Vuoden 1915 Virittäjä-lehdessä käytiin kärkevää keskustelua vierasperäisten sanojen käytöstä. Ensimmäisessä numerossa julkaisi V. A. K(oskenniemi) sarjaa ”kielellisiä aforismeja”, joista pari olkoon näytteeksi:

”Jos Suomen kansa voisi hetkessä elää Kreikan historiaa, synnyttää Homeeroksen ja Platonin, herättää sanan, joka vastaisi sophrosyneä, jos Suomen kansa voisi hetkessä elää Rooman legionain voittokulut ja Caesarin loiston, nostaa omasta kielestään sanan, joka sisältäisi saman kuin majestas, jos Suomen kansa voisi hetkessä elää trubaduurien lemmenseikkailut, synnyttää Voltairen ivan ja Molierèn leikkivän älyn, kasvattaa sanan, joka korvaisi esprit’n – hyvä, silloin emme tarvitsisi kreikkalaisia, latinalaisia ja ranskalaisia lainasanoja.”

”Hyperborean mailla on pieni kansa, joka tahtoo hävittää kielestään inspiratsionin, idean, kulttuurin, plastillisen... Apollo, missä ovat sinun nuolesi?”

Seuraava numero sisältää joukon J. V. L(ehtose)n lähettämiä ”mietelmiä lainasanoista”. Taas joku näyte:

”Elää velassa yli korvien – sehän on nykyaikaista taloudenhoitoa. Tuntuu epätoivon hurjuudelta, kun muutamat vielä ylpeilevätkin suunnattomista lainamääristään.”

”Jos ihminen nielee ruokansa pureksimatta, muistuttaa häntä siitä piankin kapinoiva vatsa. Mutta kuka muistuttaa teeskenteleviä aivoja, kun ne nielevät ruokansa pureksimatta pitäen ravintoansa liian hienona alistumaan niin armottomaan menettelyyn?”

”Hyperborean maita lähenee uhkaava Louhi, siipiensä alla tuhat miestä miekallista, tuhat vierasta urosta. Yhden nimi on ritari Kaskaadi, toisen herttua Spasmi, kolmannen maantierosvo Atentaatti (jne., luetellaan tusina muuta soturia). Väinämöinen, missä on melasi! Ne Sammon raastajat on melskahutettava mereen!”

Kuten nähdään, sekä vierasperäisiä sanoja että purismia voidaan puoltaa henkevästi – ja myös täydestä sydämestä.

Kieli kannattaa koko inhimillistä kulttuuria, ja kun minkään kansan kulttuuri ei ole yksinäinen ja muista riippumaton, niin jokaisen kansan kielessäkin on merkkejä sen vuosituhansien varrella kokemista kosketuksista. Suomessa tällaisia merkkejä ovat esim. sanat jyvä, mehiläinen, porsas, sota, kinnas, kirves, seinä, villa, kana, seula, juusto, pelto, naula, rauta, kauppa, valta, vainaja, lusikka, sääli, katu, sielu – kaikki eri aikoina naapurikielistä omaksuttuja lainoja. Tällaiset lainat ovat kielen täyttä omaisuutta, ne kuuluvat koko kansan sanavarastoon ja ovat äänneasultaan täysin sopeutuneet kielemme rakenteeseen. Niiden tyylisävyssä ei myöskään ole mitään, joka ne erottaisi alkuperäisestä omasta sanastosta. Sen sijaan kielessä on joukko nuoria lainasanoja, joiden kotipaikkaoikeus on kiistanalainen. Sellaiset sanat kuin kyökki, tampuuri, mööpeli, pislaaki ovat lainautuneet suullista tietä luonnollisessa kosketuksessa toiskielisiin, kuten ensin mainitutkin sanat, mutta ovat jääneet niin sanoakseni kielen alempiin kerroksiin. Huolellisessa kielessä niitä kartetaan niiden matalan tyylisävyn vuoksi. Tämä tyylisävy johtuu siitä, että on olemassa omat sanat keittiö, eteinen, huonekalu, hela, jotka jossakin vaiheessa juuri omaperäisyytensä vuoksi ovat tuntuneet noita toisia paremmilta ja siten syrjäyttäneet ne, niin että nuo vieraat sanat ovat lopulta jääneet vain huolimattoman puhekielen omaisuudeksi. Toiset suurin piirtein vastaavat lainasanat, sellaiset kuin sali, sohva, sementti, ovat vailla tätä halpuuden leimaa, koska niillä ei ole ollut samanlaisia menestyksekkäitä kilpailijoita.

