Mikael Agricola ei keksinyt suomen kieltä – eikä näitä sanoja

Suomen kirjakielen historian alkuvaiheet henkilöityvät Mikael Agricolaan (n. 1510–1557). Häntä pidetään yleisesti kirjasuomen isähahmona, jonka ansiosta suomen kieli sai kirjallisen muotonsa. Vanhan kirjasuomen kauden katsotaan alkaneen Agricolan Abckiriasta (1543), mutta parhaiten Agricola tunnetaan Uuden testamentin käännöksestään (1548). Yksin hän ei opusta kuitenkaan kääntänyt. Nykyään tiedetään, että käännöstyöhön osallistui muitakin (ks. esim. Häkkinen 2016).

Kun puhutaan Agricolan kielestä, puhutaan oikeastaan Agricolan teosten kielestä, sillä teosten yksittäisten osien kääntäjiä on kaiketi mahdotonta selvittää. Koska osien tekijyyttä ei käytännössä pystytä erittelemään, kunnia ja kiitokset satavat yleensä juuri Mikaelin laariin – onhan teokset julkaistu hänen nimissään.

Joskus jopa väitetään, että Agricola olisi ”keksinyt” suomen kielen. Todellisuudessa suomea on puhuttu jo satoja vuosia ennen Agricolaakin, eikä varhaisimmista puhutun kielen vaiheista tietenkään ole olemassa kirjallisia merkintöjä. Kieli on ennen kaikkea vuorovaikutuksen väline, joten luonnollinen kieli syntyy ja kehittyy ensisijaisesti vuorovaikutuksessa ihmisten kesken. On siis mahdotonta osoittaa yhtä yksilöä, johon puhutun suomen kielen kehitys henkilöityisi.

Uutta testamenttia kääntäessään Agricolalla ja muilla käännöksen tekijöillä oli suuri tehtävä edessään. Kaikille käännettäville sanoille ei ollut vielä olemassa suomenkielistä vastinetta, joten sellaisia oli sepitettävä. Monia sanoja kuvitellaan yksin Agricolan keksinnöiksi, ja kun näitä listataan, mukaan lipsahtaa helposti sellaisiakin sanoja, jotka ovat todellisuudessa ilmestyneet kieleemme vasta vuosisatoja myöhemmin. Toisaalta mukaan mahtuu myös sanoja, jotka on saatettu tuntea jo ennen kirjasuomen syntyä. Tässä kirjoituksessa tarkastelen muutamia Agricolan kehittämiksi väitettyjä sanoja ja selvitän, voiko niitä panna yksinomaan hänen tai muiden teosten suomentamiseen osallistuneiden nimiin.

Jalopeura

Tunnetuin Mikael Agricolan sepittämänä pidetty sana on varmasti jalopeura, johon törmää miltei poikkeuksetta, kun listataan kirjakielemme vanhimpia sanoja. Ei kuitenkaan ole olemassa kiistattomia todisteita siitä, että jalopeura todella olisi Agricolan tuotos. Muun muassa Kaisa Häkkinen (2000) on kattavasti selvittänyt sanan taustoja ja perustelee artikkelissaan, miksi on syytä olettaa, että jalopeura saatettiin tuntea jo ennen kirjakielen syntyä.

Sana jalopeura merkitsee vanhassa kirjasuomessa useimmiten ’leijonaa’. Sen kirjalliset ensiesiintymät löytyvät Agricolan Rucouskiriasta (1544), muun muassa psalmin 10:9 suomennoksesta (sitaattia edeltävä A kertoo, että ote on Agricolan teoksista, roomalainen numero kertoo teoksen osan ja viimeinen luku sivunumeron):

Agricola on säilyttänyt sananvalinnan myös Dauidin Psaltarissa (1551). Sen sijaan ensimmäisessä kokonaisessa raamatunkäännöksessä (1642) sana on muuttunut nykykielen näkökulmasta tutummaksi leijonaksi. Myöhempiin vanhan kirjasuomen kauden aikaisiin raamatunkäännöksiin (1685–1776) on palautettu kotoperäinen jalopeura.

