Morfosyntaksi ja kielenhuolto – kirja- ja puhekielen rajankäyntiä

Morfosyntaktisia ovat ilmiöt, joissa taivutusmuoto on kiinteä osa syntaktista eli lauseopillista rakennetta tai joissa sanan muotoa vaihtamalla saadaan aikaan lauseopillinen merkitysero. Tällaisten piirteiden normimuutokset ovat harvinaisempia kuin vaikkapa oikeinkirjoitusseikkojen. Viime vuosikymmeninä on kuitenkin tarkistettu joidenkin morfosyntaktisten piirteiden oikeakielisyyssuosituksia. Seuraavassa esittelen tapauksia, joissa näin on menetelty, ja lisäksi ilmiöitä, jotka muuten ovat saaneet osakseen sekä suuren yleisön että kielenhuollon ammattilaisten huomiota.

Kongruenssikysymyksiä

Kielikellon palstoilla on kolmen viime vuosikymmenen aikana käsitelty paljon erilaisia kongruenssi-ilmiöitä. Kirjoittajien epävarmuus kongruenssiseikoissa johtuu osaksi suomen kielen sanajärjestyksestä, osaksi puhekielen vaikutuksesta. Huomiota on kiinnitetty seuraavanlaisiin kongruenssitapauksiin:

1) Predikatiivilauseet, joiden subjekti on verbin jäljessä (ks. Lue myös: Eräs kongruenssiongelma), esim.

Tällaisten lauseiden predikaatti pyrkii olemaan yksikkömuotoinen, koska suomalaisen kielitaju tulkitsee lauseen sanajärjestyksen ensisijaisesti siten, että subjekti on lauseessa ennen predikaattia. Suomen kielen lautakunta käsitteli asiaa jo vuonna 1975, mutta vasta 1991 se antoi suosituksen, jonka mukaan yksikkömuotoinenkin predikaatti on hyväksyttävä:

2) Sanajärjestyksen vaikutukset näkyvät myös siten, että eksistentiaalilauseet ja omistusrakenteet toimivat mallina lauseissa, joissa sanajärjestys on subjektin kannalta käänteinen. Jos predikaattia edeltää esimerkiksi adverbiaali ja subjekti sijoittuu predikaatin jälkeen, predikaatti voi jäädä virheellisesti yksikköön:

Näihin tapauksiin ovat vaikuttamassa veneessä on airot -tyyppiset eksistentiaalilauseet ja sellaiset omistusta ilmaisevat lauseet kuin minulla on rahat, joissa yksikkömuotoinen predikaatti on korrekti.

3) Inkongruenssiin vaikuttaa puhekieli. Tämä koskee tietysti myös kohdissa 1 2 mainittuja lausetyyppejä, mutta erityisen yleistä inkongruenssi on monikon kolmannessa persoonassa verbintaivutuksessa. Tällainen puhekielinen muoto on esim. pojat tulee. Kirjakielen mukainen kongruenssimuoto ( pojat tulevat) ei ole ollut vallalla missään aluemurteessa. Nykypuhekielessä inkongruentit muodot sanajärjestyksestä riippumatta alkavat nuorilla (esim. Helsingin, Jyväskylän ja Tampereen puhekielen tutkimusten mukaan) jo olla yksinomaisia. Kirjoitettuihin teksteihin puhekielen inkongruenssi (ks. Lue myös: Poika tulee ja pojat tulevat – subjektin ja predikaatin kongruenssi) heijastuu varsinkin kieltomuodoissa:

Taustalla on se, että puhekielessä ja aluemurteissa inkongruenssi on ollut kieltolauseissa vielä tyypillisempi kuin myöntölauseissa. Puhekielen vaikutus ei kuitenkaan kirjoitetussa kielessä näy vielä kovin taajaan: vuoden 1999 ylioppilasaineissa tällaisten kongruenssivirheiden osuus on ollut vain 2,5 %.

