Barcelonan olympiakisojen ajan Helsingin Sanomissa oli osasto ”Cobin postia”, johon oli koottu kisoihin liittyviä pikku-uutisia. Palstan nimen alla komeili kisamaskotti Cobi.

Paitsi olympiasoihtua Cobi kantoi Helsingin Sanomissa perinnettä. Lehden urheilusivuilla vaikutti 50-luvulle saakka nimimerkki Tiikeri, Arvo Tigerstedt, jonka piirroksissa tuotiin Jobin postia suomalaisten epäonnistuttua suurkilpailuissa.

Tiikerin piirrosten taustalla taas oli kieleemme jo ajat sitten juurtunut ilmaus ”jobinposti”, joka tarkoittaa ikävää viestiä tai uutista. Tämä sanonta puolestaan pohjautuu Vanhan testamentin Jobin kirjaan. Tiikeri otti kyllä Raamatun suhteen vähän vapauksia: hänen piirroksissaan Job-niminen nukkavieru ukko toi suomalaisille murheen viestejä, kun taas Jobin kirjassa nimihenkilö on viestien vastaanottaja ja onnettomuuksien uhri.

Job ei elä kulttuurissamme vain Raamatussa ja yhdessä kieltä värittävässä sanonnassa. Kaikkien kärsijöiden isä on innoittanut muun muassa monia kirjailijoita. Lyyrikoista voi mainita vaikkapa V. A. Koskenniemen ja Helvi Juvosen sekä erityisesti Lassi Nummen. Kokoelma Karu laidunrinne syntyi niihin aikoihin, kun Nummi raamatunkääntäjänä työskenteli Jobin kirjan parissa, ja niinpä siinä on muutamia ”reunakirjoituksia” Jobin kirjaan. Lempeällä ironiallaan Nummi tuo niissä Jobin lähemmäksi nykyihmistä. (”Hyvin olet kaiken järjestänyt, sitä en tohdi kiistää./ Minullekin tämän ruukunpalan / joka verrattomasti helpottaa oloani.”)

Job oli hurskas ja kärsivällinen mies, mutta hänen vaimoaan ei ollut siunattu samoilla avuilla. Kun aviomies vain istui jätekasalla ja kaapi paiseitaan, vaimo sanoi: ”Kiroa jo Jumalaa ja kuole pois!” Saarijärven Paavon vaimossa oli samaa vikaa. Kun hallavuosien jälkeen viimeinkin tuli hyvä sato, hän olisi heti ollut haaskaamassa viljaa täysruisleipään, niin että Paavon oli kädestä pitäen opastettava häntä naapuriapuun. Voi olla, että Jobia ja Paavoa yhdistää tässä asiassa vain ikiaikainen ymmärtämättömän vaimon aihelma, mutta Runebergin raamatuntuntemus oli kyllä varmasti parempi kuin nykyisten lehtorien. Raamattu elää kirjallisuudessa ja muuallakin myös myyttien tasolla.

Raamattuun pohjautuvat myytit, aihelmat ja kielikuvat ovat keskeistä kulttuuriperintöämme. Ne – ja niiden takana olevat Raamatun kertomukset – on hallittava, jos aikoo saada taiteesta irti mahdollisimman paljon, ja monesti niiden hallintaa tarvitaan jopa arkipäiväisten ilmausten ymmärtämiseen. Nuorten taidenäyttelyssä, joka lokakuussa 1992 oli Helsingin Taidehallissa, oli paljon raamatullista kuvastoa, ja renessanssin ja barokin taide jää avautumatta, ellei katsoja tunne Raamattua. Silti on vielä matkaoppaitakin, jotka arvaavat kylpevän naisen Susannaksi muita eivät osaa selittää, miksi ongella saadun kalan suussa on kolikko.

