Kielitoimiston puhelinneuvojat odottivat Suomen kielen perussanakirjan valmistumista hartaasti. Ensimmäisen osan ilmestyttyä vuonna 1990 saatiin jo tuntumaa kirjan käyttökelpoisuudesta, ja kolmannen osan ilmestyminen oli suuri helpotus: vihdoinkin käytössämme on mahdollisimman ajantasainen tietolähde. Neuvontapuhelimeen vastaaja on todellinen Perussanakirjan suurkuluttaja. Sanakirja on usein ensimmäinen hakuteos, josta ongelmaan lähdetään etsimään vastausta, ja toisinaan neuvoja selaa kirjaa jo ennen kuin kysyjä on ehtinyt kysymyksensä loppuun. Sanakirjasta selviää siis paljon muutakin kuin vain sanojen merkitys.

Kielitoimiston neuvonnasta kysytään niin monenlaisia asioita, ettei sanakirja luonnollisesti riitä ainoaksi lähdeteokseksi. Sen lisäksi käytämme esimerkiksi kielioppaita, standardeja, erikoisalojen sanastoja ja sanakirjoja sekä tietosanakirjoja. Tavallisimmat kysymykset koskevat oikeinkirjoitusta, yhteen ja erikseen kirjoittamista, taivutusta, lauseopillisia pulmia ja jollain tavoin sanan merkitystä sivuavia asioita. (Kielitoimiston neuvonnan kysyjistä ja heidän kysymyksistään on tehnyt perusteellisen selvityksen Raija Lehtinen, joka on selostanut tuloksia Kielikellossa 4/86.) Tarkastelen seuraavassa, miten sanakirja pystyy auttamaan tavallisimmissa kirjoituspulmissa.

Onko paneeli hierarkkinen?

Oikeinkirjoitus näyttää tuottavan kielenkäyttäjille eniten pulmia, mikä ei ole ihme, sillä pieniä yksityiskohtia ja muistettavia sääntöjä on paljon. Oikeinkirjoituskysymykset koskevat lyhenteitä, merkkejä, numeroita, yhteen ja erikseen kirjoittamista, yksittäisten sanojen oikeinkirjoitusta sekä alkukirjaimen kokoa.

Lyhenteiden käyttö, välimerkit ja numeroilmaukset ovat ainakin kysymysmäärästä päätellen kaikkein hankalimpia oikeinkirjoitusasioita. Lyhenteet, merkit ja numerot ovat kuitenkin sellaista kirjoittamisen tekniikkaa, jota ei esitetä sanakirjoissa, vaan tällaisia ongelmia varten tarvitaan jokin kielioppaan tyyppinen hakuteos.

Jos sen sijaan pitää ratkaista, kirjoitetaanko ”paneli” vai ”paneeli”, ”hierarkinen” vai ”hierarkkinen”, on sanakirja hyvä apuväline. Perussanakirjan hakusanat paneeli ja hierarkkinen kertovat oikean kirjoitusasun. Vierasperäisten sanojen oikeinkirjoitussäännöt ovat kaikkiaan sellainen muistisääntöviidakko, että kokenutkin kirjoittaja tuntee itsensä toisinaan epävarmaksi. Paneelin ja hierarkian lisäksi äänteiden pituus aiheuttaa jatkuvasti kysymyksiä esimerkiksi sellaisissa tapauksissa kuin graafinen ja typografinen, keliakia ja keliaakikko, moduuli, modeemi, harmoninen, karsinooma, kampanja, lisensoida, golfata, golfaaja ja golffari.

Vierasperäisiä sanoja kirjoitettaessa joudutaan miettimään myös sitä, missä määrin ne ovat äänteellisesti sopeutuneet suomeen: käytetäänkö omapohjaisille sanoille vieraita b:tä, g:tä, c:tä, š:ää ja sopeutetaanko kirjoitusasua muuten suomeen. Perussanakirja ohjaa kirjoittamaan abatsi (eräs puulaji) eikä ”abachi”, ”abassi” tms., asbesti, asfaltti tai asvaltti ja turbiini (vaikkei se torju p:llistäkään turpiini-vaihtoehtoa). Suhu-s näyttää edelleen olevan monille tekstinkäsittelylaitteille liian vaikea merkki. Siksi onkin helpottavaa, että Perussanakirja pitää monissa tapauksissa mahdollisena myös tavallista s:ää: on siis yhtä oikein kirjoittaa sekki tai šekki, sokki tai šokki, bolsevikki tai bolševikki. Täysin kotoistuneita ovat sovinismi ja seriffi, mutta tšekki ja šeikki vaativat edelleen suhu-s:n. Suomen kielen lautakunta käsitteli š:n käyttöä kokouksessaan 13.3.1989 Perussanakirjan toimituksen aloitteesta, ja Perussanakirjan kanta on lautakunnan suosituksen mukainen.

