Hyvä ja toimiva kieli on aina arvioitava tapauskohtaisesti, siis tekstilajeittain. Tähän yhä vahvistuneeseen tekstilajinäkökulmaan vastaa selkokielen osalta Leealaura Leskelän ja Auli Kulkki-Niemisen teos Selkokirjoittajan tekstilajit. Teos ilmestyi syksyllä 2015.

Selkokieli on eri asia kuin tavallinen selkeä yleiskieli. Sillä tarkoitetaan yleiskielestä helpotettua kielimuotoa. Selkokielen yleiset ohjeet on kirjattu moniin julkaisuihin, ja ne löytyvät myös verkosta. Selkokielen perusperiaatteet ovat luettavissa myös Leskelän ja Kulkki-Niemisen teoksen liitteestä. Kirja kuitenkin keskittyy nimensä mukaisesti teksti- ja genrenäkökulmaan, joka on selkokielen kehittämisessä uusi näkökulma.

Kirja jakautuu kuuteen lukuun ja samalla kahtia. Kolmessa ensimmäisessä luvussa annetaan välineet kirjan lähtökohtien ymmärtämiseen: Ensimmäisessä luvussa kirjoittajat johdattavat lukijan tekstilajiajattelun maailmaan esitellen käsitteitä ja pohtien muun muassa tekstilajien opettamiseen ja normatiivisuuteen liittyviä kysymyksiä. Toisessa luvussa on informaatiota selkotekstien lukijakunnasta. Kolmannessa taas luodaan katsaus selkotekstin mukauttamiseen ja tarjotaan apuvälineitä tekstien lukemiseen ja analysointiin.

Kirjan neljännestä luvusta alkaa toinen kokonaisuus: eri tekstilajien esittely. Jaottelu etenee kolmen ison ryhmän varassa, ja ensin käydään läpi ohjeita mediatekstin selkokielistäjälle. Samalla tarjotaan myös tietopaketti selkokielisistä mediateksteistä. Kirjan viides luku keskittyy teksteihin, jotka on nimetty informoiviksi (esim. lomakkeet, esitteet, oppaat), ja viimeinen, kuudes luku erilaisiin ja eri-ikäisille suunnattuihin kaunokirjallisiin teksteihin. Oman mausteensa kirja saa selkokielen asiantuntijoiden puheenvuoroista, joita on sijoitettu lukujen lomaan.

Lukija, lukija ja vielä kerran lukija

Jos kirjaan tarttuessaan luuli tietävänsä, mikä selkotekstien kohderyhmä on, saattoi erehtyä. Monelle voi olla yllätys, että kohderyhmänä voivat olla paitsi eri tavoin lukemisesteiset myös esimerkiksi vastahakoiset, stressaantuneet tai jostakin asiasta yleiskäsitystä hakevat lukijat. Lukijoiden ydinryhmän muodostavat kuitenkin ne, jolle selkokieli on ainoa kieli. Kaikkiaan selkokielen kohderyhmiin on arvioitu Suomessa kuuluvan 430 000−650 000 kielenkäyttäjää. Vertailun vuoksi: Helsingissä oli vuoden 2015 lopussa reilut 630 000 asukasta.

Selkokielen lukijakunnan esittely on tärkeää, sillä kirjan läpi kulkeva teema on juuri lukijalähtöisyys. Selkotekstin kirjoittajan on tunnettava lukijansa niin hyvin kuin mahdollista. Osa selkojulkaisuista onkin kohdistettu juuri tietyille lukijoille. Tällainen julkaisu on esimerkiksi kehitysvammaisille lukijoille tarkoitettu Leija-lehti. Selkosanomat taas on suunnattu laajemmalle yleisölle.

Jotta tekstit kohdistuisivat lukijakunnalleen mahdollisimman hyvin, suositellaan lukijapalautteen hyödyntämistä, koelukemista. Kirjoittajien muistutukset testeihin liittyvistä ongelmista (s. 53) ovat arvokasta tietoa kenelle hyvänsä lukijatestejä tekevälle.

Lajipiirteet tekstiä helpottamassa − tai vaikeuttamassa

Selkotekstiä syntyy joko suoraan kirjoittamalla tai valmista tekstiä muokkaamalla. Yleiskielisen tekstin muuttamista selkotekstiksi kutsutaan mukauttamiseksi, ja siinä tekstin tekijänä pysyy selvästi lähtötekstin kirjoittaja. Mukauttaja joutuu pohtimaan, missä määrin hän voi venyttää tekstilajin rajoja. Joskus mukauttajan on ymmärrettävyyden parantamiseksi vaihdettava tekstin lajia. Esimerkiksi perustuslaista ei tehty mukautettua versiota, vaan lain pohjalta tehtiin aiheeseen liittyvä esite, Leskelä ja Kulkki-Nieminen havainnollistavat.