Lainauksia ja muistumia

Asia muuttuu astetta hienopiirteisemmäksi, kun siirrytään kirjallisuuteen. Siellä on kyllä ihan selvääkin tekstiä: esimerkiksi Aila Meriluodon runo Abisag selittyy Daavidin historiaa tuntemattomallekin Raamatun selailun, hakuteoksen tai tutun papin avulla. Jo Aleksis Kivi tuottaa enemmän vaikeuksia. Nummisuutarien alussa on selvä viittaus siihen, että Eskon naimareissu heijastelee Tobian kirjan kuvaamaa matkaa, mutta minkäs teet, jos et tiedä sennimistä apokryfikirjaa olevan olemassakaan. Seitsemässä veljeksessä Kivi taas muuntelee Raamatun ilmauksia humoristisesti, ja lisäksi asiaa hankaloittaa se, että hän käytti Vanhaa kirkkoraamattua. Sen ”ohdake” esimerkiksi muuttui 1930-luvun käännöksessä ”lusteeksi” ja tämän vuoden suomennoksessa edelleen ”rikkaviljaksi”.

Lyriikka on kerroksista, ja yhtenä kerroksena on monesti Raamattu. Runous voi olla myös taiteidenvälistä: esimerkiksi Solveig von Schoultzin Isenheim-sarjan takana ovat Matthias Grünewaldin alttarimaalaukset, jotka ovat innoittaneet myös Paavo Rintalaa. Runon sanoma saattaa jäädä kovin ohueksi, jos lukija ei tavoita raamatullista kerrosta. Helpon esimerkin tarjoaa runo, joka on Kari Aronpuron 1991 ilmestyneessä kokoelmassa Tasanko 967. Runoilijasta on kypsässä keski-iässä tullut isä: ”Ja vauva valisti kasvonsa isälle / – – ja me tunsimme / polvistuneemme karjan tavoin / perin anteliaitten vetten äärelle / Tuskan ja nautinnon. taloudessa / vauvan ääni oli liiton ääni, käsi / joka kirjoitti lihaamme syventyneen suhteen / merkin.”

Monesti jo kaunokirjallisen teoksen nimi vaatii Raamatun tuntemusta. Kirjasta muodostuu heti alkuun selvempi kuva, jos tietää, mistä Maila Talvion Niniven lapset on saanut nimensä, mistä Paavo Rintalan Palvelijat hevosten selässä tai Esa Adrianin Heinäsirkka kulkee kankeasti. Tämä vuosi vanhentaa Adrianin teosta sikäli, että uudessa Saarnaajan suomennoksessa heinäsirkka ”ahmii vatsansa täyteen”.

Jokainen, joka vähänkin tuntee Raamattua, tietää, millä kaivolla Linnan Kivivuoren Otto on käynyt, kun hän sanoo selkänsä työnteolla rikkoneesta Koskelan Jussista: ” – mitä hyödymme vaikka voittaisimme koko mailman, jos saamme vahinkon seläällemme.” Tunnistaminen on jo vaikeampaa, kun Pekka Kejonen puhuu Saatanasta, ”joka on sisäisesti meissä”. Sanat nousevat Luukkaan evankeliumin jakeesta 17:21; Jeesus puhuu siinä kyllä Jumalan valtakunnasta, ei Saatanasta. Samaan jakeeseen viittaa Helvi Juvonen Pikarijäkälä-runossaan.

Raamatun tavoin on lainattu myös virsikirjaa. Kun ravintolaseurue kaipaa yhtä joukostaan, saattavat muistua mieleen virren sanat ”kell’ esteenä on emäntänsä” (Raamatussa Luuk. 14:20). Pyhää tekstiä on käytetty myös henkiseen mitanottoon: pilasaarnat ovat vanhaa kansanperinnettä, ja vallattomilla lainauksilla on käyty rajaa oivalluksen ja tyylirikon välillä. Kovin arkaan Raamatun kohtaan mutta kiitettävän humoristisesti on kajonnut Jukka Parkkinen eräässä korppikirjassaan. Metsämiehet asettavat tolpan päähän täytetyn huuhkajan ampuakseen sen kimppuun hyökkääviä variksia. Kalevi Korppi lehahtaa lentoon varoittaakseen vähempiä veljiään mutta joutuu itse tulilinjalle. Viimeisillä voimillaan hän kähisee variksille: ”Se on täytetty.”

