Paavo Nikula kertoi alkusyksystä 2003 Kielikellon edustajille näkemyksiään virka- ja lakikielen nykytilasta, jota ei voi arvioida ilman pientä katsausta taaksepäin. Suomessa keskusteltiin 1970-luvulla kiihkeästi laki- ja virkakielen vaikeaselkoisuudesta, joka tuolloin herätti suuria tunteita, syntyi mm. arvostelumyrsky eräästä laillisuusvalvojan neljän liuskan virkkeestä. Lainsäädäntöneuvos Helge Rontu oli jäsenenä työryhmässä, jonka koukeroisesta kielestä ärsyyntyi niin, että kirjoitti muistion ymmärrettävästä virkakielestä – legendaarinen tapaus siksi, että se on hallintohistorian ainoa muistio, josta on otettu toinen painos.
Kaikki tämä johti virkakielikomitean perustamiseen 1979. Komitean tehtävänä oli laatia ehdotuksia siitä, miten virkakieltä voitaisiin parantaa. Puheenjohtajana oli lainsäädäntöneuvos Paavo Nikula ja jäseninä kielenhuollon, tiedotusvälineiden ja hallinnon asiantuntijoita. Komiteanmietintö johti tulokseen: kesäkuussa 1982 valtioneuvosto antoi päätöksen toimenpiteistä valtion viranomaisten kielenkäytön parantamiseksi. Mm. Kielitoimiston järjestämä koulutus laajeni, ja erilaisia oppaita julkaistiin. Virkakielen huoltoa ja tutkimusta varten perustettiin Kotimaisten kielten tutkimuskeskukseen kaksi virkaa ja myöhemmin vielä EU-kielen tutkijan virka.
Kun virkakielipäätös kumottiin syksyllä 1998, kielen puolesta puhujat huolestuivat: oltaisiinko nyt tilanteessa, jossa kielenkäyttöön kiinnitettäisiin huomiota vain satunnaisen kiinnostuksen perusteella? Tästä ei onneksi ollut kyse: Vuoden 1995 perusoikeusuudistukseen sisältyi säännös hyvästä hallinnosta, johon kuuluu erottamattomasti myös ymmärrettävä virkakieli. Kun tämä vaatimus nyt oli noussut perustuslakiin, valtioneuvoston virkakielipäätös voitiin kumota. Vuoden 2004 alusta tulee voimaan uusi hallintolaki, jonka yhdeksäs pykälä velvoittaa viranomaiset käyttämään ”asiallista, selkeää ja ymmärrettävää kieltä”.
Kenen vastuulla on, että hallintolain kohta myös toteutuu? Onko odotettavissa oikeusjuttuja? Tehdäänkö valituksia kielen vuoksi? Ennakkotapauksia tai aikaisempia kokemuksia tällaisesta oikeuskanslerilla ei toistaiseksi ole.
Komiteat takaisin?
Paavo Nikula muistuttaa, että lakikieltä on aina moitittu vaikeaksi, eikä kyseessä siten ollut uusi asia 70-luvullakaan. Vaikeutta on selitetty sillä, että juridiikan kieli on perinteisesti ollut käännöskieltä. Lait valmisteltiin enimmäkseen ruotsin kielellä aina 1910-luvulle asti, ja käännökset suomeen noudattivat silloisen ruotsin lakikielen tyyliä ja piirteitä.
Juridisen kielen kritiikki ei myöskään ole vain suomalainen erikoisuus vaan tavallista muuallakin, vaikkapa Ruotsissa ja Isossa-Britanniassa. Muissa maissa juridisen kielen ja arkikielen ero saattaa olla suurempikin kuin meillä, sillä esimerkiksi englannin lakikielen termeinä on runsaasti tavallisen kansalaisen sanavarastoon kuulumattomia ranskan ja latinan sanoja.
Isossa-Britanniassa on astuttu barrikadeille vaatimaan ymmärrettävää kieltä: Plain English -liike vaatii ”kristallinkirkasta kieltä” kaikilta julkisesti englantia käyttäviltä. Tekstit pitäisi pystyä ymmärtämään yhdellä lukemisella. Liike myös luovuttaa kristallin kuvalla varustetun merkkinsä laadun takeeksi niille, jotka osoittavat sen ansainneensa. Merkki on siis samantapainen kuin meillekin tutut ympäristömerkit, joita myönnetään tietyt ehdot täyttäville tuotteille.
