Poikkeaako kirjakieli puhutusta arkikielestä liiaksi?

Näin kirjoitti v. 1820 Reinhold von Becker juuri perustamassaan suomenkielisessä sanomalehdessä. Suomen kirjakielen ”korjaamisen” teki välttämättömäksi von Beckerin ja muiden kansallisen herätyksen miesten silmien edessä kangastava suuri päämäärä: suomen kielen kehittäminen koulutuksen, hallinnon, kirjallisuuden ja monipuolisen kulttuurin kieleksi.

Lukijoille ei ollut epäselvää, mitä von Becker tarkoitti kirjojen kielellä ja mitä selkeällä kielellä, jonka mukaan kirjat tuli korjata. Vähäisen suomenkielisen kirjallisuuden kielimuotona oli perinnäinen pipliasuomi: länsimurteisiin pohjautuva, monessa suhteessa vierasvoittoinen, kehityksessään kangistunut ja ensisijaisesti vain uskonnollisen viestinnän tarpeisiin kehitetty kirjakieli. Selkeää kieltä olivat kansanmurteet, von Beckerin ja monien muidenkin mielestä nimenomaan Itä-Suomen murteet.

On muistettava, että suomen kieli tuohon aikaan eli vain oppimattoman kansan keskustelukielenä, siis alueittain vaihtelevina kansanmurteina. Oppinut väki ja virkamiehet olivat siirtyneet käyttämään ruotsia. Yleispuhekielen tai ns. sivistyneen puhekielen syntymiseen alkoi olla edellytyksiä vasta viime vuosisadan lopulla, kun suomenkielinen koulutus oli saatu alkuun ja kun myös muutamat lukeneistoperheet olivat ottaneet suomen kotikielekseen.

Yleensä kansallisen herätyksen miehet korostivat yhteisen, kansakuntaa yhdistävän kirjakielen merkitystä. Von Beckerkään ei asettanut yhtenäisen kirjakielen arvoa kyseenalaiseksi. Erimielisyydet koskivat sitä, mikä tulisi olemaan tradition, mikä kansankielen osuus uudistuvassa kirjakielessä. Traditio piti useissa kohdin yhtä läntisimpien murteiden kanssa, ja näin murrosvaihe on saanut jälkipolvilta ”murteiden taistelun” nimen. Tuloksena oli kompromissi. Traditio piti esim. sellaisessa pitkään kiistellyssä kysymyksessä kuin t:n astevaihtelun merkinnässä: d säilyi, vastoin käytännöllisesti katsoen kaikkien murteiden kantaa. Toisaalta varsinkin morfologiaa uudistettiin itämurteiden perustalla. Sanasto rikastui murteiden aineksista ja etenkin tietoisen sepityksen tuloksista. Pitkästi tämän vuosisadan puolelle on vienyt sen uudistuksen toteuttaminen, jonka von Becker äsken siteeratussa kirjoituksessaan muotoilee näin:

Minä olen myös pyytänyt sanoa joka asian Suomalaisten omilla puheen-parsilla, niin paljon kuin olen taitanut, ettei kirjotukseni – niin kuin usein tapahtuu Herrojen Suomea kirjottaissa – tuntusi Ruotista käätylle.

Kirjoin synty on kielestä, von Beckerin ilmaisutapaa käyttäen. Silti kirjakieli on jotakin muuta ja jotakin enemmän kuin mikään puhutun kielen muoto. Sekä meillä että muualla kirjakieli poikkeaa puhutusta arkikielestä, ja syyt tähän ovat sekä historiallisia että kielimuotojen tehtäviin liittyviä.

”Yksityiskieli” ja ”julkisuuden kieli”

Mielestäni Ulf Teleman osuu olennaiseen, kun hän teoksessaan ”Språkrätt” (Lund 1979) korostaa kirjakielen asemaa julkisuuden kielenä. Julkisen ja yksityisen kielen käyttöalaa hän havainnollistaa seuraavalla kaaviolla (kaavio 1).

”YKSITYISKIELI”
”LÄHIKIELI”

”JULKISUUDEN KIELI”
”ETÄKIELI”

Kaavio 1 (Ulf Telemanin mukaan)

Perhe-elämässä ja vapaa-aikana puhutaan ensisijaisesti yksityiskieltä. Kysymys on tietyistä henkilöistä ja tietyistä asioista. Kieltä käytetään usein vain yhdessäolon tai viihtymisen vuoksi, se ilmaisee hetken tunnelmia tai ihmisten tunteita toisiaan kohtaan, sitä käytetään turvallisuudentunteen luomiseen tai riitelemiseen jne. Lähikieli on omiaan kokemusten välittämiseen.

