Monimielinen kin

Liitepartikkelilla kin on karkeasti luokiteltuna kahdenlaista käyttöä. Ensinnäkin sen tehtävänä on kytkeä sana tai sanaa pitempi tekstin osa edellä sanottuun tai edellä puheena olleeseen. Virkkeessä ”Eilen satoi ja tänäänkin on taivas ollut pilvessä” kin muistuttaa, että tällä päivällä on jotakin yhteistä eilisen kanssa. Partikkeli voitaisiin hyvin korvata myös-sanalla: ”Eilen satoi ja myös tänään on taivas ollut pilvessä.”

Toinen kin-liitteen päätehtävistä on ilmauksen tehostaminen. Tehtävät eivät aina selvästi erotu toisistaan, ja liitteellä voi samanaikaisesti olla sekä kytkevä että tehostava rooli. äskeisessä esimerkissä ”Eilen satoi ja tänäänkin on taivas ollut pilvessä” kin ei pelkästään yhdistä vaan se myös korostaa tänään-sanaa. Selvempi tuo korostava tehtävä on esimerkissä ”Siinä on paljonkin toivomisen varaa”, jossa paljonkin voitaisiin vaihtaa ilmaukseen ”todella paljon” tai ”hyvin paljon”.

Paitsi sanoilla myös ja todella liite kin on toisinaan korvattavissa sanoilla jopa ja esimerkiksi. Virke ”Isoissa häissä oli joskus kolmekin soittajaa” vastaa suunnilleen virkettä ”Isoissa häissä oli joskus jopa kolme soittajaa”, ja virke ”Vaari on tullut muistamattomaksi; kadullakin hän saattaa unohtaa, minne on menossa” vastaa virkettä ”Vaari on tullut muistamattomaksi; esimerkiksi kadulla hän saattaa unohtaa, minne on menossa”.

Vaikka myös, todella, jopa ja esimerkiksi usein sopivatkin kin-liitteen vastineiksi, kaikkia liitteen käyttötapoja ne eivät kuitenkaan kata. Varsin usein liite näyttää olevan vailla itsenäistä merkitystä ja mitään korvaavaa sanaa on mahdoton antaa. Liitteen tehtävänä tuntuu monesti olevan pelkästään tekstin sävyttäminen. Se, minkä lisävivahteen liite kulloinkin tuo, riippuu paljon tekstiympäristöstä tai puhetilanteesta. Mikä esimerkiksi on kin-liitteen tehtävä kysymyksessä ”Oletko vanhakin?” Partikkelittomana (”Oletko vanha?”) se kuulostaisi oudolta, jopa epäkohteliaalta. Kysymys ei koskisikaan enää ikää vaan iäkkyyttä.

Liite kin on sisällykseltään myönteisten lauseiden partikkeli. Kielteissävyisissä lauseissa sen vastineena on kaan, kään. Siinä missä kin saa merkityksen ’jopa’, kaan edustaa merkitystä ’edes’: ”Jää kantoi hevosenkin (= jopa hevosen)”, ”Jää ei kantanut hevostakaan (= edes hevosta)”. Aivan selvä ei liitteiden työnjako ole. Joskus kumpikin tuntuu käyvän: ”Lähden, jos sanot sanankin”, ”Lähden, jos sanot sanankaan”. Murteissa kin-liitteen käyttö kaan-liitteen merkitystehtävässä ja päinvastoin on vielä vapaampaa, esimerkiksi: ”Siihen aikhan ei ollu ei yhtään sellaasta (piikaa) jolt olis kuullup pikkuusenkin nurinaa” (Nurmo); ”Ei se tuossai (= tuossakin) lahella kulej joka paekassa se nuotta” (Hirvensalmi); ”Minne lie Aelikaam mennäh höllöttänä” (Sotkamo); ”Otas sie Iisko pullaa, toinenkhaam (= toinenkaan) palanen” (Kolari).

