Miten murteista puhutaan?

Murteet ovat pitkään olleet suosiossa. Viime vuosikymmeninä virinneessä kansanlingvistisessä tutkimuksessa on alettu selvitellä ei-kielitieteilijöiden eli ns. maallikoiden murrekäsityksiä. Mitä murteita he erottavat, millaisia murrepiirteitä he tunnistavat ja miten he asennoituvat niihin? Yhtenä tutkimuskohteena on ollut metakieli eli se, miten murteista puhutaan ja millaisia ilmauksia tuo puhe sisältää.¹

Suomalaiset ovat ainakin 1700-luvulta lähtien tehneet havaintoja lähinaapureittensa puheenparresta. Piirteistä, jotka ovat poikenneet omasta murteesta, on muotoiltu jäljittelemällä sananparsien kaltaisia repliikkejä, sanontoja ja nimittelyjä. Havainnot ovat olleet tarkkoja, ja matkimuksia on usein höystetty toistolla, liioittelulla, riimeillä tai sanaleikeillä, kuten repliikeissä Misä, täsä, Hännäläsä (Keski-Pohjanmaa) ja Ei suav vettöö lämmöö leipöö pitkim pöytöö (Etelä-Savo).

Kulttuuriset ja yhteiskunnalliset muutokset ovat sekoittaneet murrerajoja ja tasoittaneet entisten aluemurteiden ominaispiirteitä. Jotkin murrepiirteet ovat irtautuneet alkuperäisestä alueellisesta taustastaan ja siirtyneet ilmaisemaan kielenkäytön tilanteisia, tyylillisiä tai persoonallisia vivahteita. Näin on käynyt esimerkiksi mie, sie -pronomineille, jotka eivät ole enää pelkästään karjalaisten puhetavan merkkejä. Muutosten myötä on muuttunut myös suomalaisten tapa puhua murteista. Murteiden alueellinen tuntemus on laajentunut, mutta nyt sitä ohjailevat suuressa määrin omat sosiaaliset verkostot sekä median ja murrekirjallisuuden luoma kuva. Havainnot ovat monipuolistuneet, mutta ne ovat usein ylimalkaisempia kuin ennen.

Vanhoissa murrematkimuksissa on toisinaan pilkattu muutakin kuin kielenkäyttöä. Sellaiset nimitykset kuin Jämsän ylypiit [ylpeät], Korplahen koriit [koreat] kohdistavat ivan sekä murrepiirteeseen että murteenpuhujiin. Vanhat heimostereotypiat kieroista savolaisista, hitaista hämäläisistä tai jäyhistä pohjalaisista elävät yhä, ja lisäksi on syntynyt uusia stereotyyppisiä käsityksiä muun muassa kaupunkilaisista, maalaisista tai helsinkiläisistä. Murteita ja muuta kielenkäyttöä kuvataankin usein ihmisiin viittaavilla piirteillä: iloista, ystävällistä, miehekästä, leuhkaa, tylyä. Yleisimmin murteisiin suhtaudutaan kuitenkin myönteisesti tai kielteisesti sellaisin sanoin kuin kiva, hauska, mukava tai ärsyttävä, kauhea, ällö. Näiden vastakkaisuuksien ohella kiinnitetään nykyään huomiota myös vieraan murteen ymmärtämiseen, kuten sanat vaikeaselkoinen, hankala, outo ja omituinen ilmaisevat.

Murteista tehtyjä havaintoja

Olennaista on se, että kansanomaisessa murrepuheessa arvioidaan murteita subjektiivisesti omasta taustasta käsin. Havainnot perustuvat vertailuun. Vieraan kuuloisia ilmauksia vertaillaan nykyään paitsi omaan puhetapaan myös yleis- tai kirjakieleen. Ensi vaikutelma tulee usein siitä, miten ”murteelliselta” puhe kuulostaa. Myös vanhojen aluemurteiden murteellisuusasteessa on huomattu eroja: esimerkiksi Turun ja Rauman seudun murteita, eteläpohjalaisia murteita tai savolaismurteita kuvataan sanoilla leveä, vahva, voimakas, paksu ja syvä, Keski-Suomen murretta ja Jyväskylän puhekieltä sanoilla laimea ja väritön. Siinä missä oma murre oli menneinä vuosisatoina puhdasta muiden ”murtavaan” puhetapaan verrattuna, nyt omaa kielenkäyttöä tai kotiseudun murretta pidetään tavallisena, normaalina tai neutraalina.

Vanhojen murrematkimusten tavallisimpia kohteita ovat kirjakielen d:n länsimurteiset vastineet r ja l. Niiden käyttäjät ovat puhuneet toisistaan ällän lällääjjinä ja ärrän pärrääjinä. Hämäläinen l on käytännöllisesti katsoen väistynyt murteista, mutta r kiinnittää edelleen huomiota. Aina ei havainnoissa kuitenkaan eroteta d:n vastinetta (pitää : pirän) ja muuta r:n ääntämystä, joka vaihtelee länsisuomalaisten puheessa. Tavallista vahvempi r on pantu merkille muun muassa tamperelaisten ja porilaisten puheesta; sitä kuvataan pärähtäväksi, sorahtavaksi, surisevaksi tai täristetyksi.