Myös persoonakongruenssi monikon ensimmäisen persoonan verbimuodoissa on puhekielessä harvinainen; passiivi (ks. Lue myös: Kielellistä passiivisuutta: miksi me mennään?) on tullut persoonamuodon tilalle:

Tätäkin puhekielisyyttä pystytään kuitenkin varomaan varsin hyvin tekstiä kirjoitettaessa, eikä se ole vaikuttanut kirjakielen normiin. Vain imperatiivissa viitattaessa monikon ensimmäiseen persoonaan passiivi (ks. Lue myös: Passiivista) on kirjakielen mukainen:

4) Erisnimen kaltaiset monikolliset sanat puolustusvoimat, merivoimat, maavoimat ja ilmavoimat ovat aiemman normin mukaan saaneet vain monikollisen predikaatin. Vuodesta 1977 lähtien näiden yhteydessä on voitu käyttää yksikkömuotoistakin predikaattia:

Perusteluna on, että nämä monikolliset substantiivit rinnastuvat kollektiivierisnimiin, jollaisia ovat Yhdysvallat, Yhdistyneet kansakunnat, Arabiemiraatit, Helsingin Sanomat tai Oulun Kärpät, esim.

Samalla tavoin yksikkömuotoinen predikaatti on mahdollinen esimerkiksi sanan messut yhteydessä, jos sana on erisnimenä (ks. Lue myös: Koiramessut 98 alkaa ~ alkavat huomenna!):

5) Puhekieli on muuttumassa siten, että possessiivikongruenssi vähenee. Nykypuhekielessä omistusliitteetön tyyppi mun kirja on jo lähes poikkeukseton. Tässä puhe- ja kirjakieli pysyvät erillään. Tosin kirjakielessäkin omistusliitteettömyys on aina E. N. Setälän lauseopista asti ollut kirjakielessäkin hyväksyttyä sellaisissa tapauksissa kuin meidän talo, jossa genetiivimuodolla viitataan tiettyyn yhteisöön kuten perheeseen.

Saada, tulla tehdyksi tai tehtyä -rakenteet

Rakenteet saada tehdyksi ja tulla tehdyksi ovat aluksi kirjakielessä olleet norminmukaisia. Tällaista translatiivimuotoista partisiippia on vanhastaan tavattu lounais-, pohjalais- ja savolaismurteissa, mutta erityisesti hämäläismurteissa yleinen partitiivimuotoinen partisiippi tehtyä on vallannut alaa. Nykyään se on levinnyt kaikkialle, savolaismurteiden itäosiinkin. Partitiivimuotoinen partisiippi on laajentanut aluettaan eritoten tulla-verbin yhteydessä (tuli tehtyä).

Partitiivimuotoinen partisiippi ei laajan levinneisyytensä vuoksi ole ilmeisesti enää aikoihin tuntunut murteelliselta. Selvemmin murteellisia partisiippivariantteja tavataan Kaakkois-Suomessa savolais- ja kaakkoismurteiden alueella: saada tehneeksi tai tehneen ja saada, tulla tehdyn. Tehtyä-tyypin partisiippi (ks. Lue myös: Lukijakysymys) hyväksyttiinkin jo vuonna 1973. Alkuaan hämäläinen piirre omaksuttiin siis joka puolella Suomea ensin puhekieleen, josta se siirtyi kirjakieleenkin.

Montaa-partitiivi

Moni-sanasta muodostettu kaksinkertainen partitiivi montaa on kuulunut lounais- ja hämäläismurteisiin sekä osin eteläpohjalaismurteisiin. Sitä on käytetty kieltolauseissa, esim.

sekä sellaisissa yhteyksissä, joissa toiminnan tuloksellisuuteen ei oteta kantaa:

Joskus montaa-muodolla selvennetään partitiivisuutta, esimerkiksi silloin, kun muoto sijaitsee lauseen alussa ja se voitaisiin muuten tulkita subjektiksi:

Montaa-partitiivi on yleistynyt kirja- ja lehtikielessä. Suomen kielen lautakunta keskusteli asiasta jo 1964, mutta uudestaan se otettiin käsiteltäväksi vuonna 1995 (ks. Lue myös: Montaa-partitiivi), ja silloin myös normia muutettiin. Kun siis kaksinkertaisella partitiivilla saadaan aikaan merkitysero, se on käypä muoto monta-muodon rinnalla.

