Puhe- ja kirjakielen välinen ero

Normin ja kodifikaation ongelmia on pohdittu tšekkiläisessä lingvistiikassa runsaasti siitä lähtien, kun kuuluisa Prahan koulukunta loi tälle alalle oman teoriansa. Se ei tosin ollut ensimmäinen tieteellinen yritys hahmottaa kielenkäytön teoriaa, vaan se oli kielentutkimuksemme pitkäaikaisen kehityksen tulos. Tässä artikkelissa pyrin osoittamaan, mitkä ovat tämän teorian historialliset juuret ja mitkä ovat sen seuraukset ja sovellukset nykypäivän lingvistiikassamme.

Kielen normin tutkiminen ja kodifikaatioteorian kehittäminen on tšekin kielessä ehkä tärkeämpää kuin muissa kielissä, koska puhe- ja kirjakielen välinen ero on poikkeuksellisen suuri. Jonkinlainen ero puhe- ja kirjakielen välillä on todennäköisesti havaittavissa kaikissa kielissä, mutta useimmiten se keskittyy pääasiallisesti sanastoon ja ääntämiseen, kun taas kieliopillinen rakenne eroaa vähemmän. Monessa kielessä puhe- ja kirjakielen kieliopilliset erot ilmenevät jonkinlaisena yksinkertaistumisena, muotojen lyhentymisenä, sulautumisena tai korvautumisena. Näin on asian laita esimerkiksi muissa slaavilaisissa kielissä ja myös suomessa.

Tšekin kielessä, jolla on muutenkin hyvin rikas morfologia, tilanne on mutkikkaampi, koska siinä on useimmista kieliopillisista morfeemeista kahdenlaisia muotoja: puhekielen ja kirjakielen variantteja. Tämä on omiaan vaikeuttamaan sekä kielen oppimista että sen käyttöä. Otan esimerkiksi kolme tšekin kielen lausetta, joilla voisin aloittaa tämän esitelmän (A = kirjakieli, B = puhekieli, C = sanatarkka käännös):

 

A . Jsem velmi šťastný, že vám zde mohu přednést
B. Sem moc šťastnej, že vám tady můžu přednýst
C. Olen hyvin onnellinen, että teille täällä voin esittää

 

 

A. referát vo tomto zajímavém problému. Těmito
B. referát vo tomhle zajímavým problému. Těmahle
C. esitelmän   tästä mielenkiintoisesta ongelmasta. Näillä

 

A. třemi větami chci ukázat, jak se od sebe
B. třema větama chci ukázat, jak se vod sebe
C. kolmella lauseella haluan osoittaa, miten     toisistaan

 

A. liší spisovný a hovorový jazyk. Snad tyto
B. lišej spisovnej a hovorovej jazyk. Snad tyhle
C. eroavat kirja- ja puhe- kieli. Ehkä nämä

 

A. příklady postači, abychom si udělali představu
B. příklady postačej, abysme si udělali představu
C. esimerkit riittävät, jotta saisimme mielikuvan

 

A. o různých aspektech této otázky.
B. vo různejch aspektech týhle votázky.
C. erilaisista aspekteista tämän kysymyksen.


Korostaakseni kieliopillisia eroja olen pyrkinyt minimoimaan puhe- ja kirjakielen sanaston eroja, edustaahan jo lauseiden sisältö korkeampaa, puhekielelle epätyypillistä tyyliä. Niin kuin näkyy, melkein kaikki muoto-opin morfeemit ovat A- ja B-versiossa erilaisia. Seuraavassa tekstissä yritän antaa vastaukset kahteen tähän liittyvään kysymykseen: 1) Mistä tämä suuri ero puhe- ja kirjakielen välillä johtuu? 2) Miten tämä ero vaikuttaa kodifikaatioon?

Kirjakielen kehitys

Löytääksemme vastauksen ensimmäiseen kysymykseen on tarkasteltava kielen historiaa. Tšekin kielikulttuurilla on pitkä perinne. Tšekki oli kehittynyt kielenä jo 1300-luvulla, kuten monet säilyneet kirjalliset teokset todistavat; jälkipolville on säilynyt esimerkiksi eeppisiä teoksia, joissa on mutkikas runomuoto (Alexandreis; Legenda o Svaté Kateřině), filosofista proosaa (Tomáš ze Štíťného), oikeustieteellisiä kirjoituksia ja varsinkin Klaretin sanakirjat, jotka kartoittivat aikansa sanastoa, jopa ammattitermejä.