Haluaisinpa nähdä sen, joka kääntää Kalevi Korpin sanat jollekin vieraalle kielelle. Sellaisenaankin Raamattu on kääntäjälle melkoinen koetinkivi: ellei hän tunnista tekstiin lainattua raamatunkohtaa tai vapaamuotoista muistumaa, käännöksestä voi jäädä puuttumaan merkittäviä nyansseja. Anglosaksisen kaunokirjallisuuden kääntäjä tarvitsee pöydälleen Jaakko-kuninkaan raamatun ja siihen perustuvan hakusanakirjan. Pahitteeksi ei olisi, että kääntäjän koulutuslaitoksissa tentittäisiin Raamattu soveltuvin osin.

Raamattu jokapäiväisessä kielessä

Tavallinen lehdenlukija törmää vähän väliä Raamatusta peräisin oleviin ilmauksiin. Viime kesänä kävin juhannusmatkalla päällisin puolin läpi päivän Helsingin Sanomat, ja silläkin menetelmällä jäi haaviin monia sanontoja. Kun Olli Kivinen käsitteli kolumnissaan Yhdysvaltojen ja Venäjän ydinaseneuvotteluja, hän otsikoi: ”Susi ja lammas asettuivat kedolle.” Toisen jutun mukaan militarismista seuraa ”itkua ja hammasten kiristystä”. Vuotoksen aluetta uhkaa vedenpaisumus, hallitus on ulkokultainen, Yhdysvaltojen eteläosissa vallitsee rikollisuuden, rasismin ja kuolemantuomioiden kolmiyhteys ja niin edelleen. Urheiluosaston kirjoittaja näkyi ihastuneen oivallukseensa, että Afrikassa työskentelevä suomalainen liikunnan asiantuntija on kuin lähetyssaarnaaja. Tämä levittää ”liikunnan ilosanomaa” ja vastaa kärsivällisesti ”epäilevän Tuomaan” kysymyksiin.

Urheilu ja politiikka lienevät ne maalliset elämänalueet, joilla Raamatun ilmauksia eniten viljellään. Tämä on luonnollista, käyttäväthän ne muutenkin värikästä ja affektiivista kieltä. Nimenomaan urheilukielessä on tosin enemmän tahtoa kuin taitoa. Maalivahti ”häärii häkin suulla pelastavana enkelinä”, ja ”Teemu Selänteen ammattilaishaaveet muuttuvat lihaksi” (sinänsä hyvä esimerkki raamatuntuntemuksen alkeiden tarpeellisuudesta). Mielenkiintoista on, että yksi ja toinen urheilija pannaan edustustehtävässä ”paljon vartijaksi”. Raamatussa puhutaan palvelijoille uskottujen talenttien yhteydessä ”paljon haltijasta”, mutta vartija ilmeisesti sopii luontevammin tekstiyhteyksiin.

Politiikan kieltä väritetään samalla tavoin: ”Helpompi on kamelin mennä neulansilmästä kuin ei-kepulaisen päästä Kärsämäen kunnanvaltuustoon.” Dosentti Juha Siltala sanoi eräässä kesätapahtumassa: ”Ennen Kekkonen tai idänsuhteita vartioivat poliitikot nousivat kuin Mooses Siinainvuorelle neuvottelemaan siitä, minkälaisia laintauluja kansan on noudatettava.” Kuva on jokseenkin selvä, mutta Raamatun tuntemus antaa siihen lisää ytyä — joku voi esimerkiksi muistaa jatkon: ’’Kun Mooses laskeutui Siinainvuorelta molemmat liitontaulut käsissään, hänen kasvonsa säteilivät; koska hän oli puhunut Herran kanssa.”

Varsinaisten Raamatun sanontojen lisäksi kielessämme on myös Raamatusta ja hengellisestä kielenkäytöstä periytyviä malleja, kuten rinnasteiset sanaparit ”iät ja ajat”, ”ei osaa eikä arpaa” ja niin edelleen. Näitähän muun muassa Aleksis Kivi käytti, ja niitä on tämän päivänkin kielessä. Jos nykykielestä rupeaisi tarkasti etsimään perinnäisen raamattusuomen jälkiä, niitä löytyisi paljon.

