Orpanasta kusiiniin – serkun nimitykset suomen murteissa

Muutos kuuluu kieleen yhtä erottamattomasti kuin jatkuva liike kaikkeen muuhunkin inhimilliseen toimintaan. Paitsi kielet myös eri kielimuodot, alueelliset kansanmurteet tai eri ihmisryhmien käyttämät sosiaaliset murteet, muuttuvat koko ajan. Tämä muutos toteutuu kielen kaikilla tasoilla. Selvimmin se näkyy sanastossa, johon heijastuvat – tavalla tai toisella – sekä käynnissä olevat että aiemmat muutokset. Etenkin keskeiset sanaston alueet ovat kaikissa kielissä hyvin vanhoja ja siksi ehtineet kokea monenlaisia muutoksia. Toiset ihmiset ovat aina olleet tärkeitä ihmiselle, joten varsinkin lähisukulaisista on täytynyt voida myös puhua jotenkin. Itämerensuomalaisten kielten omaperäisen sukulaissanaston täytyy siis olla ikivanhaa perua.

Toisista ihmisistä puhuminen vaatii kuitenkin tarkkaa sosiaalista vaistoa, koska aiheeseen liittyy monia tunnepitoisia tekijöitä. Kielenkäytön yhteisölliset normit ovat aiemmin olleet tässä suhteessa nykyistä tiukemmat ja jopa lähisukulaisista puhuminen on saattanut olla tarkoin säädeltyä. Esimerkiksi monin paikoin yleisen tradition mukaan ei nuorempi sukulainen ole saanut lainkaan mainita vanhemman sukulaisen nimeä. Suomalais-ugrilaisessa kulttuurissa nuoremman sisaruksen ei ole ollut lupa käyttää vanhemman sisaren tai veljen nimeä, vaan hänen on pitänyt kiertää se jollakin toisella sanalla etenkin henkilökohtaisessa puhuttelussa. Monet näistä nimityksistä ovat selvästi olleet lapsenkielisiä puhuttelusanoja. Myöhemmin lähisukulaisista on pikemminkin pyritty puhumaan turhaa arvokkuutta välttäen, ja nämä puhuttelusanat (esimerkiksi suomen sisko, siso, siukku, veikka, veikko) ovat muuttuneet sisarusten keskinäisiksi läheisyyden ilmaisimiksi.

Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksessa tekeillä olevan Suomen murteiden sanakirjan laajat kokoelmat antavat hyvän kuvan kansankielemme sukulaissanastosta, jossa ikivanhojen omaperäisten nimitysten lisäksi näkyy vierasperäisiäkin aineksia – sanoja on nimittäin lainattu ja näin saatu ”uutta verta” kontakteista muihin kansoihin. Arkiston tietojen perusteella näyttää murteissa olleen käytössä runsaasti serkun nimityksiä. Nämä nimitykset ovat tosin hyvin eriluonteisia: Toiset ovat vanhoja ja laajasti tunnettuja ja toiset muutaman maininnan varassa. Jotkut ovat merkitykseltään tai rakenteeltaan melko yksiselitteisiä, kun taas toisilla on useita merkityksiä ja muotoja. Tavallisimmat nimitykset ovat serkku, orpana ja nepaa eri variantteineen (ks. kartta). Näiden lisäksi on ollut käytössä eräitä perifeerisempiä nimityksiä, esimerkiksi ruotsista lainautuneet kusiini ja (sys)lunki sekä sedänlapsi, tädintyttö -tyyppiset, pidemmät ilmaukset. Muutaman arkistotiedon varassa ovat neitiserkku, serkkutyttö ja -poika sekä niin ikään ruotsista lainattu syskompaarni.

”Sisaruus” ja ”serkkuus” ovat monessa suhteessa lähellä toisiaan: Serkusten ikäero on usein vähäinen ja heidän keskinäiset suhteensa ja kontaktinsa muistuttavat sisarusten välisiä. Serkukset voivat ulkonaisestikin muistuttaa hyvin paljon toisiaan. On siis luonnollista, että toissijaisesti ’serkun’ merkityksessä on käytetty myös joitakin alkujaan sisaren puhuttelunimityksiä, esimerkiksi siukku ja sirkku, mutta tästäkin käytöstä on vain vähän tietoja.