Verrattuna esim. ruotsin kieleen – englannista puhumattakaan – suomi on suhteellisen puristinen kieli: siinä on varsin vähän nuoria lainsanoja. Kun ruotsissa käytetään esim. sanaa acceleration (kantana latinan accelerare ’kiirehtiä, kiiruhtaa’), niin suomeen on tälle käsitteelle muodostettu omapohjainen nimitys kiihtyvyys (aikaisemmin kiihtyväisyys); kun ruotsissa on ranskasta lainattu sana fabrik, meillä puhutaan tehtaasta. Tämä asiaintila johtuu pääasiassa kahdesta syystä: kielemme äännerakenteesta ja historiallisista oloista.

Suomen kielen on vaikeampi kuin esim. juuri ruotsin omaksua kansainvälisiä sanoja, koska meiltä puuttuu useita muissa Euroopan kielissä tavattavia äänteitä: ruotsin konsonanteista puuttuvat b, f, g, š. Sitä paitsi ne konsonantit, jotka kieleen sisältyvät, muodostavat omissa sanoissamme suhteellisen harvoja yhtymiä – esim. sanan alussa ei ole koskaan kahta konsonanttia. Tämän ei itse asiassa tarvitsisi tuottaa hämminkiä, jos tavaksi olisi tullut suomalaistaa sanan äänneasu, kun se lainataan: olisi teoriassa mahdollista, että kaikki nuoret lainasanamme olisivat siten sopeutettuja kuin esim. kirahvi (giraff), resiina (dressin). Tätä periaatetta kokeiltiinkin yhteen aikaan kirjallisuudessamme, jopa erisnimiin, esim. rovasti K. Aejmelaeuksen v. 1847 kansakouluille toimittamassa Yleisessä Historiassa käytetään seuraavanlaisia nimenmuotoja: Ekyhti, Euhrati, Maketoonia, Ruomi, Kotriitti Puljonilainen, Alpertti Tyyreri, Rankliini. Eihän tämä itse asiassa ole sen kummempaa kuin että ruotsin uusissa ranskalaislainoissa korvataan puuttuva z-äänne (= soinnillinen s) s:llä (esim. sanassa magasin) ja ž (= soinnillinen š) š:llä (esim. sanassa jargong) – mutta kansallisen itsetunnon puute on aikanaan estänyt tällaisen vieraiden sanojen ”aitosuomalaisen” ääntämisen. Koska sivistyneet suomalaiset kaikki hyvin taisivat ruotsin kieltä, tuli tavaksi omaksua vieraat sanat suurin piirtein ruotsin mukaisessa asussa, vieraine konsonantteineen ja konsonanttiyhtymineen.

Tämä tietysti teki vaikeaksi käytellä niitä rahvaalle tarkoitetussa tekstissä. Niinpä esim. ruotsin geografi korvattiin maantiedolla, grammatik kieliopilla, religion uskonnolla (tämäkin sana on, prof. Rapolan tutkimusten mukaan, peräisin vasta vuodelta 1848). Yleensäkin se seikka, että suuri osa siitä, mitä kirjoitettiin, oli tarkoitettu oppimattoman rahvaan luettavaksi, pakotti suureen varovaisuuteen vierasperäisten sanojen käytössä.

Aikanaan nämä syyt olivat hyvin painavia, mutta vuosikymmenien mittaan olot ovat paljon muuttuneet. Kansansivistys on noussut, juopa sivistyneistön ja muun kansan välillä on kaventunut tai vyörynyt umpeen. Uusi katsomustapa ilmenee jo esim. eräästä lausunnosta, jonka Einar Rancken noin v. 1908 kirjoitti Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran julkaiseman saksalais-suomalaisen fysiikan sanaston uuden painoksen käsikirjoituksen laitaan: ”Muuten on minusta turhaa koettaa kaikki kansainväliset tiedesanat kääntää, erittäin niitä, jotka eivät koskaan tule varsinaisen kansan omiksi vaan pysyvät yksinään tiedemiesten ainevarastossa”. Samaan vihkoon on Knut Cannelin kirjoittanut: ”– – on mielestäni tarpeeton koettaa keksiä suomalaisia nimityksiä sellaisille termeille, jotka jo ovat tulleet ikään kuin kansainvälisiksi.

– – Esim. kirjo = Spektrum, puhelin = Telephon, vetäin = Magnet, jne. Sähkö-sana on jo kuitenkin niin vakaantunut, että se täytyy säilyttää.” No niin, puhelin on siitä huolimatta vakiintunut, ja hyvä niin. Mutta ilmeistä on, että tässä mainittu suhtautumistapa on voittanut: kansainväliset sivistyssanat eivät ilman muuta ole suomessa mahdottomia. Ei liene mitään vahinkoa siitä, että esim. trigonometrisilla funktioilla sini, kosini, tangentti jne. on vierasperäiset nimet. Jokainen, joka tarvitsee mainittuja käsitteitä, oppii ne kyllä näidenkin sanojen avulla, ja sille, joka joutuu lukemaan vieraskielistä ammattikirjallisuutta, on helpotus, kun termit ovat ennestään tuttuja.