Raamatunsuomennos ja suomen kieli

Raamattusuomi on. monille rakas kielimuoto, osa heidän henkistä kivijalkaansa. Niinpä monet myös ovat hätääntyneet uuden raamatunsuomennoksen takia; tuntuu suorastaan siltä, kuin uudenmuotoinen teksti loukkaisi heidän perusturvallisuuttaan. Huolestumisen kyllä ymmärtää, joskin siinä on monesti ylilyönnin makua: Ei tähänastisia Raamattuja koota kansan käsistä pois, ja vanhaan tekstiin mieltyneet voivat toki pysyä Jeesuksenkin esittämässä ajatuksessa, että vanha viini on uutta parempaa.

On jopa pelätty, ja vakavasti väitettykin, että uusi käännös köyhdyttää suomen kieltä korvatessaan raamatullisia ilmauksia yleiskielisillä. Tuskinpa sentään niin käy. Perinnäisen raamattukielen sanoja on kyllä poistettu uudesta suomennoksesta, mutta ne ovat senluonteisia, että joutivatkin pois. Miksi säilyttää esimerkiksi joidenkin kaihoama ”ihokas”, joka on nykylukijalle outo ja antaa väärän mielikuvan? Samantapaisia sanoja ovat esimerkiksi ”näkyleipä” ja ”esikartano”. Ihokas on nyt yksinkertaisesti paita, näkyleivistä on tullut uhrileipiä, ja esikartano on selvennetty esipihaksi.

Muutoksista.huolimatta esimerkiksi sotanäyttämöä kutsutaan varmasti vastedeskin helvetin esikartanoksi, ei esipihaksi. Konkreettisesta lähtökohdastaan etääntyneet sanonnat elävät omaa elämäänsä, raamatunkäännöksessä tapahtuneet muutokset eivät vallan äkkiä vaikuta niihin. Tämä on suomennostyössä tullut moniaat kerrat esiin. Edelleenkin puhutaan hyttysten kuurnitsemisesta, vaikka jo 30-luvun Kirkkoraamatussa verbi on muutettu siivilöimiseksi – sahtikulttuurilla ei ollut tarpeeksi painoarvoa. Samoin pidetään yhä kynttilää vakan alla, vaikka Kirkkoraamatussa kynttilä on korjattu alkutekstin ja kulttuurihistorian mukaiseksi lampuksi.

Sanonnoista herätti raamatunkäännöskomiteassa ehkä eniten keskustelua ”potkia tutkainta vastaan”. Sellaistakin ratkaisua esitettiin, että kreikan kentron olisi muuten käännetty (häränajajan) piikiksi tai pistimeksi mutta Damaskoksen tien tapahtumassa vanhaan tapaan tutkaimeksi. Tällainen menettely olisi ollut aika merkillinen, eikä siihen onneksi päädytty. Nyt Jeesus sanoo Saulille, myöhemmälle apostoli Paavalille: ”Paha sinun on potkia pistintä vastaan.” Saapahan lukija tai kuulija ainakin selvemmän näkömielikuvan. Silti fraasi ”potkia tutkainta vastaan” varmasti säilyy kielessämme – vaikka suuri osa sen käyttäjistä tuskin tietää, mitä tutkain-sana tarkoittaa.

Suomen kieltä uusi käännös siis köyhdyttää mitättömän vähän, jos lainkaan. Vanhat raamatullisuudet elävät kyllä hengellisessä kielessä, osin virsikirjan tukemina. Viisi vuotta sitten käyttöön otettu virsikirjahan on selvästi vanhakantaisempi kuin uusi raamatunkäännös. Ihmetellä sopiikin, miksi näiden kahden suurhankkeen järjestys oli sellainen kuin oli.