Seuraavassa jaksossa tarkastelen kin-liitteen käyttöä tavallisessa arkipuheessa. Esille tulevissa näytteissä kin esiintyy joko keskustelun avausrepliikeissä tai irrallisissa toteamuksissa.

*

Lauri Pohjanpään runo ”Syksy” alkaa näin:

Liitteen kin funktio repliikissä ”Kurkikin jo lähti” ei ole kovin helposti luonnehdittavissa. Liitteen kahdesta päätehtävästä se ei voi olla kumpikaan. Se ei voi viitata tekstissä taaksepäin, koska edeltävää tekstiä ei ole; varisten vuoropuhelu alkaa vasta tästä repliikistä. Tekstin tehostimen rooli ei myöskään tunnu oikein sopivan tilanteeseen, jossa toinen variksista lausuu repliikkinsä vain jotakin sanoakseen ja hiljaisuuden rikkoakseen. Tähdentämisestä ei siis voi olla kyse.

”Kurkikin jo lähti” ei kovin paljon eroa liitteettömästä vastineestaan ”Kurki jo lähti”. Saattaa olla, että runoilija on valinnut edellisen vain siitä syystä, että se paremmin sopii runon poljentoon. Joitakin vivahde-eroja repliikkitoisintojen välillä saattaa silti olla. Vaikka kin ei voikaan viitata tekstissä taaksepäin, se voi kuitenkin viitata tekstin ulkopuolelle: siihen yhteiseen tietoon, joka keskustelukumppaneilla on maailmasta ja viime ajan tapahtumista. Kurkien lähtö on ehkä ollut niin näkyvää ja kuuluvaa, että varis voi olla varma tai lähes varma siitä, että toinenkin on sen havainnut. Hän haluaa vain muistuttaa tuosta tapahtumasta ja ottaa sen puheeksi. Liitteen tehtävänä olisi siis muistuttaminen.

Toinen tulkinta on se, että varis ei tiedä, onko kumppani huomannut kurkien lähtöä. Jos sanoja käyttäisi ilmausta ”Kurki jo lähti”, hän osoittaisi luulevansa, että kumppani on asiasta tietämätön. Valitsemalla liitteellisen ilmauksen ”Kurkikin jo lähti” hän valitsee strategian, joka auttaa häntä joutumasta noloon tilanteeseen, jos kurjen lähtö sattuisikin olemaan kuulijalle tuttu asia. Liitettä käyttämällä hän antaa ymmärtää olettavansa, että kumppani on pannut kurkien lähdön merkille. Voisi sanoa, että puhuja pyrkii kin-liitteen avulla kasvojensa säilyttämiseen.

Vaikka kin ei esimerkissämme voikaan viitata edellä sanottuun eikä siten saada merkitystä ’myös’, se silti saattaa toimia jonkinlaisena rinnastimena, jonka tehtävänä on liittää kurkien lähtö taustaansa eli kaikkeen muuhun samaan aikaan tapahtuneeseen: viljan korjuuseen, syyskyntöihin, ruskan alkamiseen, pikkulintujen muuttoon jne. Samalla kun varis kin-liitteen avulla tulee rinnastaneeksi kurkien lähdön muihin samanaikaisiin tapahtumiin, hän tulee viestineeksi, että asia ei ole niitä tärkeämpi. Liite osoittaa siis välillisesti uutisarvon vähäisyyttä.

Jonkin verran edellisestä poikkeavaa käyttöä liitteellä on seuraavassa Juhani Ahon Rautatiestä otetussa katkelmassa. Matti on käynyt pappilassa, jossa hänelle on kerrottu uudesta, ihmeellisestä keksinnöstä, rautatiestä. Kun hän palaa kotiin, hänellä on suuri uutinen kerrottavanaan. Liisan laittauduttua kehräämään Matti katsoo sopivan hetken tulleen:

Tilanne poikkeaa Syksy-runon tilanteesta siinä suhteessa, että Matti tietää, ettei Liisa ole koskaan kuullut rautatiestä. Asia on Liisalle täysin uusi. Siitä huolimatta Matti puhuu aivan kuin rautatien olemassaolo jossakin muualla kuin Lapinlahdella olisi Liisalle tuttua. Hän antaa kin-liitettä käyttämällä ymmärtää, että on kyse asiasta, jonka kaikki jo tietävät ja joka Liisankin tulisi tietää. Liisa hätääntyy. Hän huomaa olevansa ainoa, joka on jäänyt tärkeää tietoa paitsi. Hän kiinnostuu Matin puheesta ja haluaa kuulla lisää.