1300- ja 1400-luvun vaihteessa vaikutti tšekkiläisten ajatteluun ja kulttuuriin kirkollisen reformaation edelläkävijä Jan Hus, jota voisi kutsua myös ensimmäiseksi kielenhuoltajaksi. Hän kiinnitti suurta huomiota saarnojensa kieliasuun ja korosti oikean kielenkäytön merkitystä, mainittakoon esimerkiksi hänen tulinen arvostelunsa germanismien liiallisen käytön johdosta. Hän myös uudisti oikeinkirjoitusta ottamalla käyttöön diakriittisen järjestelmän, josta saivat alkunsa kaikki kirjainten yläpuolella olevat ns. hatut, pilkut ja ympyrät.

Systemaattisesta kielen tutkimisesta voidaan puhua 1500-luvulta lähtien. Tällöin tšekin kieli vakiintui, rikastui ja kukoisti siinä määrin, että myöhemmin, kansallisen heräämisen aikana pidettiin juuri 1500-lukua kielen kehityksen kultaisena aikakautena ja sen ajan kieli otettiin parhaana ja puhtaimpana kielen kehityksen vaiheena nykytšekin kirjakielen perustaksi. Tältä ajalta ovat peräisin merkittävät ja monessa suhteessa kunnioitettavat kielitieteelliset teokset, esimerkiksi Veleslavíňin monikieliset sanakirjat, joiden tarkoituksena oli mm. todistaa, että tšekin kieli on yhtä rikas ja sivistynyt kuin tunnustetut ”maailmankielet”. Niiden tekijän mukaan tätä aikakautta kutsutaan usein Veleslavíňin kaudeksi.

Vuonna 1571 ilmestyi Jan Blahoslavin kirjoittama ensimmäinen tšekin kielen kielioppi Gramatika česká. Vaikka se ei vielä ole täysin systemaattinen, se käsittelee perusteellisesti erilaisia kielenkäytön aloja. Siinä on esimerkiksi ensimmäinen tšekin murteiden luokittelu, ja se puuttuu monessa suhteessa kielikulttuurin kysymyksiin. Tässä teoksessa on mm. prahalaisten ääntämisen arvostelu, joka on siitä lähtien jatkunut punaisena lankana kaikkien kielenhuoltoa käsittelevien teosten läpi nykypäiviin saakka.

1600-luvun merkittävimpiä vaikuttajia oli maailmankuulu pedagogi Jan Ámos Komenský, joka on mm. luonut kielikasvatuksen perustan. Hänen ajatuksiaan tosin sovellettiin käytäntöön vasta kansallisen heräämisen aikana.

1700-luku oli varsin epäsuotuisa aikakausi tšekin kielen opetukselle ja kehitykselle yleensä. Saksan kieli oli vallannut alaa keski- ja yläluokan kielenä. Tšekki säilyi silloin elävänä vain puhekielenä, kun taas kirjakieli rappeutui pahasti ja sai odottaa kokonaisen vuosisadan, ennen kuin sitä ruvettiin taas kehittämään ja huoltamaan.

Kansallisen heräämisen aikakausi, joka alkoi 1800-luvun loppupuolella, merkitsi tšekin kielen nopeaa ja monipuolista kehitystä. Tämä voimakas ja suotuisa kehitys oli mahdollinen, koska kielellä oli ennestään vankka, 1500-luvulla luotu perusta. Josef Dobrovský, joka oli ensimmäinen varsinainen tšekkiläinen kielitieteilijä ja joka oli mm. ensimmäisenä huomannut suomalais-ugrilaisten kielten sukulaisuuden, on teoksessaan Ausführliche Lehrgebäude der böhmischen Sprache (1809) luonut tieteellisen kieliopin perusteet. Tšekin kielen kodifikaatiota suunniteltaessa hän piti oman aikansa kielenkäyttöä niin huonona ja epävakaana, että hän mieluummin turvautui vanhaan, 1500-luvulta peräisin olevaan kielinormiin. Vaikka hän piti morfologista normia dynaamisena ja tarkasteli sitä kehitysprosessina, nykytšekin kirjakielen normeiksi hän kodifioi morfologiset ja syntaktiset muodot, jotka eivät perustuneet sen ajan puhekieleen eivätkä murteisiin vaan historialliseen 300 vuotta vanhaan kieleen. Juuri tämän takia syntyi niin suuri kuilu puhe- ja kirjakielen välille.

