elävät kuitenkin sulassa sovussa. Niitä voidaan käyttää rinnakkain jopa yksittäisessä puheenvuorossa.

Tarkasteluni kohteena on erityisesti kolme ryhmän jäsentä, Kirsi, Mika ja Saila. Heidän seurakuntansa on osa niin sanottua uuskarismaattista liikettä, jonka teologiassa korostetaan henkilökohtaista uskonratkaisua ja upotuskastetta, Raamatun ohjeiden noudattamista sekä evankeliumin julistamista uskosta vieraantuneille. 

Slangin ja uskonnollisen kielen piirteitä

Helsingin slangin määrittely ei ole helppoa. Slangista on koottu sanakirjoja (laajimpana Paunonen 2000), mutta osa niiden hakusanoista, kuten juttu merkityksessä ’asia’, voidaan tulkita nykyään laajemmin puhekielisiksi. Slangi myös uudistuu nopeasti, eikä uusimpia sanoja ole vielä sanakirjoissa. Sanakirjojen lisäksi slangin määrittelyssä onkin tärkeää ottaa huomioon, missä yhteydessä se esiintyy. Esimerkiksi juttua voidaan pitää slangina silloin, kun se asettuu kontrastiseksi ympäröivän vanhahtavan uskonnollisen sanaston kanssa ja erottuu siitä selvästi.

Uskonnollisen kielen keskeisempiä tyylipiirteitä ovat vanhahtavat vuoden 1938 kirkkoraamattukäännökseen kuuluvat sanat, esimerkiksi vanhurskaus tai armahtaa. Sanastopiirteiden lisäksi vanhan käännöksen vaikutusta ovat jotkin kieliopilliset muodot, kuten monikon ensimmäisen persoonan imperatiivi (menkäämme). Myös kollokaatiot eli sanojen yhteisesiintymät ovat yleisiä uskonnollisessa kielenkäytössä. Kollokaatioita ovat muun muassa verbilausekkeet seurata Jeesusta ja elää lähellä Jumalaa.

Ei mielivaltaista vaan jäsentynyttä

Nuoret aikuiset eivät käytä slangia ja uskonnollista sanastoa mielivaltaisesti, vaan niillä on tehtäviä keskustelussa. Uskonnollinen kieli kasautuu usein sellaisiin puheenvuoroihin, joissa puheena olevaa asiaa kommentoidaan affektiivisesti eli tunnepitoisesti. Aineistossa on esimerkiksi katkelma, jossa Saila kommentoi Mikan seurakuntaelämää koskevaa kertomusta ensin partikkeleilla mm ja nii, jotka ovat melko lieviä myötämielisyyden ilmauksia. Kun Mikan kertomus saavuttaa huippukohtansa, Saila alkaa kommentoida kertomusta affektiivisilla uskonnollisilla huudahdussanoilla aamen ja halleluja, joita hän toistaa tiuhaan. Aamenella ja hallelujalla Saila viestittää, että hän on samaa mieltä Mikan kanssa ja että hän kokee kertomuksen hengellisesti merkitykselliseksi. Toistaminen vahvistaa vaikutelmaa innostuneisuudesta.

Slangia käytetään taas usein sellaisissa kohdissa, joissa toisilta haetaan reaktiota omaan puheeseen. Esimerkiksi Mika kertoo kuulemistaan saarnoista ja yrittää saada Kirsiä ja Sailaa innostumaan niistä. Kun toiset eivät reagoi Mikan kerrontaan, Mika alkaa kehua saarnoja adjektiivilla sikahyvä. Hän toistaa sikahyvän lukuisia kertoja ja yrittää siten herättää toisten kiinnostuksen. Slangi tuo kehumiseen painokkuutta, sillä slangisanat ovat affektiivisia. Muualla kertomuksessaan Mika viljelee runsaasti uskonnollisia ilmauksia, joiden joukosta slangi erottuu selvästi.

Katu-uskottavaa uskoa

Sekä slangi että uskonnollinen sanasto ovat nuorten aikuisten puheessa huumorin keinoja. Slangin avulla ilmaistaan usein ironista suhtautumista ja merkitään siten oma puhe vitsailuksi. Slangin avulla nuoret voivat vitsailla aroillakin aiheilla. Esimerkiksi Mika vitsailee olleensa ”Saatanan ase” eli toimineensa Saatanan hyväksi, kun hän saarnasi nuortenillassa. Hän käyttää kuitenkin itsestään pronominia meitsi, jolla hän merkitsee puheenvuoronsa ironiseksi ja vitsailuksi. Samalla hän viestittää, että uskonnollisilla aiheilla vitsailu ei ole hänen mielestään kartettavaa, vaikka moni pitäisi sitä ehkä vääränä.

Ylipäätään slangia käyttämällä nuoret aikuiset rikkovat yhteisönsä kielellisiä normeja ja irtisanoutuvat kuluneina pitämistään perinteistä. Slangi ikään kuin raikastaa arkaaista uskonnollista kieltä, ja kristinuskosta välittyy katu-uskottavampi ja nuorekkaampi kuva. Omasta uskonelämästä kertomiseen slangi tuo vaikutelmaa henkilökohtaisuudesta; uskossa ei ole kyse oppien toistelusta, vaan se on elävää ja omakohtaista.

Uskonnollisen kielen konventioilla vitsailu vahvistaa sosiaalista sidettä keskustelijoiden välillä. Leikittelemällä sellaisilla ilmauksilla, joita ulkopuoliset eivät ehkä ymmärrä, nuoret aikuiset korostavat yhteenkuuluvuuttaan saman yhteisön jäseninä. Se, että heillä on yhteistä tietoa uskonnollisen kielen käyttöyhteyksistä, mahdollistaa vitsailun. Voikin sanoa, että sekä slangisanat että uskonnolliset ilmaukset – niin erikseen kuin rinnakkain käytettynä – ovat osa seurakunnan nuorten aikuisten omaa ryhmätyyliä, joka erottaa heidät ulkopuolisista ja vahvistaa heidän ryhmähenkeään.

Lähteet

Ketola, Kimmo 2008: Uskonnot Suomessa 2008: käsikirja uskontoihin ja uskonnollistaustaisiin liikkeisiin. Kirkon tutkimuskeskuksen julkaisuja 102. Tampere: Kirkon tutkimuskeskus.

Lappalainen, Hanna 2004: Variaatio ja sen funktiot: erään sosiaalisen verkoston ja sen jäsenten kielellisen vuorovaikutuksen tarkastelua. SKST 964. Helsinki: SKS.

Paunonen, Heikki 2000: Tsennaaks Stadii, bonjaaks slangii: Stadin slangin suursanakirja. Laatineet Heikki ja Marjatta Paunonen. Helsinki: WSOY.

Raevaara, Liisa 2011: Nuorisokieli ammentaa monista lähteistä. Nykysuomi puntarissa 7/8. – Helsingin Sanomat 13.8., A2.

Raevaara, Liisa, tulossa: Hyvä päivä olla minä, mä ja meitsi – minän vaihtelevat asemat ja identiteetit helsinkiläisnuorten puheessa.

Sorjonen, Marja-Leena 2001: Responding in conversation: a study of response particles in Finnish. Amsterdam: Benjamins.