Usein kuulee sanottavan, etteivät nykysuomalaiset enää puhu murteita tai ettei sitä alkuperäistä pälkäneläistä tai liperiläistä murretta enää puhuta.

On varmasti totta, ettei 1970-luvulla syntynyt pälkäneläinen puhu samoin kuin sata vuotta aikaisemmin Pälkäneellä syntynyt, mutta totta on sekin, ettei Pälkäneellä syntynyt ja kasvanut kaksikymmenvuotias puhu samalla tavalla kuin samanikäinen liperiläinen.

Käsitys, ettei murteita enää puhuttaisi, johtuu pitkälti siitä, että on totuttu ajattelemaan, että oikeaa murretta ovat puhuneet vain 1800-luvun lopulla syntyneet tai sitä vanhemmat suomalaiset. Näinhän asiaa ei tarvitse nähdä, vaan yhtä oikeaa on jokaisen ”murtama” suomi, oli puhuja syntynyt viime vuosisadalla tai kaksikymmentä vuotta sitten. Kielen luonteeseen kuuluu jatkuva muutos, joten suomalaistenkaan puhekieli ei ole samanlaista nyt kuin sata vuotta sitten. Yhtenä hetkenä kielen muutos näkyy monenlaisena vaihteluna: eri alueilla asuvat puhuvat eri tavalla, eri-ikäiset puhuvat eri tavalla, eri tilanteissa puhutaan eri tavalla. Toisaalta sama ihminen puhuu mahdollisesti eri-ikäisenä eri tavalla.

Murteetkin muuttuvat

Suomen murteet ovat kyllä menettäneet omaleimaisuuttaan ja lähentyneet toisiaan. Tähän on erilaisia syitä: Ensinnäkin suomalaisille on tarjolla asuinpaikasta riippumatta viestimien välityksellä samat kielelliset mallit. Toisaalta muuttoliike maaseudulta kaupunkeihin vähentää maaseutumurteiden puhujien määrää ja hyvien yhteyksien avulla myös uudet kielelliset mallit leviävät alueelta toiselle. Myös se, että suuria sosiaalisia eroja ei ole, tasoittaa eri ryhmien kielellisiä eroja. Tasoittumisesta huolimatta murre-eroja kuitenkin on.

Termillä murre on totuttu nimittämään maaseudulla puhuttua kieltä, vaikka myös kaupunkien puhekieltä voitaisiin nimittää murteeksi; eroavathan eri kaupunkienkin puhekielet toisistaan. Helsinkiläisen, tamperelaisen ja oululaisen erottaa yhä toisistaan puheen perusteella.

Murteiden muutosta tutkitaan

Suomen kieltä, erityisesti sen eri aluemurteita, on tallennettu valtavat määrät. 1800-luvulla syntyneitä vanhuksia on haastateltu ääninauhoihinkin 1950-luvulta lähtien; nauhoitteet on arkistoitu Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen Suomen kielen nauhoitearkistoon. Tutkimuskeskuksessa on myös suuret murresanastokokoelmat ja Helsingin ja Turun yliopistossa lisäksi muoto- ja lauseopilliset kokoelmat kymmenistä pitäjänmurteista. Kuutisenkymmentä vuotta vanha Lauri Kettusen Murrekartasto, yhden ihmisen suurtyö, on sekin yhä avuksi aluemurteita tutkittaessa.

Aluemurteiden tallennus ja monentyyppinen tutkimus oli 1970-luvulle asti suomen kielen tutkijoiden pääala. Viime aikoina muuntyyppisen tutkimuksen lisääntyessä aluemurteiden tutkimus on jäänyt vähäisemmäksi. Murteita ei kuitenkaan ole aivan kokonaan unohdettu. Yliopistoissa valmistuu erilaisia tutkimuksia, ja osaltaan nykymurteiden tilaa suomalaisella maaseudulla selvittää vuonna 1989 aloitettu Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen murteenseuruuhanke.