Monimerkityksinen orpana

Orpana (Länsi-Satakunnassa usein orpano) on yleensä yhdistetty tunnettuun, ikivanhaan arjalaisperäiseksi arvioituun lainasanaan orpo. Sanan merkitys on ajan kuluessa supistunut indoeurooppalaisella lainanantajataholla, ja vastaava muutos näkyy myös suomen sukukielissä, joissa sanan vastineet ovat aiemmin saattaneet merkitä muitakin turvattomia olentoja kuin isättömiä ja äidittömiä lapsia. (Häkkinen 1990: 43.)

Itämerensuomalaissa kielissä orpana esiintyy vain suomen murteissa (Nirvi 1952: 82), joissa sen vanhaa ydinaluetta ovat olleet Satakunta sekä hämäläis-varsinaissuomalainen alue pohjois- ja länsiosiltaan. Usein sen merkitykset tuntuvat tukevan yhdistämistä orpo-sanaan. Alkujaan orpana on nimittäin ollut tytön, morsiamen tai nuorikon oman suvun käyttämä erikoisnimitys. Kalevalassakin ”orpous” ja ”orpanuus” näyttävät yhtyvän, kun kokeneemmat naiset neuvovat miehelään menevää morsianta (23:5–8): ”Osmotar, oleva vaimo, Kalevatar, kaunis impi, hänpä neittä neuvomahan, orpoa opastamahan – – .”

Merkityksenkehitys ’nuorikko’ > ’sisar’ selittyy helposti: Kun omaan sukuun kuuluvien veljien ja sisarien oli sanatabun vuoksi kutsuttava nuorikkoa erikoisella termillä, alettiin tämä nimitys käsittää nimenomaan sisarussuhdetta osoittavaksi. Edelleen se on luonnollisesti tullut merkitsemään myös ’miehelään muuttanutta tytärtä tai sisarta’, joka on tosiaan saattanut olla hyvinkin ”orpo”, yksinäinen ja jopa turvaton olento – Orpana orja talossa (Jämsä 1933). Johonkin onnettomaan tai epäkelpoon viitannevat myös helläsydämisen metsästäjän säälivät sanat ansaan jääneelle ketulle: Voi orpanas parka, kuinka sun on käyny (Urjala 1972) tai teki orpanan tyän, vahingon (Hämeenkyrö 1933).

Mainittuja ’naidun tyttären (tai sisaren)’ merkityksiä tavataan etenkin Kymenlaakson ja Etelä-Savon länsiosan murteistoissa. Kotoaan pois muuttanut tytär oli odotettu vieras: Orpanat tul´! ihasteltiin Juvalla (1931) talon tytärten tullessa käymään. Leivon täs orpanallei, ku se tulee meille kertoi jaalalainen miniä (1925). Sanalla on voitu tarkoittaa myös tyttären vierailua (joulun sit aina mäntii orpanoihi lapsuudenkotiin; Jaala 1925), kestitystä vierailun aikana (orpanakesti) tai eräänlaisia myötäjäisiä (orpanakuorma, orpanatavara), joita tytär sai kotonaan vieraillessaan. Tavasta antaa nuorikolle nimikkolehmä (orpanalehmä) kotitalosta johtunee, että sanaa on toisinaan käytetty lehmän nimityksenä varsinaisen alueensa ulkopuolella: ”Vähän se enään orpana lypsää” (Kitee 1951).

Sanan merkitys on Nirvin (1952: 16, 85–86) mukaan kehittynyt edelleen seuraavasti: ”Kun tuo [miehelään muuttanut] tytär meni vanhempiensa kotiin käymään, sanottiin hänen menneen ’orpanoihin’, ’orpanoimaan’ jne. Jos hänellä oli lapsensa [vanhan kodin näkökulmasta orpanan jalka, orpanan käpälä tms.] mukana, niin nämä käsittivät noiden sanontojen perusteella ’orpanoikseen’ ikäisensä, so. äidin sisarusten lapset.”

