Tämän asenteen täytyy pohjautua omakohtaiseen kokemukseen. Ilmeisesti useimmat niistä, jotka etenevät yhteiskunnassa johtavaan asemaan, joutuvat jossakin elämänsä vaiheessa toteamaan, että selkeän tekstin laatiminen on työlästä ja että tulos joutuu arvostelulle alttiiksi. Avuttomuutensa hetkellä he muistavat koulun ainekirjoituksen opetuksen, tuntevat syyllisyyttä oppien unohtumisesta ja ovat valmiit tähdentämään äidinkielen opetuksen merkitystä. Kun he sitten voittavat pahimmat kirjoittamisvaikeutensa ja itsetunto lujittuu, he alkavat nähdä muiden kielenkäytössä osaamattomuuden merkkejä ja huolestuvat. Tämä vielä vahvistaa heidän myönteistä asennettaan äidinkielen opetukseen.

Joillakin on taipumus etsiä syytä kirjoittamisvaikeuksiin siitä, että yhteiskunnassa yleensä on normikieli, valtakunnallinen kirjakieli. Vielä ei ole esiintynyt vakavasti otettavia vaatimuksia siirtymisestä Gottlundin kannattamaan vapauteen, jonka vallitessa jokainen ”voipi kirjuttaa niin kuin hoastellaan”, mutta pelkään, että tämäkin pehmoilun muoto tulee aikanaan muotiin. Toistaiseksi on voitolla se käsitys, että yhteiskunta tarvitsee valtakunnallisen kielimuodon. Historian perusteella näyttää siltä, että yhteiskunnan julkisissa toiminnoissa käytetään normikieltä riippumatta siitä, opetetaanko sen käyttöä koulussa vai ei. Suomessa viljeltiin melko yhtenäistä normikieltä kolmen vuosisadan ajan ennen kuin suomen kielen opetus koulussa aloitettiin.

Normikieli ei siis ole olemassa koulua varten, ei myöskään normikielen huolto. Yhteiskunnan julkisissa toiminnoissa – lainsäädännössä ja hallinnossa, joukkoviestinnässä ja opetuksessa – tarvitaan yhtenäinen valtakunnallinen stabiili kielenparsi. Jos tätä normikieltä ei koulussa opetettaisi eikä sen käyttöä harjoiteltaisi, vallitsisi kielenkäyttäjien piirissä nykyistä paljon suurempi epätietoisuus, jota kielitoimiston kokoinen huoltoyksikkö ei pystyisi sanottavasti lievittämään.

Taito käyttää normikieltä tyydyttävästi sekä kirjoituksessa että keskustelussa on koulunsa jättävälle ylioppilaalle kovaa valuuttaa, vaikka kaikki eivät joudukaan sen arvoa kokemaan. Olisi nousevan sukupolven pettämistä viettää äidinkielen tunnit koulussa niin, ettei tätä valuuttaa kerry riittävästi. Nykyinen lukion päättökoe antaa yhteiskunnalle jonkinlaisen mahdollisuuden valvoa, että koulussa opetetaan normikielen käytön perussäännöt.

Etenkin vanhemman polven keskuudessa tunnetaan huolta kielen rappeutumisesta ja vaaditaan, että kielitoimisto valvoo tiukemmin kirjakielen normien noudattamista ja rankaisee niiden rikkojia. Asetus (187/76) ei tällaista valvontatehtävää mainitse. Ilmeisesti ”kielensuojelua” on pidetty niin itsestään selvänä tehtävänä, ettei siitä ole katsottu aiheelliseksi erikseen säätää. Kielenhuoltajien harkintaan on jätetty, miten kieliympäristön saastuttajat pidetään aisoissa.

Monet huolestuneet kansalaiset ovat vaatineet julkista häpeärangaistusta niille, jotka rikkovat joukkoviestinnässä kirjakielen normeja tai kylvävät anglismeja turvalliseen suomalaiseen kieliperään. Minä en ole ottanut tehtäväkseni jakaa tällaisia rangaistuksia eikä niitä jaellut edeltäjänikään professori Matti Sadeniemi. Tältä osin suomalaiset ovat saaneet elää jo yli kolmekymmentä vuotta kuin siat pellossa. Mistä siis se tyytymättömyys, jonka poistamiseksi mm. tämä tilaisuus on järjestetty?