Alkaa tekemään -rakenne

Rakenne alkaa tekemään [po. tehdä] on ollut Kielikellossa esillä useaan otteeseen (1984, 1991, 1999). Osalla kielenkäyttäjiä on jo ollut sellainen käsitys, että rakenne on saanut kielenhuoltajien siunauksen. Suomen kielen lautakunnassa asia on ollut esillä vuoden 2004 kokouksissakin, mutta ainakaan vielä ei ole tehty päätöstä normin laventamisesta. Monien edellä mainittujen puhekielisyyksien tavoin alkaa tekemään -rakenne on selvästi länsimurteinen. Se on levinnyt vauhdikkaasti parin viime vuosikymmenen aikana niin, että sitä kuulee sähköisissä viestimissä päivittäin ja sitä näkee jatkuvasti myös kirjoitetussa kielessä. Rakenne kuuluu esimerkiksi kaakkoismurteiden alueen nuorten kieleen, vaikka heillä oman aluemurteen mukainen ilmaisutapa olisi käydä tekemään.

Alkaa tekemään ei monistakaan enää tunnu häiritsevän murteelliselta, sillä sen rinnalla on ruvennut leviämään vieläkin puhekielisemmältä vaikuttava tunnuksettoman infinitiivin sisältävä rakenne alkaa tekeen. Etelä-Suomessa tämä infinitiivi vaihtelee loppukahdenteisen kanssa: äännetään siis se alko tekees sitä, alko tekeep päivällistä. Nykypuhekielessä tunnuksetontakin infinitiiviä voi kuulla aina itäisintä Suomea myöten.

Alkaa tekemään -rakenne on periaatteessa samanlainen murteellisuus kuin saada, tulla tehtyä. Saada- ja tulla-verbeihin liittyvä partitiivimuotoinen partisiippi vain on alkanut laajentaa levikkialuettaan tuntuvasti aikaisemmin kuin viime vuosikymmeninä kulovalkean tavoin levinnyt kolmannen infinitiivin illatiivi alkaa-verbin yhteydessä. Alkaa tekemään -rakenne kuului vanhaan länsimurrepohjaiseen kirjakieleen, mutta 1800-luvun aikana murteiden taistelun jälkeen 3. infinitiivin sijaan yleistyi 1. infinitiivi. Alkaa tekemään (ks. Lue myös: Aletaanko tehdä vai tekemään?) on siis pyrkimässä jo toistamiseen kirja- ja yleiskieleen.

Kaksoispassiivi

Passiivin liittomuodoissa on kirjoitettuunkin tekstiin yleistynyt puhekielinen kaksinkertainen passiivi (esim. ollaan tehty), jota voidaan nimittää myös passiivikongruenssiksi. Ilmiön taustalla ovat aluemurteet, joissa passiivilla viitataan usein monikon ensimmäiseen persoonaan (me ollaan). Passiivin käyttö tähän tapaan on lähtöisin sydänsavolaismurteista, joista se on levinnyt viimeistään 1800-luvulla mm. hämäläis- ja kaakkoismurteisiin. Kaksoispassiivi on syntynyt preesens- ja imperfektimuotojen pohjalta (me ollaan –> me ollaan oltu, me oltiin –> me oltiin oltu), ja se on ollut ominainen varsinkin läntisille savolaismurteille ja hämäläismurteille.

Kirjoitetussa kielessä kaksoispassiivi on tavallisin indikatiivin perfektin myöntömuodoissa (ollaan tehty), konditionaalin perfektin kieltomuodoissa (ei oltaisi tehty) ja indikatiivin pluskvamperfektin kieltomuodoissa (ei oltu tehty). Osmo Ikolan Nykysuomen oppaassa (2001 s. 61) on jo myönnytys kaksoispassiivin käytölle sellaisissa tapauksissa, joissa lauseen passiivimuotoisuus ei heti kävisi ilmi, esim.