Heikki Turusen Simpauttajassa on kohta, jossa kaverukset Imppa ja Jomppa kuluttavat aikaansa kylän kaupalla ja tekevät samalla huomioita kaupassa kävijöistä ja ohikulkijoista:

Jompan ei tarvitse kommenttiaan esittäessään ottaa huomioon sitä, onko kommentoitava asia Impalle tuttu vai ei. Puheena oleva eli Marketta on paraikaa läsnä ja kummankin havaittavissa. Siten kin-liitteen tehtävänä ei Jompan repliikissä voi olla muistuttaminen vaan pikemminkin huomion kiinnittäminen. Samoin kuin ”Kurkikin jo lähti” -tapauksessa liite lisäksi vihjaa, että puheena oleva asia ei ole mitenkään ainutlaatuinen: muutkin kuin Marketta ovat joskus muuttuneet pimuiksi. Jotakin odottamatonta, yllättävää Marketan pimumaiseksi tulemisessa kuitenkin on. Se on tapahtunut kovin äkkiä ja huomaamatta. Yhtenä kin-liitteen tehtävänä on tuoda Jompan lievä hämmästyminen ilmi. Repliikin tilalle voitaisiin nimittäin ajatella repliikkiä ”Kappas vain, tosta on tullu jo täys pimu!”

Paljon useammin kuin nominin yhteydessä kin ilmaisee hämmästystä, yllättyneisyyttä silloin, kun se on yhdistyneenä verbiin. Kerrotaan pikkupojasta, joka pyhäkoulussa väitti äitinsä nähneen Jumalan. Kun opettaja ihmetteli, miten se oli voinut olla mahdollista, poika selitti, että kun äiti kerran oli avannut WC:n oven, hän oli huudahtanut: ”Herra Jumala, sinäkö siellä oletkin!”

Suomen murteiden sana-arkiston kin-aineistossa on mm. Martti Rapolan Längelmäeltä muistiin merkitsemä irrallinen toteamus hiljasena myöhäiskevään päivänä tuvan portailta:

Toteamus tuskin on kohdistettu kenellekään ulkopuoliselle. Se on ajatus, joka on lausuttu ääneen ja jonka sanoja on tarkoittanut vain itselleen. Mikä on kin-liitteen funktio tuossa toteamuksessa? Kuvittelisin, että kin olisi merkki herkistyneestä mielentilasta, osoitus sanojan myötätunnosta pientä laulajaa kohtaan.

Edellä olevat esimerkit edustavat vain osaa kin-liitteen käyttöalasta. Tarkoituksenani on ollut näytteenomaisesti osoittaa, millaisia tehtäviä tuo liite saa ja millaisia vivahteita se erilaisissa ympäristöissä ja eri tilanteissa aiheuttaa. Kuten muutkin liitepartikkelit kin on tyypillinen nimenomaan puhutulle kielelle. Aivan samalla tavalla kuin ihminen painotuksellaan ja äänensävyllään ilmaisee tarkoitusperiään, hän myös liitepartikkelien avulla hienosäätää puhettaan. Ymmärretyksi tulemisen kannalta liitepartikkelit eivät ehkä ole aivan välttämättömiä; suomea vieraana kielenä opiskeleva tuskin törmää niihin ensimmäisillä oppitunneillaan. Täydellisesti kieltä hallitsevan puheeseen ne ilman muuta kuuluvat, eivät kirjoista opittuina vaan vaistonvaraisesti omaksuttuina kielen vivahteiden tulkkeina ja emootioiden ilmaisimina.