1800-luvun puolessavälissä tuli yhä selvemmin esiin tarve vakiinnuttaa kirjakieltä, varsinkin sanastoa. Tämän tehtävän ottivat omakseen Josef Jungmann ja František Palacký, jotka määrätietoisesti kehittivät tšekin sanastoa kaikilla aloilla. Nykytšekin kirjakielen normi on siis vakiintunut kielen kaikilla tasoilla runsaat sata vuotta sitten.

Nykytšekin tutkimus ja kielenhuolto

Vuosisadan lopulla nuorgrammaatikkojen näkemykset valtasivat myös tšekkiläisen lingvistiikan ja kielentutkijoiden kiinnostus siirtyi kielen ajankohtaisista kysymyksistä historiallis-vertailevaan tutkimukseen.

Vuonna 1918 syntyi ensimmäinen itsenäinen Tšekkoslovakian valtio, mikä loi uusia tarpeita käyttää kirjakieltä: tšekkiä ruvettiin käyttämään uusilla aloilla, esimerkiksi hallinnossa, armeijassa jne. Silloin tulivat selvemmin esille puhe- ja kirjakielen väliset erot ja samalla paljastui kodifikaation puutteita. Vähitellen syntyi kielen käyttäjien ja huoltajien välille ristiriita, koska kielenhuoltajat vastustivat periaatteesta kaikkia kielen uusia piirteitä ja taistelivat sen historiallisen puhtauden puolesta.

Vasta Prahan lingvistinen piiri elvytti uudestaan kiinnostuksen kielen synkronista tutkimusta kohtaan ja kiinnitti huomiota kielen käyttöön ja sen teoreettiseen hahmottamiseen mm. normin ja kodifikaation valossa.

Tšekin kieltä on tutkittu perusteellisemmin kuin ehkä mitään muuta slaavilaista kieltä sekä kieliopin että sanaston tasolla. Teoreettisesti kieltä on tutkittu yliopistoissa ja Tiedeakatemiassa. Tieteelliset teokset kattavat melkein kaikki tärkeimmät kielentutkimuksen alat.

Kielenhuolto on ollut ajankohtainen ongelma jo vanhastaan, ja sen tärkeys vain korostuu sitä mukaa kuin kieli kehittyy uusilla aloilla, esimerkiksi tekniikan kehittyessä, ja saa suurempaa vaikutusvaltaa, esimerkiksi tiedotusvälineiden avulla. Kielenhuollon kysymyksiä tutkitaan jatkuvasti sekä asianomaisissa yliopistojen laitoksissa että Tiedeakatemian tšekin kielen instituutissa. Tätä alaa koskevat teoreettiset kirjoitukset ilmestyvät kielitieteellisissä aikakauslehdissä Slovo a slovesnost ja Naše řeč; käytännön kielenkäytön ongelmista kirjoitetaan säännöllisesti kielipalstoilla sanoma- ja aikakauslehdissä. Tšekkoslovakian radiossa on jo monta vuotta lähetetty ohjelmaa Kielinurkka, ja vastaavanlainen ohjelma tulee silloin tällöin myös televisiosta. Mm. suuri puhe- ja kirjakielen välinen ero asettaa uusia haasteita kielenhuoltajille.

Normi ja kodifikaatio

Puhe- ja kirjakielen eroavuus ei ole vain käytännön ongelma. Kielitieteessä se tulee esille varsinkin normiin ja kodifikaatioon liittyvän teorian yhteydessä. Tämä problematiikka on ollut esillä 30-luvulta saakka. Merkittävimmistä kielitieteilijöistä, jotka ovat käsitelleet sitä teoksissaan, mainittakoon ainakin Bohuslav Havránek, Vilém Mathesius, Vladimir Šmilauer, Alois Jedlička, Miloš Dokulil ja František Daneš.