Suomen kielen lautakunta ei kuitenkaan ole vielä antanut suositusta, jonka mukaan kaksoispassiivi olisi hyväksyttävä. Toistaiseksi neuvotaan (ks. Lue myös: Passiivin kertausta) siis kirjoittamaan:

Miksi normit muuttuvat?

Monissa mainituissa esimerkkitapauksissa, jotka ensin ovat aiheuttaneet kielenkäyttäjissä epävarmuutta ja joihin kielenhuoltajat ovat sitten ottaneet kantaa, on kyse länsisuomalaislähtöisestä puhekielisyydestä. Se, että eräät länsimurteisuudet ovat saaneet vankan jalansijan nykypuhekielessä, johtuu asutuksen keskittymisestä Etelä- ja Länsi-Suomeen: suurin osa suomalaisista asuu jo länsimurteiden puolella, ja niistäkin, joiden nykyinen kotikunta on itämurteiden alueella, monet ovat viettäneet osan elämäänsä länsimurteisten parissa. Muutosten leviämistä jouduttavat myös sähköiset joukkoviestimet, joiden puhekieli on paljolti länsisuomalaista. Ihmisten kielitaju muuttuu; kymmeniä vuosia pääkaupunkiseudulla asuneen itäsuomalaisenkin kielikorva alkaa vähitellen tottua paikallisiin käytänteisiin, eikä hän välttämättä enää tunnista omaan kieleensä tarttuneita uusia piirteitä länsimurteisuuksiksi. Muuttoliike ja liikkuvampi elämäntapa ovat yhteiskunnallisia ilmiöitä, joiden vaikutus heijastuu näin myös kieleen.

Kun muutos alkaa näkyä julkisessa puhekielessä ja kirjakielessä, se voi ajan mittaan johtaa normin tarkistukseen. Normit kuitenkin yleensä muuttuvat väljentyen: ennen korrektina pidetty muoto saa rinnalleen vaihtoehdon, ja nyt kielenkäyttäjä voi valita kahdesta oikeakielisestä variantista. Esimerkiksi itämurteisella kannalla aiemmin olleiden ei siis tarvitse vaihtaa tuttua muotoa vieraampaan. Tällaista rinnakkaisuutta on kirjakielessä ollut vanhastaankin. Aistihavaintoa ilmaisevien verbien rektiossa ovat mahdollisia sekä länsimurteiden mukainen ablatiivi että itämurteinen allatiivi: näyttää, kuulostaa, tuoksua, maistua, tuntua, hyvältä tai hyvälle. Samoin on yhtä oikein sanoa asua taloa kuin asua talossa.

Jos normit eivät seuraisi aikaansa, korrekti suomen kieli tuntuisi pian vanhahtavalta. Suositusten tarkistukset pohjautuvat kuitenkin aina laajoista aineistoista tehtyyn tutkimustyöhön ja perusteelliseen harkintaan. Mikä tahansa yleistynyt käytänne ei siis tulevaisuudessakaan ylitä kirjakielen kynnystä. Kielenhuollon periaatteena on, että ohjeet on tarkoitettu helpottamaan kielenkäyttöä, ei hämmentämään käsitystä oikeakielisyydestä.

Kirjallisuutta

Kuutti, Jussi 2000: Suomen kielen kaksoispassiivi sekä katsaus karjalan kaksoispassiiviin. Pro gradu -työ. Jyväskylän yliopisto, suomen kieli.

Lehtinen, Marja 1992: Eräs kongruenssiongelma. – Kielikello 2/1992.

Lyytikäinen, Erkki 1996: Kirjakielen kaksoispassiivi. – Virittäjä 100 s. 580–587.

Länsimäki, Maija 1995: Montaa-partitiivi. – Kielikello 2/1995.

Mielikäinen, Aila 1991: Murteiden murros. Levikkikarttoja nykypuhekielen piirteistä. Jyväskylän yliopiston suomen kielen laitoksen julkaisuja 36. Jyväskylä.

Vilppula, Matti 1984: Kirjakieli ”ei ala rappeutumaan”. – Kielikello 2/1984.