Helposti tunnistettavia murrepiirteitä ovat nykysuomalaisten mielestä svaa- eli välivokaali (kolome), yleisgeminaatio (mittään), alkuperäisen h:n säilymä (tullahan), savolainen diftongiutuminen (sua, jiä) ja persoonapronominit mie, sie. Sen sijaan muoto-opillisista aineksista, siis taivutusmuodoista ja liiteaineksista, on vain vähän havaintoja. Esimerkiksi Turun seudun si-imperfekti (sanosin ’sanoin’) ja savolaiset kin-liitteen vastineet (minnäi ’minäkin’, vierassii ’vieraskin’) tulevat tutkimusaineistoissa esiin melko harvoin. Myöskään sellaisia piirteitä, jotka ovat säilyneet nykypuhekielen aineksina eri puolilla Suomea, ei pidetä enää murteellisina. Vaikka loppuheitto eli sanojen loppuvokaalien kato tunnistetaan hyvin Turun seudun murteista (jäljittelynä meil Turuus), muista murteista jäänyttä si-loppuisten muotoryhmien loppuheittoa (lähtis, sun kirjas) ei mainita murrepiirteenä.

Silloinkin kun murteiden leimallisimmat piirteet ovat kadonneet, murteesta on saattanut jäädä jäljelle sävelkulku (intonaatio), rytmi tai muu ääntämykseen liittyvä seikka. Turkulainen tai raumalainen kielenkäyttäjä on tunnistettavissa, vaikka hän pyrkisi puhumaan yleiskieltä, ja muidenkin murteiden sävy kuultaa helposti läpi muuten murteettomasta puheesta. Murre-erona mainitaan usein nuotti ’intonaatio’, ja sävelkulun ja puherytmin eroihin viittaavat havainnot laulavista, pomppivista, töksähtelevistä ja valittavista murteista. Murteita saatetaan kuvata myös naukumiseksi, miukumiseksi, määkymiseksi tai määkimiseksi ja kiekumiseksi. Nämä vaikutelmat perustuvat joissakin tapauksissa kaakkoissuomalaisten mie-pronominiin ja länsisuomalaisten mää-pronominiin.

Uusia metakielen keinoja

Jäljitelmät ovat yksi tapa puhua vieraasta murteesta kansanomaisesti, arkihavaintojen pohjalta. Matkimisilmiö on tuttu vieläkin, vaikka nykykulttuurissamme ei enää synny entisen perinteen kaltaisia sananparsia. Niiden sijasta murteita matkitaan lyhyillä lausahduksilla tai yksittäisillä sanoilla: kui sää ny sillai, em mää vaan tiä, voe tokkiisa, ookkonä(ä) Oulusta. Ookkonää-kysymys on kuitenkin kehittynyt pitemmäksi luetteloksi, sillä se on ehtinyt saada jatkokseen useita lisäkysymyksiä, kuten pelekääkkönää polliisia. Irrallisiin sanaesimerkkeihin turvaudutaan varsinkin silloin, kun jotain piirrettä on vaikea selittää tai kuvata: Turkkusse, pohojalaanen, jänkhä, savvoo.

Nykysuomalaisilla on murteista puhuessaan hallussaan monia erityylisiä ilmaisutapoja. Lähimpänä tieteellistä kieltä ovat kouluopetuksesta tai muusta kielenkäytöstä mieleen jääneet termit, kuten vierasperäiset sanat konsonantti ja vokaali sekä erikoistermit intonaatio, aksentti, tempo ja nasaali ’nasaalisuus’ tai nasaalinen. Näitä käytetään murrepiirteiden ja murre-erojen kuvauksissa: ”vokaaleiden laitto konsonanttien väliin” (teherään ’tehdään’), ”keskisuomalainen hiukan sanoja venyttävä intonaatio”, ”helsinkiläinen nasaali” (nasaalinen ääntämys).

Huomattavasti tavallisempia ovat silti kieleen ja puhumiseen viittaavat yleiskielen sanat: kirjain, tavu, sana, lausua, sanoa, puhua, painottaa. Näitä käytetään kansanomaisemmalla tavalla kuin kielentutkimuksessa: kirjain vastaa äännettä, sana ja varsinkin murresana mitä tahansa murteellista äänne- tai muotoasua. Eri murteissa sanat sanotaan tai lausutaan eri tavalla, ja painolla tai painottamisella voidaan viitata murteen yleissävyn lisäksi erillisiin piirteisiin. Esimerkiksi turkulaiset painottavat sanoja eri tavalla kuin muut, ja pohjoiskarjalaisten erikoisgeminaatio (maittoo, leippää) ”kuulostaa siltä kuin voimakas paino olisi viimeisellä tavulla”.