Yksityiskieli on usein mahdollista myös työpaikoilla, ja esim. käsityöammattien erikoiskieli on eräänlaista yksityiskieltä. Lähikieli ulottuu myös kulttuurielämään. Kaunokirjallisuudessa kuvataan usein yksityistä elämänpiiriä, ja se näkyy kielestä. Kaunokirjallinen viestintä toimii kuitenkin toisin ehdoin kuin viestintä perheessä tai työpaikalla. Dialogi on kuviteltua. Oikeastaan kirjailija esittää monologia yksinäiselle ja äänettömälle lukijalle.

Julkisuus tuottaa kielinormeja, jotka poikkeavat yksityiskielen normeista, sillä julkisuuden kieltä on voitava käyttää ajasta ja paikasta riippumatta. Sen tärkein ilmenemismuoto on kirjoitus – perhepiirissä taas kirjoittamisella on peräti vähän merkitystä. Puhuttunakin julkisuuden kieli on usein monologia, yksityiskieltä taas käytetään enimmäkseen dialogissa. Tästä syystä merkityssisällöt on julkisuuden kielessä ilmaistava täydellisemmin. Julkisuuden kielen käyttäjällä on sanomansa vastanottajasta vain ylimalkainen käsitys, eikä hän voi luottaa tämän taustatietoihin. Vastaanottaja taas ei voi keskeyttää ja kysyä tai esittää omia huomautuksiaan. Näin julkisuuden kielen on muodostuttava täydellisistä virkkeistä. Yksityiskielen keskustelukokonaisuudessa sitä vastoin riittävät usein katkelmatkin.

Julkisuuden kieli on valtakunnallisesti standardoitua. Se on valtion kieltä, ja valtio on puolueeton, se on yksityisten kansalaisten yläpuolella eikä osoita yhteenkuuluvuutta kenenkään kanssa. Sen kieli on anonyymia. Valtion teksteissä ja julkisuuden keskusteluissa pyritään ilmaisemaan yleisiä sääntöjä ja yleispäteviä ajatuksia puhtaassa muodossa. Lähettäjä ei puhu tai kirjoita omissa nimissään vaan organisaation, ryhmän, viranomaisen tai itsensä valtion puolesta.

Julkisuuden kieli on siis murteetonta. Yksityiskielelle sitä vastoin on ominaista, että se vaihtelee yhteisöittäin. Jopa yksityiset perheet voivat kehittää omia kielinormejaan. Varsinkin sosiaalisesti ja maantieteellisesti eriytyneet normit tuntuvat vahvasti lähikielessä. Pienessä ryhmässä olemme oma itsemme ja ilmaisemme puheessa myös tunteitamme, asenteitamme ja erikoisuuksiamme.

Lähikielessä on konkreettisilla, elämän perusasioihin liittyvillä sanoilla keskeinen asema, julkisuuden kielessä abstraktisilla ja analyyttisilla. Julkisuuden kielen tunnusmerkkinä on laaja sana- ja käsitevarasto niillä aloilla, joita julkinen viestintä koskee: politiikan, talouselämän, luonnontieteiden, tekniikan jne. Erot ovat odotuksenmukaisia, sillä näillä kielimuodoilla on eri tehtävät. Ne ovat kehittyneet eri olosuhteissa ja eri tarkoituksiin.

Jokainen omaksuu kasvuvuosinaan yksityiskielen: oman kotinsa ja lähiympäristönsä kielen. Jokainen myös liikkuu ja seurustelee kaiken ikänsä yhteyksissä, jotka edellyttävät yksityiskielen käyttöä. Julkisuuden kielen kanssa lapset joutuvat kasvuvuosinaan tekemisiin eri määrin sen mukaan, mikä julkisuuden kielen asema on heidän vanhempiensa elämässä. Viimeistään koulussa sen kanssa kuitenkin joutuvat tekemisiin kaikki.

Koulussa lapset kohtaavat julkisuuden kielen, ja siellä heidän tulisi se myös oppia. Koulun tehtävänä on – muun muassa – kasvattaa lapset toimimaan yhteiskunnan aikuisina jäseninä; yhtenä osana tätä tehtävää on perehdyttäminen yhteiskunnallisen toiminnan kieleen. Tätä kieltä tulisi oppia sekä vastaanottamaan että tuottamaan. Sen opettaminen ei tietenkään ole vain äidinkielenopetuksen tehtävä, vaan koko koulun tehtävä. Äidinkielenopetus on kuitenkin erikoisasemassa: siinä julkisuuden kieleen opastaminen on tietoista, siinä käytetään myös ”kieltä kielestä”.