Sana siirtyi siis näin tarkoittamaan ’serkkua’ ja laajeni myöhemmin vielä merkitykseen ’sukulainen yleensä’. Mainittakoon, että myös useamman sukupolven takaisia serkkuja on voitu sanoa orpanoiksi (kuten serkku ja pikkuserkku tai ensimmäiset ja toiset serkut): Se on pikkuorpana mnuul [= minulle] ko meijä vanhemmat olivat täysorpanii keskenäs (Lieto 1946). Yleensä sukulaisuutta lienee tarkoitettu seuraavissa esimerkeissä: Ikkään ku ois vento vieras vaikka on nii lähheine orpana (Joroinen 1930). Mene suolle, siellä ne ovat muukki orpanas! (ähtäri 1934).

Orpana ’serkku’ -sanan ydinaluetta ovat Varsinais-Suomen pohjoisosat, Satakunta sekä etenkin pohjoinen Häme. Ne om mul lankojanin (pikkuserkkujani!), niitten oli isä mun äitinin orpana (Vampula 1937). Sanaa tavataan tosin tässä merkityksessä paikoin laajemminkin. Myöhemmin kirjakielen tukemana levikkiään joka taholle laajentanut serkku on sen sijaan aikoinaan ollut täällä tuntematon: Serkku, mikä perkeleen serkku, jaa orpana (Urjala 1936).

Edellä puheena ollutta naimisissa olevien sisarusten kokoontumista lapsuudenkotiinsa on nimitetty orpanoissa käymiseksi tai orpanoimiseksi, ja vieraillakäynnin merkitys näyttää liittyneen sanaan laajemminkin: Käövä orpanoessa, sukulaisvierailuilla (Viitasaari 1930). Orpanoessa [= sukulaisissa] ne on kulukenna monessa pittäässä (Konginkangas 1931). Näin sanan merkitys on edelleen kehittynyt suuntaan ’vieraissa olija’, ’kestiystävä, tuttava’: Se vieras kun tulii kaukoa se ol´ orpana (Jämsä 1960). Autetaas orpanaa ojast, ystävää pulasta (Nakkila 1941).

Monimuotoinen nepaa

Em minä kuullukkaas serkkua [= serkku-sanaa] miten lienen ollukkaa aekunen ihminen, nepo vielä [lapsuudessani] sanottiin (Sotkamo 1942).

Itämeren piirissä noin 2500–2000 eKr. vallinneen vasarakirveskulttuurin aikana saatuihin balttilaisiin lainoihin kuuluu runsaasti ihmisiä ja sukulaissuhteita merkitseviä sanoja, esimerkiksi nepaa ’serkku’, mikä todistaa balttien ja itämerensuomalaisten rauhanomaisista ja läheisistä suhteista.

Murteissa nepaa on ollut käytössä etenkin Keski- ja Pohjois-Pohjanmaalla, Kainuussa, Peräpohjolassa sekä Länsipohjassa. Pienempi saareke on ollut Pohjois-Satakunnassa. Sanalle on ollut luonteenomaista runsas muodon variointi, esimerkiksi nepa(a), nepain, nepas, nepo(kka), nepu(kka). Sen sijaan – toisin kuin orpanalla – sanan merkitys ei juuri ole vaihdellut, vaan sillä on yleensä tarkoitettu vain serkkua (harvoin pikkuserkkua). Esimerkkilauseet kuvaavat sanan äännevarianttien moninaisuutta: Arviiti om minun nepu (Salla 1934). Mennähän nys sinnes sukulaisihin kestehin, nepainten [= serkkujen] tykö (Himanka 1970). Ne on sisarustel lapset nappaemie [ennen olleet], nythän ne on serkkuja (Kuhmo 1931). Ne olit isoja nepoja [= täysiä serkkuja], jos ne rupes jatkamhan [sukua], ne [jälkeläiset] menip pikku nepoiksi, pikkuserkuiksi (Rovaniemi 1967). Hän on mul neppaan puolikas, pikkuserkku (Lieto 1946). Me omma nepokset Kustin kansa (Sotkamo 1941).