Murteentutkijoiden erikoissanastolle on luotu myös kansanomaisia termimäisiä vastineita. Moniin länsi- ja itämurteisiin kuuluva yleisgeminaatio (mittään, opettellee) on yleisimmin tuplaamista, savolainen diftongiutuminen (mua, piä) puolestaan vääntämistä. Muita usein käytettyjä termistyneitä sanoja ovat edellä mainittu nuotti sekä äänteissä ja sanoissa havaittu venytys (venyä, venyttää, venytellä). Venytyksellä tarkoitetaan muun muassa toisen tavun vokaalin pitenemistä, jollaista on havaittu turkulaisten ja jyväskyläisten puheessa: Turuus, Jyvääskylää.

Murteiden tuntemista koskevissa kyselyissä on tullut runsaasti esiin kuvailevaa, ekspressiivistä sanastoa. Se paljastaa usein, miten puhuja asennoituu murteisiin. Puheliaina pidettyjen itäsuomalaisten murteet ovat pajatusta, papatusta, pälätystä, molotusta tai koilatusta. Mikä tahansa itselle vieras murre on mongerrusta. Asenteellinen vivahde on myös sanoissa polina, mutina, höpinä, höpötys ja kälätys sekä honottaa, hölöttää, kailottaa ja sössöttää. Murresekoituksiin suhtaudutaan yleensä kielteisesti, ja sekamurretta ‒ myös omana puhekielenä ‒ pidetään hölötyksenä tai sössötyksenä. Ekspressiivisiä ovat lisäksi eräät ääntämykseen liittyvät ilmaukset. Länsisuomalaisten r-äänteen lisäksi on usein kuvattu helsinkiläisten s:ää: käärme-s tai city-s on sihisevä, sihahtava, suhahtava tai sössäävä eli sitä suhautellaan tai suhisutellaan.

Toisinaan murteiden kuvailussa turvaudutaan yleissanoihin juttu, homma, hässäkkä ja systeemi, joilla nykyisessä puhekielessä voidaan viitata melkein mihin tahansa. Joissakin murteissa säilyneestä h:sta (tullahan) puhutaan h-hommana ja h-hässäkkänä ja murteellisista persoonapronomineista mä, sä -juttuna, mie, sie -juttuna ja nää-juttuna (nää ’sinä’). Savolainen diftonginreduktio (aeka) on yksinkertaisimmillaan ää-systeemi: käämään ’käymään’. Jo vanhoista murteista tuttu ilmaustyyppi puhua h:n päälle tai päältä on yhä käytössä, ja sitä voidaan soveltaa muihinkin äänteisiin (r, s).

Maallikoiden ja murteentutkijoiden kieli

Siinä missä kielentutkijat käyttävät murteista mahdollisimman neutraalia ja täsmällistä metakieltä, maallikot kuvaavat murteita monella tapaa vapaammin. Murteentutkijat määrittelevät murrepiirteitä muun muassa äänteissä tapahtuneiden muutosten perusteella: äänteet voivat esimerkiksi pidetä, lyhetä, geminoitua tai kadota. Maallikot kiinnittävät enemmän huomiota murteenpuhujiin. Äänteiden sijasta he osoittavat usein sen, mitä kielenkäyttäjät tekevät: eteläpohjalaiset ”puhuvat venyttäen”, lappilaiset ”käyttävät h-kirjainta” ja savolaiset ”muuttavat i:n e:ksi” (aeka).

Toinen ero murteentutkijoiden metakieleen on ilmausten monimerkityksisyys eli polysemia. Samalla sanalla kuvataan useita eri kielenpiirteitä tai muitakin kielenilmiöitä. Esimerkiksi venyttäminen tai venytys viittaa paitsi vokaalien pitenemiseen (Turuus) myös geminaatioon (vennyy), diftongien oikenemiseen (pohojalaanen), diftonginreduktioon (Kaappahalli) ja mää, sää -pronomineihin. Monimerkityksisyyden lisäksi kansanomaisessa terminologiassa on runsaasti synonymiaa: samaa piirrettä tai ilmiötä ilmaistaan monin eri tavoin. Esimerkiksi svaa- eli välivokaalista (kolome) on käytössä sellaisia ilmauksia kuin välivokaali, lisäkirjain, ylimääräinen kirjain (tai vokaali, tavu), tulla lisää (kirjaimia) ja lisätä kirjaimia (tai vokaaleja, tavuja).

Kansanomainen tapa puhua murteista osoittaa, miten monipuolisesti kieltä voidaan havainnoida ja käsitellä silloinkin, kun sen ilmiöitä ei pystytä analysoimaan kielentutkimuksen keinoin tai nimeämään tieteellisin termein. Kansanlingvistinen metakieli paljastaa, mitä murteista ja slangista tunnistetaan, miten noita havaintoja hahmotetaan ja millaisia vaikutelmia puhutun kielen vaihtelut herättävät. Tätä metakieltä ei voi oikeastaan verrata tieteelliseen kieleen, vaan sitä on tarkasteltava omana tyylilajinaan. Siinä ilmaukset ja kielenkäytön tavat ovat subjektiivisempia ja samalla värikkäämpiä kuin objektiivisuuteen, tarkkuuteen ja taloudellisuuteen pyrkivässä murteentutkimuksen metakielessä.

Kirjallisuutta:

Mielikäinen, Aila – Palander, Marjatta 2014: Miten suomalaiset puhuvat murteista? Kansanlingvistinen tutkimus metakielestä. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.