Perussanakirja sisältää paljon sellaisia vierassanoja, joiden kirjoitusasu on ollut osin horjuvaa ja herättänyt paljon kysymyksiä. Etenkin ruokasanasto on karttunut nopeasti muutaman vuosikymmenen aikana. Perussanakirja tarjoaa vieraskaikuisten kirjoitusasujen rinnalle joitakin rohkeasti suomalaistettuja vaihtoehtoja ja ohjaa kirjoittamaan kiivi, jogurtti tai jukurtti, croissant tai kroissantti, curry tai karri, gourmet tai gurmee, mousse, pitsa tai pizza, nougat tai nugaa, parfait tai parfee, filee, buffet (ääntyy [byfe´]) tai bufetti, raclette tai rakletti, saslikki, tarteletti, tsatsiki. Muiden elämänalojen sanastosta käy esimerkiksi vaikkapa peli petanque, jonka voi Perussanakirjan mukaan myös kotoistaa asuun petankki. Aika näyttää, kuinka suomalaistetut vaihtoehdot otetaan vastaan; niiden yleistyminen helpottaisi sanojen taivuttamista ja ääntämistä.

Vierasperäisiä sanoja käytetään luonnollisesti myös yhdyssanojen osina, jolloin yhdysmerkin tarpeellisuus herättää kysymyksiä. Perussanakirja neuvoo jättämään viivan pois ja kirjoittaa clearingkurssi, freelancetoimittaja, dopingaine, durumvehnä, dumdumluoti, interrailkortti, leasingauto.

Velvoittava kehotus

Vierassanojen lisäksi myös joidenkin kotoisten sana- ja johdostyyppien oikeinkirjoitus on toisinaan ongelmallista. Kirjasta tarkistamalla selviää esimerkiksi, että kirjoitetaan avoimuus, kuulostaa, kuolettaa, hälyttää, piirustus, purkamo, verrytellä ja verryttelypuku.

Tavallisimpia epävarmuuden aiheuttajia ovat otta- ja oitta-verbit ja niiden johdokset sekä määrää ja tapaa ilmaisevat ttain-johtimiset adverbit. Sanakirja kertoo, että oikeita muotoja ovat erottaa, kehottaa, kehotus, hajottaa, ilmoittaa, ilmoitus, velvoittaa, viekoitella, sen sijaan aina i:llisinä viikoittain, kiloittain, pulloittain samalla tavoin kuin tonneittain ja asteittain. Nämä kaksi johdostyyppiä menevät usein kirjoittajilta sekaisin. Sanan i:llisyys määräytyy otta- ja oitta-verbeissä kantasanan loppuvokaalin mukaan (tieto : tiedottaa, sana : sanoittaa). Kantasana ei sen sijaan vaikuta mitenkään ttain-loppuisten adverbien muodostamiseen, vaan niiden i:llisyys johtuu siitä, että ne muodostetaan substantiivin monikkovartalosta: i on siis monikon tunnus (kiloi|na, astei|na; kiloi|ttain, astei|ttain).

Hyvää joulua!

Perussanakirjasta löytää yllättävän paljon vastauksia myös alkukirjainongelmiin, vaikkei se olekaan tähän tarkoitukseen paras mahdollinen apuväline. Sanakirjassa kukin esimerkkilause päättyy nimittäin pisteeseen, ja seuraavan lauseen ensimmäinen sana, joka harmillisen usein on juuri se ongelmallinen sana, kirjoitetaan siten aina isolla. Moniin tavallisiin alkukirjainkysymyksiin Perussanakirja kuitenkin antaa selvän vastauksen. Pienellä alkukirjaimella kirjoitetaan vaikkapa juhlien nimet, tittelit, hallintoelinten, kasvien ja eläinrotujen nimet: hakusanat joulu, uusi vuosi, pääsiäinen, paavi, presidentti, oikeusministeriö, eduskunta, siperianlehtikuusi, karjalankarhukoira kertovat alkukirjaimen koon. Maantiedettäkin on sisällytetty sanakirjaan: Lähi-itä, Kaukoitä ja Villi länsi löytyvät hakusanoista itä ja länsi. Ilmansuuntien kohdalta löytyvät myös mm. asut Pohjois-Amerikka ja Etelä-Suomi. Hakusanojen aurinko ja maa esimerkit havainnollistavat alkukirjaimen vaihtelua: yleisniminä sanat kirjoitetaan pienellä mutta tähtitieteellisinä käsitteinä ne ovat erisnimiä.