Nepaan varsinaisen alueen liepeiltä on kirjattu joitakin tietoja myös merkityksessä ’sukulainen yleensä’. Tästä esimerkkinä Etelä-Pohjanmaalla usein tavattu sananparsi Syää susi nepaansakki (Nurmo 1945) tai On ne vähän neppaeta (= kaukaista sukua) keskenään (Juuka 1932).

Sekamuotoinen serkku

Nyn ne vallan sanoo serkuks, ei ny enää orpanaa kuule (Urjala 1930).

Erilaisissa sekaantumissa eli kontaminaatioissa muodostetaan uusia sanoja kielessä jo olevista aineksista sulauttamalla yhteen kaksi yhtä aikaa mieleen tulevaa sanaa. Serkku-sanan on selitetty syntyneen tähän tapaan aikoinaan eteläsavolaisen ’serkkua’ merkinneen seukun (seukon) ja tämän länsipuolisen ’sisarta’ merkinneen sirkun kosketusalueella. Seukku (seukko) on sirkku-sanan vuoksi ehkä käsitetty lastenkieliseksi muodostumaksi (vrt. esimerkiksi veli > veikka, veikko). Tämän leimautumisensa vuoksi se on helposti syrjäytynyt ja sen levikki on supistunut.

R. E. Nirvin mukaan seukku (seukko, seukkoi) on aiemmasta levikistään päätellen muinaiskarjalaista perua ja liittyy ilmeisesti karjala-aunuksen sevoitar ’serkku, naisserkku’ ilmaukseen, joka puolestaan lienee ikivanhan omaperäiseen sanastoon kuuluvan, ’miespuolista sukulaista’ merkinneen setä-sanan johdos. Sevoitar olisi siis alkujaan merkinnyt ’sedän tytärtä’, mistä tietysti hyvin on voinut kehittyä merkitys ’naisserkku’. Vanhojen kirjallisten lähteiden perusteella (esimerkiksi eräissä lakiteksteissä) on myös orpanan ’serkkua’ alkuperäisempi merkitys saattanut olla ’naisserkku’.

Aikaisemmin (ainakin Etelä-Savossa vielä 1600-luvulla) seukku on siis ollut savolaismurteissakin laajalti tunnettu. 1900-luvulla sana on ollut ’serkun’ merkityksessä käytössä Karjalankannaksen eteläosissa ja Suomenlahden saarilla, Keski-Karjalan pohjoisosissa sekä Pohjois-Karjalassa. Muistakin merkityksistä on joitain tietoja. Hyvin kaukaisesta sukulaisesta on voitu sanoa, että tämä on viärä koivu takua leppä´ne seukku (Harlu 1962) tai naisten välistä ystävyyttä tarkoittaen Mie tapasi siel seukkojai (Sakkola 1932).

Sirkku puolestaan on balttilaisperäisen sisar-sanan hellittelymuoto (samoin kuin sisko, siso, siukku ja sikko) (Häkkinen 1990: 110, 121). Alun perin kaakkoishämäläisen sirkun vakiintumista ja leviämistä perhepiirissä käytettynä sisaren puhuttelunimityksenä on saattanut tukea lintua tarkoittava homonyymi (vrt. myös lintunen hyväilynimenä).

Serkku näyttää odotuksenmukaisesti ja ilmeisesti kirjakielen tukemana laajentaneen levikkiään 1900-luvulla. Monin paikoin vaihtoehtoisten ilmaisutapojen kohtaamisalueilla on ollut käytössä useita variantteja, joista serkku on uusin tulokas: Orpana on sama ku kusiini, nyhää ne sanoo serkuks (Myrskylä 1916). Ennen sanottii vaa sisarej ja veljellapset, nyp puhutaa serkuksiist (Jaala 1925).