Normit yksityiskielessä ja julkisuuden kielessä

Yhdeltä kannalta julkisuuden kielen ja yksityiskielen eroa voi ymmärtää tarkastelemalla normien asemaa kummassakin kielen lajissa. Normeja tietysti on molemmissa, mikä tahansa yksityiskielen muotokin on aina normijärjestelmä. Normit säätelevät kielellistä ilmaisua eri kannoilta, Telemanin mukaan kolmella tasolla:

(1) Mitä saa/voi/pitää ilmaista.
(2) Miten saa/voi/pitää ilmaista (1).
(3) Milloin saa/voi/pitää ilmaista (1) tavalla (2).

Puheyhteisön normeista riippuvaista on ensinnäkin se, mistä ylipäänsä on mahdollista puhua. Toisella tasolla määräytyy ilmauksen rakenne: mikä syntaksi, mikä ääntämys tai oikeinkirjoitus, mikä lausemelodia, mikä välimerkki? Kolmas taso ei ole puhtaasti kielellinen. Siihen sisältyvät myös niiden ei-kielellisten toimintojen säännöt, jotka ehkä myötäilevät kielellistä toimintaa tai ovat sen vaihtoehtona. Tällä tasolla ovat myös säännöt siitä, tuleeko ylipäänsä puhua. – Kieltä käytettäessä ovat kaikki normitasot mukana.

Yksityiskielen normit ovat yleensä implisiittisiä: ihminen noudattaa niitä puheessaan tai soveltaa niitä puheen tulkintaan olematta niistä ainakaan selvästi tietoinen. Selvimmin ne huomataan silloin, kun joku rikkoo niitä, puhuu poikkeavasti. Kysymys on silloin yleensä kahden normijärjestelmän yhteentörmäyksestä (esim. kahden eri murteen, murteen ja yleispuhekielen). Tietysti yksityiskielen normeista on mahdollista päästä perille myös kieltä tallentamalla ja havainnoimalla. Kielentutkijoilla on kyllä käsitys siitä, millaista on ”aito” Rauman tai Laihian tai Kuopion murre. Viime vuosikymmenen lopulla toteutettu suomalaisen puhekielen murroksen tutkimus on tuottanut monenlaista tietoa siitä, miten maamme suurissa kaupungeissa tätä nykyä puhutaan. Ihminen ei kuitenkaan käytä arkista puhekieltään säännöt mielessä vaan noudattaa sen normeja tiedostamattaan.

Julkisuuden kielenkin normit ovat 1. ja 3. tason osalta suureksi osaksi implisiittisiä. 2. tasoa eli kielen rakenteen tasoa sen sijaan on säännelty ja säännellään myös tietoisesti. Implisiittiset normit on pyritty muotoilemaan säännöiksi, ja on myös varta vasten luotu normeja.

Suomen kirjakielen kehittämisessä alkoi 1800-luvun alussa pitkällinen normien valinnan ja luomisen vaihe. Sen alkukohtana voisi ehkä pitää Jaakko Juteinin 1818 ilmestynyttä kielioppia ”Försök till utredande af finska språkets grammatik”. Juteini, kuten myös seuraavat kieliopinkirjoittajat, joutui hyvin tietoisesti tekemään valintoja murteiden keskenään ristiriitaisten normien kesken. Juteinin ilmaisemana päämääränä oli kielen sopusointu itsensä kanssa ja kansakunnan yhtenäisyys. Murteet sulautuisivat yhteen ja syntyisi uusi, hyvin suunniteltu kirja- ja puhekieli. Juteinin omin sanoin (tähän ruotsista suomennettuna):

Sanotaan kyllä: kieltä tulee kirjoittaa, niin kuin sitä puhutaan. Mutta koska siten syntyisi yhtä monta kieltä, kuin nyt on eri murteita, niin pitää maan joka murteesta käyttää hyväksi vain se, mikä parhaiten pitää yhtä kielen luonteen kanssa ja voi johtaa sen täydellistymiseen, kunnes pikemminkin on syytä sanoa: kieltä tulee puhua, niin kuin sitä kirjoitetaan.

Seuraavat kieliopintekijät von Becker (1824) ja Renvall (1840) sisällyttivät kielioppeihinsa erityisen katsauksen suomen murteisiin ja perustelivat valintojaan eri murteiden paremmuudella. Lönnrotin käsityksen mukaan Savon, Karjalan ja muiden seutujen ”puhelaadut eivät kukaan yksinänsä käsitä koko suomen kieltä, vaan niiden itsekunkin taidollinen yhdistys on matkaan saattava suomen kielen täydellisessä luonnossansa”. Näinhän on käynytkin.