Energian kulutus vai energiankulutus?

Yhteen ja erikseen kirjoittaminen on jatkuva kysymysten aihe. Kirjoitusoppaissa kyllä annetaan yleisohjeita ja sääntöjä sekä runsaasti esimerkkejäkin, mutta soveltaminen on silti usein hankalaa. Sanakirjasta on paljon apua, mutta silläkin on rajansa. Yhdyssanat ovat avoin luokka, eli uusia yhdyssanoja voidaan luoda loputtomasti, minkä vuoksi laajimmastakaan sanakirjasta ei aina löydä juuri etsimäänsä sanaa.

Perussanakirjassa on paljon hankaliksi tiedettyjä yhdyssanoja ja sanaliittoja omina hakusanoinaan, mutta aina etsimäänsä ei löydä suoraan alkuosan mukaan. Tällöin kannattaa etsiä sanan perusosan kohdalta: esimerkiksi hakusanassa lähde mainitaan seuraavat yhteen ja erikseen kirjoittamista havainnollistavat esimerkit: valo(n)-, energia(n)-, voiman-, lämmön, raaka-aine-, tulolähde, ilon, surun, armon lähde. Hakusanasta oleva käyvät ilmi kirjoitusasut alla oleva, läsnä oleva. Alkuosan mukaan löytyvät vaikkapa edellä mainittu, mukaan lukien, lukuun ottamatta, käyttöönotto, viime vuonna, viimevuotinen. Kirjaa kannattaa siis selata useasta kohdasta.

Sielumessu vai sielunmessu?

Yhteen ja erikseen kirjoittamisen ohella yhdyssanojen nominatiivi- ja genetiivialkuisuus on sananmuodostuksen hankalimpia pulmia. Mitään selvää säännöstöä ei ole olemassa. Selvien nominatiivi- ja genetiivitapausten välimaastossa on laaja epämääräinen alue, jossa korva ei aina kerro, kumpi vaihtoehto kulloinkin on parempi. Monesti molemmat vaihtoehdot ovat mahdollisia – tämä on vastaus myös otsikon kysymykseen. Yhdyssanojen nominatiivi- ja genetiivialkuisuuden selvittämiseen löytyy eväitä sanakirjasta, kun vain jaksaa etsiä: ellei jotakin sanaa löydy alkuosan perusteella, kannattaa yrittää loppuosan mukaan, ja vaikka juuri etsimäänsä sanaa ei löytäisikään, voi rakenteeltaan samankaltaisten sanojen perusteella tehdä päätelmiä kirjassa mainitsemattomien kirjoitustavasta. Hakusanasta siirto selviää, että kirjoitetaan mm. sydämensiirto, elintensiirto, ja hakusanasta hoito selviävät kirjoitusasut kodinhoito, taloudenhoito. Näiden mallien mukaan voi päätellä, että genetiivialkuisina kirjoitetaan myös keuhkonsiirto ja kiinteistönhoito.

Maistuuko leipä hiirelle?

Sanakirja ei ole ensimmäisenä mieleen tuleva lähde, kun etsitään vastausta lauseopillisiin ongelmiin, mutta joihinkin lauseopin kysymyksiin sieltä kuitenkin löytää vastauksia. Esimerkiksi relatiivipronominin valintaan sanakirjasta on apua. Sanotaanko asia, joka painaa mieltäni vai asia, mikä? Tässä esimerkkitapauksessa oikea relatiivipronomini on joka, mutta aina pronominin valinta ei ole helppoa. Perussanakirjan sana-artikkelit joka ja mikä esittelevät ohjein ja esimerkein relatiivipronominin valintaa varsin perusteellisesti.

Tavallisimpiin lauseopillisiin ongelmiin eli subjektin ja predikaatin kongruenssia koskeviin kysymyksiin sanakirja ei juuri pysty antamaan vastauksia. Yksi poikkeus on kuitenkin olla-verbin käyttö sellaisissa lauseissa kuin Uudistuksen pahin este oli tai olivat ennakkoluulot (hakusana olla, kohta 12), joissa siis sekä yksikkö- että monikkomuoto ovat oikein (ks. tarkemmin Kielikello 2/92 s. 18–19).