Raamatunsuomennoksen oletetusta köyhtymisestä keskusteltaessa on syytä ottaa huomioon kaksi seikkaa. Ensinnäkin on muistettava, että uusi käännösmenetelmä on rikastanut Raamatun kieltä, kun samoja alkutekstin ilmauksia on eri kohdissa käännetty eri sanoin, tekstiyhteyden mukaisesti. Toiseksi olisi hyvä muistaa, että kirjalliset tavoitteet ovat nykyisin erilaiset kuin viisikymmentä vuotta sitten. Eivät uudet psalmikäännöksetkään ole mielestäni arkisia, niin kuin pari niiden moittijaa on väittänyt. Niissä vain on otettu – alkutekstin ohella – huomioon nykyinen kirjallinen kielenkäyttö. Koruttomuus on usein tehoavampaa ja juhlavampaakin kuin alkutekstin ilmausten ja rakenteiden toistaminen. Näin ajatellen käänsimme psalmissa 88 ns. vapaasti: ” – kuule minun hätähuutoni!” Kirkolliskokous katsoi kuitenkin paremmaksi vanhan muodon ” – kallista korvasi minun huutoni puoleen!” Olisihan siinä korvan verran käännöstä köyhdytetty.

Raamatunsuomennostyössä pyrittiin ymmärrettävään, aiempaa helpommin aukeavaan tekstiin. Hiljaa mielessäni olen toivonut, että kun käännös tämän vuoden ensimmäisenä adventtina otetaan käyttöön, joku pappi muistaisi Nehemian kirjan jakeen 8:12. Sen edellä kerrotaan, kuinka pakkosiirtolaisuudesta palanneille selitettiin Mooseksen lakia, ja jae itse kuuluu: ”Ja kaikki lähtivät aterioimaan, ja he lähettivät maistiaisia ja viettivät suurta ilojuhlaa, sillä he olivat ymmärtäneet sen, mitä heille oli puhuttu.”

Raamattutietämystä tarvitaan

Toivottavasti uusi suomennos innostaa lukemaan Raamattua. Näyttää näet siltä, että raamattutietämys on vastedes entistä enemmän ihmisten oman aloitteikkuuden varassa. Jos koulun uskontotunteja vähennetään kaavailujen mukaisesti, pitäisi löytää jokin uusi tapa Raamatun opettamiseen. Aineidenvälisyydessä olisi puolensa. Raamattuhan liittyy uskonnon lisäksi ainakin äidinkieleen, historiaan, kuvaamataitoon ja musiikkiin – veistoa en mainitse, koska Nasaretin Joosef oli rakennusmies eikä puuseppä. Yleissivistys on ihmiselle arvokas pääoma, ja Raamattu on olennainen osa sitä. Lisäksi Raamattu on suurta maailmankirjallisuutta. Tähän puoleen tutustuva voisi alkajaisiksi lukea vaikka Ruutin tai Joonan kirjan tai pitempänä tekstinä Ensimmäisen Mooseksen kirjan, todella rikkaan ja värikylläisen kokonaisuuden, jossa on jopa veijariromaanin piirteitä.

Kun parinkymmenen ikäisiltä ranskalaisnuorilta viime talvena televisio-ohjelmassa kysyttiin, mitä pyhä kolminaisuus tarkoittaa, yksi vastasi: ”Vapaus, veljeys ja tasa-arvo”, toinen arveli sen liittyvän keskiaikaan, ja eräät mainitsivat erilaisina yhdistelminä Jeesuksen, Marian, enkelit ja apostolit. Ranskassa ei opeteta uskontoa koulussa. Toivottavasti meillä Suomessa säilyy paremmin yhteys Raamatun luomaan kulttuuriperintöön, ja samalla äidinkielen taito. Raamattua ja sen ilmauksia tuntemattoman kielenkäytöstä jää pois kokonainen rekisteri, sekä aktiivisesti käytettävä ilmausvarasto että tausta, johon suhteuttaa oma ja toisten sanoma. Tällainen toistaitoinen lähtee pahasti takamatkalta, kun hän alkaa lukea esimerkiksi Solveig von Schoultzin novellia ”Ja juotan kamelisikin”.