Syynä näyttäisi olevan se, että jotkut kuitenkin saavat julkisen rangaistuksen kielen normien rikkomisesta. Kun rikkojana on ylioppilaskokelas, syylliseksi katsotaan hänen opettajansa, ja tämä syyllisyys saa osakseen julkista huomiota, josta usein muodostuu varsin piinallinen rangaistus.

Ei ole syytä kiertää sitä, että tämä rangaistusmekanismi todennäköisesti toimii niin kauan kuin ylioppilaskirjoitusten äidinkielenkoetta arvostellaan. Tämän takia on ymmärrettävää, että on puhuttu jopa ylioppilaskokeen poistamisesta. Valtaa pitävä ryhmittymä ei ole kuitenkaan lähtenyt tälle tielle. Äidinkielen opettajien tulosvastuu halutaan säilyttää. Samanaikaisesti kuitenkin unohdetaan, että oppilaan menestymisedellytykset koulussa ovat yhteiskunnallisten ja sosiaalisten erojen takia vielä varsin erilaiset ja ettei opettaja pysty eliminoimaan niiden vaikutusta.

Kielitoimiston tehtävänä on – suomen kielen lautakunnan tuella – antaa ohjeita ja suosituksia suomen kielen käytöstä sekä tiedottaa niistä. Tietoa ei kuitenkaan jaeta vain lautakunnan tai kielitoimiston vahvistamista normeista. Suuri osa neuvonnasta on sellaisten normien opettamista, jotka ovat kuuluneet kirjakielen säännöstöön jo vuosikymmeniä tai vuosisatoja.

Koska kielenhuolto on järjestetty yhteiskunnan kaikkea julkista viestintää varten, ei sen hallitsevana piirteenä saa olla virheiden osoittelu. Kielenkäyttö pyritään ohjaamaan normien mukaisiin uomiin muulla tavoin kuin pitämällä ääntä virheistä. Virallinen kielenhuolto on ottanut vakavasti Lauri Kettusen väitteen, jonka mukaan virheiden liiallinen osoittelu synnyttää virheiden pelkoa ja sitä tietä haluttomuutta käyttää kieltä julkisesti.

Kielilautakunnan tehtävänä ei ole päättää, miten ylioppilasaineiden arvostelu pitäisi yhtenäistää. Yhtenäisyyttä voidaan mahdollisesti lisätä sopimalla mm. erilaisten oikeakielisyysrikkeiden törkeysluokituksesta, mutta en usko, että oikeakielisyysseikkoja voi erottaa kokonaisarvostelusta.

Kielilautakunta on aina lähtenyt siitä, että kielessä on eriasteisia normeja. Setälän kieliopin keskeisiä sääntöjä ei ole koskaan kielilautakunnassa käsitelty, koska ne ovat kielen luonnollisia perusnormeja, joita ei voida eikä pidä ihmispäätöksin muuttaa. Normituksessa on myös vältetty puuttumasta seikkoihin, jotka eivät ole näyttäneet säännöttelyä kaipaavan. Toisaalta on annettu suosituksia hyvinkin vähämerkityksisistä kielenkäytön seikoista, jos sellaisia on lautakunnalta pyydetty. Jokin ratkaisu tai ainakin ratkaisun perusteet on yritetty esittää jokaiseen ongelmaan, joka käytännön viestinnässä nousee esiin. Julkinen viestintä on sujunut tämänasteisen normituksen varassa mielestäni varsin tyydyttävästi.

Keskeinen kysymys virheen käsitteellä operoivan arvostelun kannalta on se, synnyttääkö jokainen kielilautakunnan tai kielitoimiston suositus automaattisesti virheen mahdollisuuden. Näin ei suosituksia pidä tulkita. Kielenkäytössä tosiasiallisesti esiintyvät ”kilpailevat” ilmaukset voi jakaa kolmeen ryhmään sen mukaan, miten jyrkästi ne torjutaan tai torjutaanko niitä lainkaan:

1) Vaihtoehtoinen ilmaustapa torjutaan, ts. sen ei katsota kuuluvan kirjakielen normistoon. Ei hyväksytä esimerkiksi tyyppejä alkaa lukemaan, minä täydyn, kaksi valtuutettua kärähtivät, vastattanee, m(in)un kirja, purkaamo, ongelmatiikka eikä kirjoitusasuja helsinki, muste pullo, hormooni.