Paitsi länteen ja pohjoiseen päin näyttää serkku laajentaneen aluettaan aiemman seukon kustannuksella myös Kannaksella. Täällä se kuitenkin on tullut tarkoittamaan paitsi ’serkkua’ myös ylipäänsä ’sukulaista’. Esimerkiksi: Siellähä miul om mammai sukulaisia, vähä serkkuja viel nytkii (Lemi 1934). Tääl ois tavanneet serkkuloitaa, ku nii harvo tulloo pitolois käytyy (Muolaa 1933). Merkitys ’sukulainen yleensä’ on aiemmin ollut laajemminkin käytössä. Se ov vähä serkkuja [= kaukaista sukua] meille (Konginkangas 1932). Sitä herkumpata mitä serkumpata (Virtasalmi 1932) on sanottu sukulaistaan riiaavalle laajalti itämurteissa tunnetussa sananparressa.

Varsinkin Kymenlaaksossa serkku-sanalla on ollut myös merkitys ’ystävä’. Esimerkiksi Ei se mitäh sukuu min kanssain ol, muutev vaan hyvä serkku (Elimäki 1907).

Muita vaihtoehtoja

Etenkin Karjalankannaksella on ’serkun’ merkityksessä käytetty myös pidempiä, täsmällisempiä ilmauksia. Sakkolasta on tästä merkintä vuodelta 1936: Mie sano ain settäi poika ja tättii poika, settäi tytär ja tättii tytär [serkuiksi en sano]. Vastaavia pidempiä (enon-, sedän-, tädin-alkuisia) ilmauksia tavataan myös mm. Kaakkois-Hämeen pohjoisosista ja paikoin Keski-Pohjanmaalta. Nämä näyttävät tyypillisesti olevan alueita, joilla useat serkun nimitykset kohtaavat. Ehkä juuri tilanteen sekavuus on tukenut täysin yksiselitteisten ja läpinäkyvien varianttien käyttöä.

Länsimurteissa näyttää olleen käytössä pari ’serkkua’ merkitsevää ruotsalaista lainasanaa jo 1900-luvun alkuvuosikymmenillä. Näistä laajalevikkisempi kusiini on ollut tunnettu eteläisestä Varsinais-Suomesta Kaakkois-Hämeen itäosiin ja Keski-Pohjanmaan Lestijokilaaksosta Pohjois-Pohjanmaalle ulottuvilla rannikkoalueilla. Paikoin sanaa tavataan sisämaassakin etenkin hämäläisellä murrealueella, löytyypä siitä merkintä Länsipohjasta ja Vermlannistakin. Etpä taijak kussiiniasi ennää tutakkaa, tunteakaan (Utajärvi 1932). Ensmäisek kusini [= täydet serkut], toisek kusini, pikkuserkut (Pertteli 1960). Ne on kusiinloita (Vermlanti 1929).

Niin ikään ruotsista on lainattu eteläpohjalaisella murrealueella tavattu lunki. Hautajaasihin käskethil lungit ja syslungit [= isän puolen serkut!] ja muut sukulaaset (Laihia 1971). Pitemmästä muodosta syslunki (myös -lunka tai syslunti) paljastuu sanan originaaliksi nykyruotsin syssling ’(pikku)serkku’ -sanan murremuoto sysslung. Mainittakoon vielä yksi uudempi lainasana. Peräpohjolasta, Ruijasta (1970) ovat seuraavat esimerkit, joiden lähtömuoto on ruotsin syskombarn: Non syskempaarnit, serkukset. Siel oli hänen syskompaarni.

Kirjoittaja on Suomen murteiden sanakirjan toimittaja.

LÄHTEET

Häkkinen, Kaisa 1990: Mistä sanat tulevat. Tietolipas 117, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Pieksämäki.

Nirvi, R. E. 1950: Serkku. – Kalevalaseuran vuosikirja 30. Porvoo.

— 1952: Synonyymitutkimuksia sukulaisnimistön alalta. Suomi 106:1. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Helsinki.