Mutta miten Suomessa tulisi toimia, jotta kansalaisoikeus hyvään kieleen toteutuisi?
Virkatekstien määrä on nykyisin valtaisa. Paavo Nikula viittaa pöydällään olevaan puolen metrin pinoon, joka sisältää viikon paperit eli hallituksen esittelyyn tulevat asiat. Tekstien määrä ja toisaalta työssä usein vallitseva kiire saattavat jättää jälkensä kieleen.
Virka- ja lakitekstejä on monenlaisia, ja kussakin on omat ongelmansa. Yleisesti lakitekstit ovat kuitenkin Nikulan mukaan parantuneet 20 vuoden takaisista, ja esimerkiksi kohtuuttoman pitkistä virkkeistä on päästy eroon. Oikeuden päätökset ovat yksityiskohtaisia, ja detaljien paljous saattaa haitata niidenkin ymmärrettävyyttä. EU-teksteissä taas on oma tyylinsä: koko tapa rakentaa teksti poikkeaa meillä vallitsevasta. Suomen järjestelmää keventää tai pitää edes jotenkin aisoissa ”kolmen sääntö”, jonka mukaan lakipykälässä saisi olla enintään kolme momenttia ja momentissa enintään kolme virkettä.
Lainsäätämisprosessi on Suomessa muuttunut. Komiteoista on luovuttu, ja lainvalmistelu tehdään nykyään enimmäkseen virkatyönä. Vaikka komiteat tavallaan tuottavat ”ei kenenkään tekstiä”, niiden toiminnan yhteydessä on mahdollisuus keskustella, puhua, kokeilla ja ottaa kielellä haltuun uudet asiat. Nyt eri ministeriöt toimivat itsenäisesti, eikä työskentely siis ole yhtenäistä. Kun sitten lausunto- ja kommenttikierroksella virkkeitä lisätään tekstin sisään, kokonaisuus saattaa hämärtyä. Nikula toivookin komiteatyyppisen työskentelyn palauttamista lainsäädäntöön.
Mistä tukea hyvään kielenkäyttöön?
Oikeusministeriön julkaisema kirja Lainlaatijan opas antaa lainvalmistelijoille ohjeita myös kielenkäyttöön. Säädöskielen tulee ohjeen mukaan olla ymmärrettävää; tulisi kirjoittaa tekstiä, jota kirjoittaja itsekin ymmärtää. Myös laintarkastusvaiheeseen sisältyy kieliasun tarkistus.
Vain harvoin voidaan lakitekstejä toimittaa erityiseen kielentarkistukseen Kielitoimistoon. Näin kuitenkin tapahtui vuoden 2000 perustuslakia uudistettaessa. Kielitoimiston tuolloinen johtaja Anneli Räikkälä ja virkakielen huoltaja Jussi Kallio tarkistivat perustuslain kielen. Perustuslakikomiteaa johtanut Paavo Nikula on kertonut kielentarkistusprosessista kiinnostavasti Nykysuomen seuran Kielikuvia-lehdessä (1/2000).
Asiasisältöön vaikuttavia korjauksia kieleen ei tietenkään sovi tehdä, mutta monet muutkin seikat vaikuttavat siihen, mitä voidaan ottaa huomioon. Perustuslain tekstiin on tarkoituksellisesti jätetty myös vanhaa, mm. termi tuomionvoipa (= päätösvaltainen). Lakiteksti rakentuu vanhalle pohjalle, kuten koko kulttuuri; Paavo Nikulan mukaan myös kielelliset fragmentit pitävät yllä kulttuuria. Niiden avulla rakennetaan siltoja historiasta tähän päivään.
Myös eduskunnan perustuslakivaliokunta on 1990-luvulla viitannut mahdollisuuteen käyttää Kielitoimiston asiantuntemusta lakikielen ymmärrettävyyden lisäämisessä. Valiokunnan sihteeri valiokuntaneuvos Jarmo Vuorinen oli virkakielikomitean sihteeri.
Selkeysvaatimus ei koske vain lakikieltä vaan koko hallinnon kieltä. Nikula pitää erityisen tärkeänä, että myös kunnallishallinto osallistuu kielen selkeytykseen. Kunnallishallinnon tekstithän ovat usein erityisen lähellä kansalaista. Toisaalta valtionhallinnon suositukset, esimerkiksi erilaiset strategiat, heijastuvat monissa kuntien teksteissä. Koska tekstejä käsitellään kunnallisdemokratian mukaan eri portaissa (lautakunnissa, kaupunginvaltuustossa, kaupunginhallituksessa) ja niihin vaikutetaan eri asteilla, lopullisista teksteistä tulee hyvin monikerroksisia ja kenties myös siksi mutkikkaita.