Lauseopin alalta sanakirja vastaa parhaiten rektiokysymyksiin eli siihen, missä muodossa verbiin kiinteästi liittyvät sanat ovat. Perussanakirjan mukaan vahingot saa korjatuksi tai korjattua (hakusana saada, kohta 8), ruusu tuoksuu hyvälle tai hyvältä, voidaan tehdä aloite tai esitys palkkojen korottamisesta tai korottamiseksi, voi esittää kannanottonsa ongelmassa tai ongelmaan. Yhtä hyviä ovat kirjan mukaan myös rakenteet vanki onnistui karkaamaan ja vangin onnistui karata.

Ottelujen, otteluiden vai otteluitten?

Taivutusongelmien ratkaisemiseen Perussanakirja on erinomainen apuväline, kunhan sitä vain opettelee käyttämään. Taivutuksen kuvausta esittelee yksityiskohtaisesti tässä lehdessä Riitta Eronen.

Etenkin monikon genetiivin ja partitiivin monimuotoisuus aiheuttaa jatkuvasti paljon kysymyksiä neuvonnassa. Joillakin sanoilla saattaa olla jopa kolme tasaveroista monikon genetiivin muotoa: vastaus otsikon kysymykseen siis on, että kaikki kolme muotoa ovat oikein ja niistä voi valita mielensä mukaan parhaalta tuntuvan. Sama koskee monikon partitiivia: muodot otteluita ja otteluja ovat tasaveroiset. Valinnaisia ovat siten myös genetiivimuodot omenien, omenoiden, omenoitten, laatikkojen, laatikoiden, laatikoitten, maittemme ja maidemme sekä partitiivit omenia, omenoita, laatikkoja, laatikoita.

Tavallinen taivutuskysymys on myös vierasperäisten sanojen taivutuspäätteen vokaalisointu eli päätteen vokaalin valiutuminen sanan vokaalien mukaan. Perussanakirjan mukaan voi taivuttaa joko analyysia tai analyysiä, hypoteesia tai hypoteesiä, sen sijaan vain a:llisena antiseptista, arkkitehtia, karamellia.

Jonkin verran kysymyksiä aiheuttaa nykyisin myös astevaihelu. Vastauksen löytää astevaihtelutaulukon avulla tai toisinaan itse hakusanankin kohdalta. Tyypillisiä kysymyksiä ovat esimerkiksi sellaiset taivutussuhteet kuin evätä : epään (ei ”evään”) : evätään ja perata (ei ”perkata”) : perkaan. Nominien astevaihtelussa epävarmuutta aiheuttaa esimerkiksi hk-yhtymä: sanakirjan avulla selviää, että kahdenlainen taivutus on usein mahdollista, siis uhka : uhan tai uhkan, vihko : vihon tai vihkon. Astevaihtelussa eniten kysymyksiä aiheuttavat kuitenkin erisnimet (Riika : Riian, Satu : Sadun), joita sanakirjoissa ei ole.

Tarkastaa vai tarkistaa, ryyni vai suurimo?

Sanakirjan keskeinen tehtävä on kuvata sanojen merkitystä ja käyttöä. Merkitystä joudutaankin pohtimaan hyvin monenlaisissa yhteyksissä. Suoria merkityskysymyksiä aiheuttavat useimmiten harvinaiset sanat sekä sivistyssanat: sana on kysyjälle merkitykseltään outo tai hän haluaa tietää sen täsmällisen merkityksen. Mitä tarkoittaa esimerkiksi usta (partitiivi sanasta uksi ’ovi’), napalanko, kiveliö, lobata, logistiikka, synergia? Usein kysytään myös sanojen käyttökelpoisuudesta: ovatko sanat metsälö, tariffi ja tunnettuus suomea? Ovatko verbit leskeytyä ja kohentua mahdollisia?

Merkitystä joudutaan pohtimaan usein hyvinkin hienopiirteisesti sananvalintaongelmia ratkottaessa. Tällöin on mietittävä, mikä lähimerkityksisistä sanoista on tilanteeseen sopivin. Onko itsenäisyyspäivän juhlassa juontaja vai kuuluttaja? Puhutaanko ruoan aineksista vai raaka-aineista ja onko se maustettu vaniljalla vai vanilliinilla? Mikä ero on viranomaisella ja virkamiehellä, entä seminaarilla, symposiumilla ja konferenssilla? Myös sanan tyyliarvo on osa sen merkitystä ja vaikuttaa sananvalintaan. Onko siis parempi vispata vai vatkata, entä avataanko purkki vai tölkki? Nämä mainitut vaihtoehdot ovat Perussanakirjan mukaan tyylillisesti samanarvoisia ja yleiskieleen sopivia. Arkisia ovat sen sijaan vaikkapa kuski, kaveri ja meinata.