Tekstin helppous tai vaikeus ei ole yksioikoisesti osoitettavissa, mutta sen ei silti tarvitse olla vain tuntuman tai arvailun varassa. Tekstin laadusta saa kiinni ja sitä pystyy arvioimaan muun muassa tekstianalyysin keinoin. Tuore teos antaa tähän hyvät eväät, sillä siinä on runsaasti käytännön tekstianalyysiä kokonaisista teksteistä ja niiden lajiominaisuuksista. Analyysin kiteytys (s. 56) on mainio tietopaketti moneen käyttöön. Kirjassa valotetaan myös pitkin matkaa tekstin ulkoasun, kuvien ja taiton merkitystä. Selkotekstissä kuviin pitää kiinnittää tavallistakin enemmän huomiota.

Eroja mutta myös yhtäläisyyksiä

Leskelän ja Kulkki-Niemisen teoksessa keskitytään selkokieleen, mutta rivien välissä tulee väistämättä huomioita myös yleiskielestä. Lukija saa paljon yleistietoa eri tekstilajeista, niiden perustehtävistä ja keinoista, joilla tätä tehtävää toteutetaan. Tuntuu terveelliseltä pysähtyä joskus vaikkapa sen äärelle, miksi kaunokirjallisuutta tarvitaan.

Kirja yllyttää ajatusleikkeihin ja inspiroi pohdintaan. Tekstilajeja on rajattomasti, eikä niistä kaikista ole vielä selkokielisiä versioita. Millainen olisi esimerkiksi pöytäkirja selkokielellä? Entä miten käy selkolukijan maailmassa, jossa levitetään uutisina täysin perättömiä juttuja joko propagandan vuoksi tai pilan päiten?

Moni − erityisesti informatiivisten − tekstien ongelma tuntuu myös kovin tutulta. Kuinka moni meistä on pohtinut, mille riville tai mihin laatikkoon lomakkeessa pyydetty tieto pitäisi kirjoittaa? Kuinka moni tipahtaa kärryiltä uutisten sääennusteita seuratessaan? Ylen selkouutisten toimittaja Pertti Seppä kertookin puheenvuorossaan (s. 75), että palautetta liian hitaasta lukemisesta ei juuri tule, liian nopeasta puheesta kylläkin.

Jos taas harkitsee selkokielisen romaanin tuottamista, on varmasti hyödyllistä tietää, että alalla on pääosin julkaistu klassikkoteoksia ja dekkareita. Esimerkiksi kauhu-, sota- tai sukuromaaneja ei sen sijaan ole. (S. 140.) Selvimmillään yleiskielisen ja selkokielisen tekstin ero on ehkä nimenomaan kaunokirjallisuudessa. Erityisen vaikea laji on selkoruno, mutta asiantuntijat pystyvät osoittamaan myös sille tyypillisiä ja tarpeellisia ominaisuuksia. Selkorunon on hyvä pysytellä vain yhdessä näkökulmassa ja yhdessä tai vain vähäisessä määrässä aiheita, havaintoja ja tunteita (s. 168).

Myös kriittisiä havaintoja nousee esille. Leskelän ja Kulkki-Niemisen mukaan selkokielisissä teksteissä on ”toisinaan vähän kuin vahingossa ylimääräinen annos kunnollisuutta ja moraalia” (s. 143). Teos osoittaakin, että sävyasiat ovat tärkeitä myös selkotesteissä. Kirjoittajan on jatkuvasti pohdittava, mikä on omalle lukijakunnalle sopiva taso: lukijan aliarvioimisesta varoitetaan pitkin kirjaa. Aliarviointi tuottaa sävyn, johon lukijat reagoivat voimakkaasti, kirjoittajat muistuttavat (esim. s. 101).

Meissä jokaisessa asuu pieni selkolukija

Selkokieli sekoitetaan usein selkeään yleiskieleen, ja toisinaan sitä pidetään hyvin marginaalisena kielimuotona. Leskelä ja Kulkki-Nieminen, kaksi selkokielen konkaria ja moniosaajaa, onnistuvat kuitenkin herättämään lukijassa aivan päinvastaisia ajatuksia. Selkokieli ei ole vain monen tarvitsema kieli. Se tuntuu myös monelta osin kieleltä, jota itsekin haluaisi lukea ja kuulla. Tuntuukin helpolta jakaa potilasohjeita selkokielistäneen Riikka Törnroosin puheenvuorossaan (s. 27) esittämä näkemys: selkoteksti palvelee kaikkia lukijoita. 

Leealaura Leskelä ja Auli Kulkki-Nieminen 2015: Selkokirjoittajan tekstilajit. Kehitysvammaliitto ry, Opike.