Prahan koulukunta on käyttänyt seuraavaa termiparia: normi on tietyntyyppisen kielenkäytön noudattama säännöstö ja kodifikaatio on normin tutkiminen, määritteleminen, vahvistaminen ja ohjaaminen sanakirjoissa ja kielioppikirjoissa. Normi ei ole rajoittunut kirjakieleen, vaan omat norminsa on myös puhekielellä, murteilla jne., kun taas kodifikaatio koskee vain kirjakieltä. Normi muuttuu jatkuvasti, ja kodifikaatio seuraa sitä tietyn viivästymän jälkeen. Oikeinkirjoitus ja muoto-oppi kodifioidaan yleensä tarkasti, kun taas sanastossa ja lauseopissa kodifikaatio on paljon vapaampi.

B. Havránek kysyi esitelmässään 4:nnessä lingvistiikan kokouksessa Kööpenhaminassa 1936, ovatko kielen normi ja kielen kulttuuri lainkaan kielitieteellisiä teemoja ja kuuluuko niiden tutkiminen lingvistiikan tieteellisiin tehtäviin. Samassa esitelmässä hän perusteli myönteistä vastausta tähän kysymykseen. Kielenhuollon ja -viljelyn tutkimus lähtee Tšekkoslovakiassa suuressa määrin Havránekin teorioista, joihin myöhemmin yhdistettiin uusia menetelmiä, esimerkiksi sosiolingvistiikka, ja aspekteja, esimerkiksi kielen nopea muuttuvuus.

Normi on tyypiltään dynaaminen: se kehittyy sekä yksittäisten piirteiden että niiden keskinäisten suhteiden osalta. Kodifikaatio on tyypiltään staattinen: se säilyttää tietyn hetken normin. Voimassaolonsa aikana kodifikaatio ei muutu, joten se tavallaan vakiinnuttaa ja ohjaa kirjakielen normia. M. Dokulil yritti sovittaa tätä ristiriitaa vaatimalla kodifikaatiolta tiettyä perspektiivistä ulottuvuutta, toisin sanoen normin ilmiöitä pitäisi kodifioida myös oletetun kehityksen kannalta. Tämä vaatimus toteutetaan kodifioimalla variantteja. Esimerkiksi vierasperäisten sanojen oikeinkirjoituksessa kehitys yleensä etenee niin, että ensin hyväksytään vain alkuperäinen asu, sitten hyväksytään sekä alkuperäinen että foneettinen oikeinkirjoitustapa, ja sitä mukaa kuin sana kielessä yleistyy, foneettinen kirjoitustapa kodifioidaan ainoana vaihtoehtona: universita – univerzita, jazz – džez, service – servis.

Kirjakielen normin kehitys ei tapahdu tasaisesti kaikilla aloilla: nopeinta se on ääntämisessä ja oikeinkirjoituksessa, hitainta syntaksissa eli lauseopissa. Nykyään kuitenkin puhe- ja kirjakielen normit tasoittuvat ja lähestyvät toisiaan myös monessa morfologisessa ja syntaktisessa piirteessä, jolloin kehitys kulkee samaa rataa kuin oikeinkirjoituksen alalla: puhekielen piirteet tunkeutuvat kirjakieleen ensin variantteina, yleistyvät sitten ja muuttuvat kirjakielen primaareiksi muodoiksi, esimerkiksi eräiden 1. luokan verbien 1. persoonan yksikkö oli aikoinaan puhekielessä -u: píšu ’kirjoitan’, kun taas kirjakielessä i: píši; nykyään molemmat muodot ovat mahdollisia, mutta jälkimmäinen on enää hyvin harvinainen.

Kirjakielen normin tutkimus

Kirjakielen käyttäjien määrä on viime aikoina lisääntynyt huomattavasti, joten on herännyt uusi kysymys: minkä aineiston perusteella kirjakielen normia pitäisi tutkia? Kirjakielen normi suppeammassa mielessä saadaan selville tutkimalla kirjoitettuja, monologisia tekstejä, laajemmassa mielessä otetaan mukaan myös puhuttu kirjakieli ja dialogi. Aikoinaan tutkittiin ennen kaikkea kaunokirjallisuutta, esimerkiksi Havránek piti sopivana aineistona kirjakielen normin tutkimiseen läpileikkausta viimeksi kuluneiden 50 vuoden kaunokirjallisuuden teksteistä.