Merkityspiirteiden erittelyä vaatii toisinaan myös lähiasuisten johdosten vertailu. Onko pöytäkirjalla nykyään tarkastaja vai tarkistaja? Perussanakirjan sana-artikkelista tarkastaa käy ilmi, että tässä tapauksessa käytetään a:llista muotoa: siis pöytäkirjantarkastaja. Entä mitä eroa on muodoilla lääkkeellinen ja lääkkeenomainen tai toiminta ja toiminto? Näissä tapauksissa johdoksilla on merkitysero. Sen sijaan kokous voidaan joko perua tai peruuttaa, esine voi rikkoutua tai rikkoontua, ja teoriasta voidaan tehdä sovellus tai sovellutus. (Perussanakirja pitää muotoa sovellus kuitenkin tavallisempana.) Joskus soittajat kysyvät jonkin sanan ”virallista määritelmää” olettaen, että kielitoimistossa olisi jonkinlainen virallisten sanojen ja niiden määritelmien luettelo. Tällaisia ”virallisia määritelmiä” ei kuitenkaan ole olemassa. Sanakirjasta voi katsoa, miten jonkin sanan merkitys on selitetty, mutta sanakirjamääritelmät eivät ole ”virallisia” siten, että ne olisivat ainoa oikea tapa selittää sanan käyttöä. Sanakirjan tekijät tutkivat laajojen aineistojen avulla, miten jotain sanaa käytetään ja millaisia merkityksiä sillä on, ja tiivistävät havaintonsa sana-artikkeliksi. Kielen sanojen merkityksistä ja käytöstä päättää aina koko kieliyhteisö, kaikki kielenkäyttäjät yhdessä; mikään viranomainen tai muu taho ei voi tehdä tällaisia päätöksiä. Viranomainen voi vain antaa suosituksia.

Moite, nuhde, sapiska ja satikuti

Kirjoittajan mielikuvitus loppuu usein silloin, kun pitäisi löytää elävä ja värikäs ilmaus tavanomaisen tilalle. Varsinaisia synonyymisanakirjojakin on tehty, mutta myös tavallisesta yleiskielen sanakirjasta löytää apua. Perussanakirjan sana-artikkeleissa on mainittu myös sanan synonyymeja ja lähivastineita. Esimerkiksi juosta-verbin yhteydessä sanakirja luettelee seuraavat lähimerkityksiset verbit: hölkätä, kipittää, kirmata, laukata, lönkyttää, lönkytellä, nelistää, piipertää, pinkaista, pinkoa, ravata, vipeltää. Hajun sijasta voi tilanteen mukaan puhua tuoksusta, aromista, lemusta, löyhkästä, haisusta, katkusta tai kärystä, ja pala-sanaa merkitykseltään lähellä ovat palanen, sirpale, siru, muru, hiukkanen, nokare, lohkare, lohko, kimpale, pätkä, tilkku, kaista, katkelma.

Mihin Perussanakirja ei vastaa?

Summittaisesti arvioiden ainakin kolmasosa kielitoimiston neuvontaan esitetyistä kysymyksistä on sellaisia, että niihin kannattaa etsiä vastausta Perussanakirjasta. Huomattavimmat kysymystyypit, joihin sanakirja ei vastaa, ovat lyhenteiden, merkkien ja numeroiden käyttö sekä lauseopin ongelmat. Mikään sanakirja ei myöskään sisällä kaikkia kielen sanoja. Perussanakirja pyrkii kuvaamaan yleiskielen keskeisen sanaston sekä joidenkin erityisalojen tärkeimmät ja tunnetuimmat termit. Kirjasta siis löytää esimerkiksi tavallisimmat sivistyssanat, mutta sivistyssanakirjan korvaajaksi siitä ei ole – mikä ei ole ollut tekijöiden tavoitteenakaan. Kirjasta on myös jätetty pois nyky-yleiskielen kannalta harvinainen sanasto, esimerkiksi murresanat, monet kansankulttuurin sanat ym., joita Nykysuomen sanakirjassa on vielä melko paljon.

Suomen kielen perussanakirja on jokaisen työkseen kirjoittavan tärkeä apuväline. Sekään ei kuitenkaan pysty ratkaisemaan kaikkia ongelmia, vaan sanakirjan lisäksi kirjoittaja tarvitsee myös muita apuvälineitä, esimerkiksi jonkin kirjoitusoppaan. Hyvä sanakirja ja hyvä kieliopas sekä lisäksi kyky käyttää niitä ovat jo riittävän tehokas työkalu muodoltaan asiallisen tekstin tuottamiseen – sisällön ja rakenteen heikkouksia ei sitten pystykään paikkaamaan kirjasta katsomalla.