2) Vaihtoehtoista ilmaisutapaa ei suoranaisesti torjuta, mutta toista vaihtoehtoa pidetään parempana. Suositettava ilmaistaan esim. Nykysuomen sankirjassa juuri lyhenteellä par. = paremmin.

happiköyhä par. niukka-, vähähappinen
verovapaa par. veroton
kuntourheilla par. kuntoilla
oikeutetusti par. syystä, aiheellisesti
matalapalkkainen par. pienipalkkainen
passiviteetti par. passiivisuus
alunalkaen par. alun alkaen
niinikään par. niin ikään

Tästä kategoriasta voi käyttää luonnehdintaa ”ei pidetä virheenä mutta ei suositeta”. Kielenhuolto toivoo, että opetuksessa seurattaisiin tällaisia suosituksia, jotta yhtenäisyys saataisiin aikaan. Näitä suosituksia annettaessa ei ole tarkoitettu, että muut vaihtoehdot pitäisi kriminalisoida. On lähinnä didaktinen kysymys, miten opettaja näiltä osin ohjaa kielenkäyttöä suurempaan yhtenäisyyteen.

3) Annetaan todella useita vaihtoehtoja, esim. maiden – maitten, tointa – toimea, pitempiaikainen – pitkäaikaisempi, analyyseja – analyysejä, ääntöasut ”kolmetoista” – ”kolmettoista”. On mahdollista, että käytäntö näissäkin tapauksissa ohjautuu vähitellen jommallekummalle linjalle. Suosituksen voimin ei ole kuitenkaan haluttu kehitystä jouduttaa.

Kielen normeja tulkitaan yleensä pikemminkin liian ahtaasti kuin liian väljästi. Maallikoilla on yleensä se käsitys, että vaihtoehdoille ei ole normikielessä jätetty tilaa. Tämän takia kysymykset ovat tavallisesti muotoa ”kumpi on oikein”. Maallikot eivät suinkaan kysy pelkästään sitä, mitä heidät on opetettu kysymään – kuten joskus väitetään. Koska kielemme on eräiltä osin eri murteiden välinen kompromissi, valinnaisuutta on suhteellisen runsaasti, mikä aiheuttaa normijärjestelmän soveltamisessa epävarmuutta.

Kun normien väljentämistä ajetaan, vaatimus esitetään usein muodossa ”tämä muoto olisi hyväksyttävä kirjakieleen”. Mitä tuollainen hyväksyminen voisi olla?

Kirjakieltä käytetään vaativuudeltaan eriasteisiin tehtäviin. Lainsäädännössä noudatetaan tiukempia vaatimuksia kuin päivälehtikielessä. ”Hyväksyminen kirjakieleen” merkitsee sitä, että valinnaisten elementtien määrä lisääntyy. Ketään ei näet voida pakottaa käyttämään uutta normia, jos vanhakin on vielä elävää kielipääomaa. Valtakunnallisen päivälehden pakinassa voi kyllä kirjoittaa ”me mentiin” ja ”ne tuli”, eikä ainakaan kielenhuoltaja intoudu moittimaan normien rikkomisesta. Mutta olisi järjetöntä vaatia, että meidän kaikkien pitäisi esimerkiksi opetusministeriölle tai jollekin säätiölle osoitetussa raha-anomuksessa käyttää muotoja ”me aiotaan” ja ”ne puoltaa”. En myöskään pidä toivottavana, että lakitekstissä käytettäisiin kaksinkertaista passiivia tai että lehtiuutinen kirjoitettaisiin asuun ”Paavolan päästyä vapaaksi hän ilmoitti taistelevansa virkansa puolesta”, vaikka tämän omistusliitetapauksen opettaminen koulussa kohtaisikin vaikeuksia.

Jos lähdetään sille tielle, että pidetään voimassa vain ne kirjakielen normit, joiden opettaminen koulussa on suhteellisen ongelmatonta, päädytään suureen kirjavuuteen ja epätietoisuuteen normikielen käytössä. En usko, että suomen kirjakielen normien opettamista ja normikielen käytön harjoittelua voidaan kovin olennaisesti helpottaa muulla tavoin kuin opetettavien kustannuksella, lähettämällä heidät koulusta yhteiskuntaan entistä puutteellisemmin eväin. Toivon, että opettajat jaksavat. Tänään pyrimme löytämään linjan, joka poistaisi äidinkielen opettajan työstä tarpeetonta painetta mutta säilyttäisi edelleen hänen oppiaineensa yleisen ja täysin aiheellisen arvostuksen.