Murteenseuruulla tarkoitetaan sitä, että eri puolilla Suomen maaseutua asuvia eri-ikäisiä suomalaisia haastatellaan kymmenen vuoden välein. Tällöin ei seurata pelkästään eri paikkakuntien murteen muuttumista vaan myös kunkin haastatellun kielen muuttumista iän myötä. Nauhoituksia on tehty länsimurteisilla paikkakunnilla Eurajoella, Alastarolla, Pälkäneellä, Artjärvellä, Kauhavalla ja Alatorniolla sekä itämurteisilla paikkakunnilla Savitaipaleella, Lapinlahdella, Liperissä ja Sotkamossa.

Otan esimerkiksi yhden seuruussa mukana olevista paikkakunnista, pohjoiskarjalaisen Liperin. Sadassa vuodessa Liperin murre on muuttunut moneen suuntaan. 1800-luvun liperiläisten kieleen kuului vielä sananlopun k, esimerkiksi Tulek! Mänin sinnek. Nyt tällaisia muotoja ei enää kuule. Toisaalta ennen sanottiin savolaisesti ja samoin kuin yleiskielessä minä ja sinä, mutta nykyisin yhä useammat ja nuoremmat lähes aina käyttävät variantteja mie ja sie. Myös seuraavia murteellisuuksia kuulee yhtenään: ist(t)uu (’istua’), yhttään mittään (’yhtään mitään’) ja kolome (’kolme’). Eikä Liperissä ole yleiskielen d:n paikalla yleensä mitään: sanotaan sae (’sade’), viijään (’viedään’) ja yhessä (’yhdessä’). Selvimmin on väistynyt ns. ”viäntäminen”. Kun vanhemmat suavat kalloo, nuoret saavat kallaa, eivät kuitenkaan kalaa kuten esimerkiksi artjärveläiset Uudellamaalla. Liperiläiset sanovat lähtiessään myö männään tai myö mennään, mutta eivät yleensä me mennään eivätkä varsinkaan me menemme. Kaikki edellä mainitut piirteet ovat lähinnä äänneopillisia, mutta tutkimuksenalaisia murre-eroja on myös muoto-opillisissa, sanastollisissa ja lauseopillisissa piirteissä.

Murteet eivät ole kuolemassa

Tähänastisten tutkimusten perusteella voi sanoa, että murteiden kuolemisesta ei ainakaan vielä 1990-luvulla ole pelkoa, sillä paikallismurteiden puhujia on varsinkin yli 40-vuotiaissa mutta myös nuoremmissa. Toisaalta suuri osa puhuu kieltä, jossa on piirteitä sekä kirjakielestä että oman kotiseudun murteesta mutta lisäksi myös eteläsuomalaisesta kaupunkilaisesta puhekielestä. Yleiskieltä ei juuri käytetä ystävien ja tuttavien kanssa jutusteltaessa, vaikka tilanteittain kieli vaihteleekin, niin maaseudulla kuin kaupungissakin. Yleiskieli kuuluu nykyisin useimpien mielestä vain virallisiin julkisiin tilanteisiin.

Murteenseuruun tehtävänä on tutkia maaseudun puhekieltä, mutta vähintään yhtä tärkeää on kaupunkien puhekielen seuraaminen, asuuhan suurin osa nykysuomalaisista kaupungeissa. 1970–1980-luvulla tutkittiin Turun, Tampereen ja Jyväskylän puhekieltä Nykysuomalaisen puhekielen murros -hankkeessa, ja 1980-luvulla on tutkittu myös Helsingin puhekieltä.

Sekä kaupungeissa että maaseudulla kieli vaihtelee ja muuttuu koko ajan, joten tutkimista riittää. Puhekielen tutkijat seuraavat kiinnostuneina, onko suomen kielen muutoksen suunta kaikkialla sama vai loitontuvatko maaseutu ja kaupungit myös kielellisesti. Millaista lienee 2000-luvun suomi? Monenlaista kai – toivottavasti sentään suomea.

 

Kirjoittajan pro gradu -työ käsittelee Liperin murteen muuttumista, ja se on osa Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen murteenseuruuhanketta.