Agricola käytti jalopeura-sanaa myös Rucouskiriansa kalendaariossa Leijonan tähtikuviosta. Nykysuomen etymologisen sanakirjan mukaan jalopeura on mahdollisesti ollut kansankielisessä käytössä peuran tai hirven muotoisen tähtikuvion nimityksenä jo ennen kuin sama tähtikuvio on tulkittu leijonaksi. Myös kansanrunoudessa jalopeura on tunnettu hirven kiertoilmauksena.

Usein väitetään, ettei Agricola tiennyt, miltä leijona näyttää, ja että hän nimesi eläimen sen takia jalopeuraksi. Väite ei kuitenkaan pidä paikkaansa, sillä vuoden 1548 Uudessa testamentissa Markuksen evankeliumin alussa on kuva leijonasta.

Sanan alkuosa jalo ei merkitse ’ylevää’ tai ’laadultaan hienoa’, kuten nykykielessä. Sen sijaan alkuosan vanhempi ja yhä murteissa tunnettu merkitys on ’iso, suurikokoinen’, ja jalopeuran onkin luultavasti käsitetty tarkoittavan epämääräisesti suurta villieläintä.

Sanalle ei ole vastineita pohjoissaamea (jálobeavri ’leijona’) lukuun ottamatta muissa sukukielissä. Pohjoissaameenkin sana on lainattu suomesta. Koska muita etymologisia vastineita ei ole, sanan uskotaan olevan osa suomen kielen erilliskehityksen aikana syntynyttä sanastoa. Erilliskehityksen kaudella viitataan aikaan, jolloin pohjoiskantasuomi jakautui alueellisesti länsisuomeen, muinaiskarjalaan ja muinaisvepsään (alkaen noin vuodesta 700).

Jalopeura esiintyy myös Agricolan Käsikiriassa (1549) ja eräissä hänen aikalaistensa kirjoittamissa käsikirjan sisältävissä käsikirjoituksissa (Westhin koodeksi ja Uppsalan käsikirja). Käsikirja on yleensä pappeja varten laadittu opas, joka sisältää esimerkiksi rukouksia ja ohjeita kirkollisista toimituksista, kuten kasteesta ja vihkimisestä. Teoksen pohjana Agricola hyödynsi ruotsin- ja saksankielisiä vastaavia kirkkokäsikirjoja. Kun Agricolan painettua Käsikiriaa on verrattu Westhin ja Uppsalan käsikirjoituksissa esiintyviin käsikirjoihin, on havaittu, ettei Agricola ole saanut niistä vaikutteita eivätkä ne Agricolasta. Käsikirjoituksissa on Agricolasta riippumatta päädytty samaan sananvalintaan, joten on todennäköistä, että sana jalopeura on ollut olemassa jo ennen kirjoitettua suomea. Kansankielessä sanan merkitys lienee tosin ollut ’peura’ tai ’hirvi’, ja eksoottisen ’leijona’-merkityksen sana on siis saattanut saada vasta kirjasuomessa.

Näkypaikka

Teatterista käytetään Mikael Agricolan Uuden testamentin suomennoksessa sanaa näkypaikka:

Vuoden 1642 Bibliassa sanan tilalla on cadzelluspaicka (nykykielistettynä katseluspaikka), joka esiintyy myös seuraavissa, vuosien 1685, 1758 ja 1776 suomennoksissa. Vanhan kirjasuomen sanakirjassa (VKS) sanan näkypaikka ainoat esiintymät ovat juuri Agricolan Uudesta testamentista. Sana on luultavasti sepitetty suoraan saksankielisen Schauplatz-sanan mukaan (schauen ’katsoa, nähdä’, Platz ’paikka’). Käännöslaina ei kuitenkaan ole ollut seuraavien kääntäjien ja puristien mieleen. Eipä tosin sen paremmin katseluspaikkaakaan tapaa enää nykykielessä.