Nykyään yritetään tavoittaa normin keski-ilmiöitä ja siksi valitaan tyyliltään mahdollisimman neutraaleja tekstejä. Normiin ei enää vaikuta vain kaunokirjallisuuden kieli, vaan yhä enemmän myös tiedotusvälineiden käyttämä kieli ja ammattikieli. Normatiivisessa tutkimuksessa kiinnitetään enemmän huomiota kielen syntaktiseen ja leksikaaliseen tasoon, joita toistaiseksi on käsitelty vähemmin. Viime aikoina tutkimus on kohdistunut myös puhuttuun kirjakieleen. Juuri siinä on suuri määrä variantteja, joita vähitellen sisällytetään kodifikaatioon.

Kodifioinnin vaiheet

Kodifiointi on kielitieteellisen tutkimuksen soveltamista kommunikaation käytännön ongelmia ratkaistaessa. Se tapahtuu yleensä kolmessa vaiheessa:

a) deskriptiovaiheessa, jonka aikana objektiivisesti todetaan olemassa oleva kirjakielen normi;
b) ohjausvaiheessa, jolloin ensin arvioidaan kirjakielen perspektiivejä ja suunnitellaan kodifikaatio ja sitten tämä kodifikaatio toteutetaan esittämällä kielenkäyttäjille suosituksia, preferenssejä (toisin kuin esimerkiksi ranskassa tšekin kielen kodifikaatio antaa pikemminkin ohjeita ja suosituksia kuin käskyjä ja kieltoja);
c) suorittamisvaiheessa, jolloin etsitään teitä ja keinoja, joiden avulla voidaan toteuttaa annettuja suosituksia, ja seurataan kodifikaation toimivuutta käytännössä, esimerkiksi kielenkäyttäjien reaktioita.

Kielenkäyttäjien suhde kirjakieleen on historian eri vaiheissa erilainen. Esimerkiksi kansallisen heräämisen aikana se oli voimakas ja emotionaalinen niin kuin myös kansallisen itsenäisyyden ollessa uhattuna. Kielenkäyttäjät myös suhtautuvat eri tavoin paikallisiin variantteihin, esimerkiksi Prahan ääntämistä oudoksutaan usein, ja tyylilajeihin, esimerkiksi nykyistä ammattikieltä arvostellaan ”patologisen tšekin kielen museoksi”. Erilaista suhtautumista kieleen voidaan kuvailla esimerkiksi seuraavilla vastakkaisilla käsitepareilla:

rationaalinen – emotionaalinen
ihmisten todellinen kielenkäyttö – heidän ajatuksensa kirjakielen käytöstä
muutosten vastustaminen – nopea muutosten hyväksyminen
kielen omaleimaisuuden säilyttäminen – vierasperäisten sanojen omaksuminen
pyrkimys normin yhtenäisyyteen – eri varianttien luominen.

Jokainen kielikunta yrittää saada nämä vastakohdat suhteelliseen tasapainoon.

30-luvulla edellä mainituista lähtökohdista käytiin kiivaita keskusteluja Prahan lingvistisessä piirissä. Sen edustajat kannattivat selvästi rationalismia, universalismia ja funktionalismia kielen tutkimuksessa ja perspektiivistä näkökulmaa sen kodifioinnissa. Silloiset kielenhuoltajat puolustivat täysin päinvastaista kantaa pysyen kielen tutkimisessa tiukasti konservatiivisella linjalla. On turha korostaa, kenen mielipiteet ovat osoittautuneet kielentutkimuksen kehittyessä elinkelpoisimmiksi.

Uusien keinojen hyväksyminen kieleen

Kieli kehittyy ja rikastuu jatkuvasti, koska sen täytyy vastata ihmiskunnan yhä vain kasvaviin haasteisiin. Sitä mukaa kuin elämä saa uusia ulottuvuuksia, täytyy myös kielen kehittyä voidakseen kuvailla niitä. Se synnyttää tarpeen muokata ja rikastuttaa kieltä jatkuvasti uusia tilanteita varten. Uusia keinoja kielessä arvioidaan kolmen kriteerin perusteella:

a) normatiivisuuden perusteella – ovatko ne kielikunnan hyväksymiä tai hyväksyttävissä olevia,
b) toimintavalmiuden perusteella – missä määrin ne tyydyttävät kielikunnan kommunikaatiotarpeita,
c) systeeminmukaisuuden perusteella – miten ne sopivat jo olemassa olevien keinojen rakenteeseen ja miten ne vastaavat kehitystendenssejä.