Kaikkien hallinnossa mukana olevien olisi oltava tietoisia kielestä ja sen ymmärrettävyydestä. Syksyllä 2003 kielestä on keskusteltu vilkkaasti julkisuudessakin. Kielitoimiston johdossa 70–80-luvulla pitkään toiminut Esko Koivusalo on Lakimies-lehdessä jopa esittänyt, että perustettaisiin uusi virkakielikomitea pohtimaan käytännön ratkaisuja kielen nykyhetkisiin ongelmiin. Mitä tähän sanoo Paavo Nikula, tarvittaisiinko taas järjestäytynyttä ryhmää esittämään toimia kielenkäytön parantamiseksi?
Uuden sukupolven vuoro
Paavo Nikula on sitä mieltä, että ainakin kerran sukupolvessa pitäisi yhdessä pohtia, mitä kielelle kuuluu, mitä se on. Mitä merkitsee englannin kieli, jota monet joutuvat käyttämään paitsi opiskellessaan myös työ- tai konsernikielenään? Miten rekrytoinnissa suhtaudutaan kieleen? Nythän useimmat työnantajat testaavat henkilökuntansa englannin taitoa, mutta suomen kielen taidon osoitukseksi riittää vanha ylioppilastutkinto. Tilanne Suomessa on edellisestä virkakielikomiteasta yhteiskunnallisesti muuttunut. Kieliä on enemmän; myös vieraiden kielten asemaa suomen rinnalla on pohdittava uudella tavalla. Kyse ei enää ole vain suomen- ja ruotsinkielisten oikeudesta kieleen, vaan on otettava huomioon muidenkin Suomen kieliryhmien oikeudet.
Ruotsissa on laadittu laaja periaatteellinen kieliohjelma (Mål i mun), jossa otetaan kantaa ruotsin kielen asemaan, käyttöön ja huoltoon. Vastaavantyyppinen olisi tarpeen meilläkin. Sen kohdistamista pitäisi kuitenkin Paavo Nikulan mukaan tarkkaan miettiä. Yleinen julkilausuma ei riitä – sellainen jää helposti ikään kuin ilmaan roikkumaan. Tavoitteen ja kohderyhmän pitäisi olla selvä ja harkittu. Olisi mietittävä toimeksianto (mitä ja kenelle?) ja saatava mukaan eri tahot, joita ovat ainakin korkeakoulut ja valtioneuvoston kanslia sekä mm. oikeus- ja opetusministeriö. Organisaatioiden vastuuta olisi korostettava ja levitettävä tietoa siitä, missä kielellisiä sudenkuoppia on.
Hyvän kielen vaatimus ei ole vanhanaikaista. Juuri nyt ilmapiiri voisi olla otollinen sellaiselle ”uudelle paperille”, joka konkreettisemmin kuin lain lyhyt pykälä kertoisi, mihin asioihin kielessä tulisi kiinnittää huomiota, mitä menetelmiä käyttää – missä ollaan nyt ja mihin halutaan mennä.
Cervantes ja Kivi
Englantia ei voi välttää, vaan sen asema vahvistunee entisestään muiden Euroopan kielten rinnalla, arvelee Paavo Nikula. Kun uudet jäsenmaat liittyvät mukaan, muut suuret kielet saksa ja ranska jäänevät yhä enemmän sivuun. Nikula kertoo kokouksesta, jossa uusista jäsenmaista vain puolalaiset käyttivät ranskaa, kaikki muut englantia.
Suomen kielen asemaa Euroopan unioni ei kuitenkaan tähän asti ole horjuttanut vaan jopa parantanut. Unionitekstit käännetään, ja asioista päätettäessä on mahdollista tehdä kielivaraumia (= esitystä ei hyväksytä ennen kuin se on julkaistu omalla kielellä). Paavo Nikula kertoo, että on erityisen hauskaa, kun kokouksissa kielivarauma esitetään huutamalla maan kansalliskirjailijan nimi: ”Cervantes”, huutavat espanjalaiset; ”Aleksis Kivi!” puolestaan suomalaiset. Tätä kuunnellessa usko kansallisten kielten ja kulttuureiden säilymiseen vahvistuu.