Kun kirjakielen normit kerran on järjestetty, niillä on taipumus jäädä voimaan. Toisin sanoen kirjakieli on vanhoillisempaa kuin puhekieli, joka muuttuu, muuntuu ja vaihtelee. Historia osoittaa, että kirjakieleksi voi jäädä latina, kun kansa jo puhuu ranskaa, espanjaa ja portugalia. Tällainen vaara ei Suomessa kyllä ole kovin lähellä. On vaikea sanoa, miltä ajalta kielioppiemme ja -oppaidemme vanhimmat yhä voimassa olevat ohjeet ovat peräisin. Setälän kieliopit lienevät vanhimmat auktoriteetit, joihin yhä vedotaan, mutta niiden ohjeet ovat osaksi peräisin varhaisemmista lähteistä. Setälän ”Suomen kielen lauseoppi” on vuodelta 1880 ja ”Suomen kielioppi” vuodelta 1898. Jos niitä pidetään lähtökohtana, voidaan sanoa, että vanhimmat ohjeet ovat noin satavuotiaita. Tarkistuksia ja korjauksia on tehty jatkuvasti.

Tarpeelliset ja tarpeettomat normit

Onko nykyisin häiritsevää ja tarpeetonta erilaisuutta normitetun kirjakielen ja puhekielen muotojen välillä? Onko suomen kirjakieli jälkijättöistä? Tällaisia väitteitä esitetään silloin tällöin. Niiden aiheellisuutta on syytä tutkia.

Erittäin ankaraa kritiikkiä esitti aikanaan Lauri Kettunen. Hänen 1949 ilmestynyt ohjekirjansa ”Hyvää vapaata suomea” oli nimenomaan tarkoitettu vastapainoksi Saarimaan Kielenoppaalle, jossa Kettusen sanoin ”yhtenään on entistä ahdistavampaa kielen kahlitsemista”. Kettunen vaati vapaampaa vaihtoehtojen sallimista. Pari otetta alkulauseesta:

Kirjakieltä ei pidä hyödyttömästi muuttaa eikä turhilla uusilla rajoituksilla tehdä niin vaikeasti hallittavaksi, että – kuten on jo tapahtumassa – kielenkäyttäjä on ainaisessa pelossa ja vavistuksessa ennen niin tuttua ja helppoa äidinkieltään kirjoittaessaan ja sitten, yrittäessään noita uusia ohjeita seurata, liioitteleekin ja tuottaa harmia itse ohjeiden antajille.

Jo etukäteen eräät vastustajani syyttelivät minua siitä, että aion ryhtyä höllentämään kielellistä kuria. Se on tosiaan ollut tarkoitukseni, vaikka toiselta puolen, kuten lukija tulee huomaamaan, sitä kuria erinäisissä kohdin vaatisin ehkä liikaakin. On ero kurilla ja kurilla. Kirja ei vastaisi nimeään, jos se ei yrittäisi sallia vapaata liikkuma-alaa kaikessa, mikä on koetettu mielestäni väärin perustein panna pakkopaitaan.

Kettusen kritiikki ei aikanaan saavuttanut vastakaikua, mutta sittemmin on erinäisiä ohjeita tarkistettu – nimenomaan Kettusen esittämään suuntaan. Enää ei yhdyssubstantiivien nominatiivista ja genetiivistä anneta niin jyrkkiä ohjeita, kuin Saarimaa antoi. Sanajärjestyksen ohjaamisessa ollaan huomattavasti varovaisempia. Tuli tehtyä -rakenne on saanut kielilautakunnan hyväksynnän. Monikon illatiivit kalpeisiin ja korkeisiin ovat salonkikelpoisia, samoin sellaiset heikkoasteiset monikkomuodot kuin mellakoina ja mellakoihin. Kaikissa näissä kohdin Kettunen asiallisin perustein vastusti hyödytöntä säännöstelyä ja vaati valinnanvapautta, joka puhekielessäkin vallitsi. Vaikka Kettusen kirjassa on myös yltiöpäisiä ehdotuksia ja hyökkäävää poleemisuutta, siihen kannattaisi palata ja tutkia, löytyisikö muitakin kohtia, joissa hyödyttömästä normista voitaisiin luopua ja valinnanvapaus sallia.

Äidinkielen opettajat ovat se kielenhuollon työntekijöiden ryhmä, joka käytännössä jatkuvasti kokeilee normien toimivuutta ja opetettavuutta. Siltä suunnalta kuuluvaa normikritiikkiä on syytä tarkoin seurata. Jos sama asia on eri puolilla maata ja erilaisissa kouluympäristöissä vaikea oppia, saattaa olla syytä normin tarkistamiseen.