Latinalais- tai kreikkalaispohjaisen sanan tyyliarvo ei myös koskaan ole sillä tavoin matala kuin helposti ”kyökkisuomeen” tai työmaakieleen kuuluvaksi luetun ruotsalaispohjaisen.

Silti ei vieraita sanoja pidä omaksua kritiikittömästi. Jo terve demokraattisuus kehottaa kohtuuteen. Tavallisesti on helpompi ymmärtää outoakin käsitettä vastaamaan luotu omaperäinen sana kuin sen vierasperäinen esikuva. Kansakoululaisen on selvempää lähestyä tarkoitettuja käsitteitä sanojen kertolasku ja jakolasku kuin sanojen multiplikaatio ja divisio avulla. Älköön kuitenkaan tätä etua liioiteltako. On turha luulla, että käsitteet kiintiö, kansallisuus, kansatiede, osinko olisivat jokaiselle suomalaiselle edes sinnepäinkään selvät pelkän nimen perusteella. Sen sijaan suomalaisen on, kerran käsitteen opittuaan, helpompi muistaa nämä sanat kuin sanat kontingentti, nationaliteetti, etnografia, dividendi. Tässä kohdin suomalaisella on melkoinen etumatka esim. ruotsalaisen tai englantilaisen suhteen, jotka saavat oppia ylen monet kulttuurikäsitteet sanoista, joilla ei ole yhteyksiä ennestään tuttuihin sanoihin.

Tähänkin liittyy tosin ilmiö, joka suosii vierasta sanaa. Juuri merkitystaustan puutteen vuoksi vieras sana tuntuu merkitykseltään ylen tarkalta: se ei merkitse mitään muuta kuin juuri tarkoitettua käsitettä, kun sen sijaan suomalaisella sanalla usein on jotakin erikoiskäyttöä laajempi merkityskenttä. Tuo täsmällisyys on yleensä ominaista vain lainasanalle, ei sen alkukieliselle lähteelle. Teippi merkitsee suomessa ’tarranauhaa’, tape englannissa millaista nauhaa hyvänsä. Trendi on meillä vain tilastomiesten käyttämä sana ja merkitsee tilastolukujen osoittamaa kehityssuuntaa; englannissa trend merkitsee yleensä suuntaa tai taipumusta. Suomessa design liittyy teolliseen suunnitteluun, englannissa sen merkitys on paljon avarampi, siihen kuuluu sellaisiakin puolia kuin ’aikomus’, ’tarkoitus’ ja ’hanke’. Vakiinnuttuaan suomalainenkin sana täsmentyy merkitykseltään. Esim. metsänhoitaja merkitsee määrätutkinnon suorittanutta henkilöä, ei millaista metsän hoitajaa hyvänsä.

Englantilais-amerikkalaiset lainat ovat nykyään erityisen ajankohtaisia. Kuten ranska Ludvig XIV:n aikana ja jälkeen tunkeutui muihin Euroopan kieliin lukemattomin lainasanoin, niin englanti toisen maailmansodan jälkeen on työntänyt vaikutuksensa kaikkialle, suomeenkin. Se on luonnollista. Anglosaksisen tieteen ja tekniikan, anglosaksisten elämänmuotojen mukana on meille tullut runsaasti uusia käsitteitä, joille kaikille ei ensi alkuun ole mahdollistakaan saada omapohjaisia vastineita.

Mutta tässä on jo menty joskus liian pitkälle. Suomalaisella on yleensäkin taipumus pitää ulkomaista parempana kuin omaa: ulkomainen kangas, ulkomainen orkesteri, ulkomainen sana on jo sellaisenaan monen mielestä kotimaisen rinnalla etusijalla. Kuitenkaan vieraan sanan käyttäminen ei usein ole muuta kuin henkistä laiskuutta. Beibi ei sano mitään, mikä ei sisältyisi vanhaan vauva-sanaamme, ja babysitter on suomeksi lastenkaitsija, lapsenvahti tai kotimies. Englantilaiset sitaattilainat sopivat äänneasultaan suomeen useinkin kovin huonosti, ja niistä on syytä mahdollisuutta myöten koettaa vapautua joko korvaamalla ne omapohjaisilla (kuten design on korvattu muotoilulla) tai muuntamalla ne suomalaisempaan asuun (kuten containerista on saatu kontti ja musicalista musikaali). Latinalais- ja kreikkalaispohjaiset oppisanat ovat helpommin omaksuttavissa kuin germaaniset – mutta aina on syytä ajatella mikä sana sopii mihinkin tyylilajiin ja millaiselle lukija- tai kuulijakunnalle. Esim. sellaiset sanat kuin distribuutio ’jakelu, jakauma’, kommunikea ’julkilausuma, tiedonanto’, konfiskoida ’takavarikoida’, legaalinen ’laillinen’ ovat harvoin tarpeen, koska suomalaiset vastineet ovat yleisesti tuttuja.