Kun nämä kriteerit eivät ole sopusoinnussa, ne täytyy asettaa tärkeysjärjestykseen. Tässä kysymyksessä Prahan koulukunta ei ollut aivan yhtenäinen. Esimerkiksi Mathesius piti ratkaisevana kriteerinä ”tämän päivän käyttöä”, kun taas Havránek asetti etusijalle ”sopivuuden tietyn päämäärän saavuttamiseksi”. Sosiolingvistisestä näkökulmasta on tärkeintä, että kieli toimii koko yhteiskunnan kommunikaatiovälineenä. Sen takia funktionaalista näkökohtaa pidetään tärkeämpänä kuin systeeminmukaisuutta. Tärkein kriteeri kommunikaation kannalta on kuitenkin normatiivisuus. Tämä kriteeri on ratkaiseva sekä silloin, kun kelpuutetaan kirjakieleen puhekielen aineksia, että silloin, kun otetaan käyttöön vierasperäisiä keinoja.

Kielenhuollon perspektiivejä

Vastaukseksi asettamiini kysymyksiin olen pyrkinyt osoittamaan, että suuri ero puhe- ja kirjakielen välillä johtuu siitä, että ne ovat peräisin eri historiallisilta ajoilta. Tämä ero on yksi niistä ongelmista, joita tšekkiläisessä lingvistiikassa on käsitelty normi- ja kodifikaatioteorioiden piirissä.

Tšekin kieli ja suomen kieli ovat molemmat käyneet läpi vastaavanlaisia kehitysvaiheita, ja niiden tutkijat ovat nykyään samanlaisten ongelmien edessä: mihin vetää puhe- ja kirjakielen välinen raja, mitä aineistoa käyttää kirjakielen normin tutkimiseen, missä määrin sallia vierasperäisten elementtien tunkeutumista omaan kieleen, miten uudistaa kodifikaatio, jotta se vastaisi muuttuvaa normia jne.

Jonkinlainen ohje löytyy F. Danešin vuoden 1968 slavistikokouksessa pitämästä esitelmästä: ”Kielikuntien tähänastinen suhtautuminen kansallisiin kieliin on ollut yleensä hyvin vähän rationaalista. Silti olisi syytä, vaikka vastoin perinteistä ajattelua, yksinkertaistaa, mahdollisesti automatisoida joitakin asioita kielessä, jotta ihmisen älyä voisi käyttää luovaa ajattelua vaativien ongelmien ratkaisemiseen.”

On todennäköistä, että tulevaisuudessa puhe- ja kirjakieli lähestyvät toisiaan – tässä suhteessa tšekissä on paljon suurempi ero tasoitettavana kuin suomessa – samalla kun murteet sulautuvat yleiskieleen – tämä prosessi taas on tšekissä paljon pitemmällä kuin suomessa – ja uudet vierasperäiset ainekset tunkeutuvat ensin puhe- ja myöhemmin myös kirjakieleen. Vaikka tämä kehitys tapahtuu pääasiallisesti spontaanisti, kielitieteilijöiden on ohjattava tätä prosessia ja tuettava myös kielenhuollon ja kodifioinnin parissa niitä tendenssejä, jotka ovat omiaan helpottamaan kielen kommunikaatiotehtävää olematta silti ristiriidassa asianomaisen kielen kehityksen ja identiteetin kanssa.

Kirjallisuutta:

Daneš, F.: Postoje a hodnotící kritéria při kodifikaci. – Aktuální otázky jazykové kultury v socialistické společnosti. Praha, Academia 1979, s. 79–91.
Hausenblas, K.: O jazykové kultuře. – O češtině pro Čechy. Praha, Orbis 1963, s. 7–26.
Havránek, B.: Studie o spisovném jazyce. Praha, ČSAV 1963.
Jedlička, A.: Josef Dobrovský a tvaroslovná kodifikace spisovné češtiny. – Studie o jazyce a literatuře narodního obrození. Praha, Sbornik Vysoké školy pedagogické v Praze 1959, s. 5–25.
Jedlička, A.: Spisovný jazyk v současné komunikaci. Praha, Univerzita Karlova 1974.
Šmilauer, V.: Nauka o českém jazyce. Praha, Stát. pedag. nakl. 1972.