Lustitarha ja luutarha

Sanalla tarha on vastineita useimmissa itämerensuomalaisissa kielissä (kuten inkeroisen ja karjalan tarha sekä viron tara). Muun muassa ’aidattua pihaa’ merkitsevä tarha on balttilainen laina, ja sitä vastaavat esimerkiksi liettuan daržas (’puutarha’; ’kehä kuun ympärillä’) sekä latvian dārzs (’puutarha’; ’kehä’; ’piha, aitaus’).

Erilaisia tarhoja esiintyy varhaisimmassa kirjakielessä Agricolan teoksista alkaen:

Lustitarha merkitsee ’paratiisia’, luutarha puolestaan ’hautausmaata’. Lustitarhan alkuosa on lainaa muinaisruotsin ’iloa, huvia, hauskaa’ merkitsevästä lyst- tai lust-sanasta. Nykylukijalle sanan tutumpi muoto voisi olla lystitarha, ja tässä muodossa hakusana on VKS:ssakin. Luu, kuten useimmat ihmisruumiiseen liittyvät sanat, on ikivanhaa kantauralilaista perintösanastoa.

Luutarha-sanaa voidaan pitää Agricolan tai muiden Uuden testamentin kääntämiseen osallistuneiden sepittämänä.

Lystitarha lienee käännöslaina Raamatun ruotsinnoksessa (1541) esiintyvästä lustgård-sanasta. Luutarhalle sen sijaan ei ole vastinetta lähdekielissä, joten sitä voidaan pitää Agricolan tai muiden Uuden testamentin kääntämiseen osallistuneiden sepittämänä.

VKS:n tietojen mukaan lystitarhan elinkaari vanhassa kirjasuomessa yltää vuoden 1548 Uudesta testamentista vain 1600-luvun alkuun. Luutarhaa sen sijaan tavataan kirjallisissa lähteissä vielä 1700-luvun jälkipuolellakin.

Ruohonpäristäjä

Jostain syystä luullaan, että Agricola olisi keksinyt nimittää pelikaania ruohonpäristäjäksi. Agricolan teoksista sanaa ei kuitenkaan löydä, sillä niissä pelikaania nimitetään pelikaaniksi:

Sitaatti on Agricolan Rucouskiriasta, ja vastaava kohta esiintyy myös Dauidin Psaltarissa ja myöhempien raamatunkäännösten psalmeissa. Kun Agricolan teosten kirjoitusasua vertaa myöhempiin Biblioihin, voi huomata, että niissä(kään) ei esiinny ruohonpäristäjää, vaan ruogon- ja ruowonpäristäjä.

Mainituissa sanoissa g ja w merkitsevät k:n heikkoasteista vastinetta, jota nyky-yleiskielessä edustaa kato (ruoko : ruo'on). Vuoden 1642 Bibliassa k:n heikkoasteisena vastineena on g, joka merkitsee sittemmin kadonnutta soinnillista palataalispiranttia ja joka ääntyy hieman nyky-g:tä heikommin. Vuosien 1685–1776 raamatunkäännöksissä palataalispirantin sijaan tapaamme w:n (eli v:n), jota esiintyy edelleen murteissa ruoko-sanan taivutuksessa. Sekä ruogon- että ruowonpäristäjän voi nykykielistää muotoon ruo’onpäristäjä.

Ruogonpäristäjä esiintyy vuoden 1642 Biblian lisäksi anonyymin tekijän latinankielisessä tulkkisanakirjassa (VR 1644), jossa sillä tarkoitetaan pelikaania huomattavasti pienempää lintua, kehrääjää. Sana löytyy myös Daniel Jusleniuksen (1745) ja Christfried Gananderin (1786–1787) sanakirjoista, joissa merkitys on ’kaulushaikara’ ja ’pelikaani’.

Entäpä ruohonpäristäjä? Sekin esiintyy vanhan kirjasuomen aikaisissa lähteissä ja merkitsee yleensä ’pelikaania’, kuten myös muut edellä mainitut päristäjät. Sanan ensiesiintymä on kuitenkin vasta Gananderin sanakirjassa, jossa sen ruotsinkielisiä vastineita ovat gräshoppa ja rödrom, siis ’heinäsirkka’ ja ’kaulushaikara’.

Kaisa Häkkisen (2003) mukaan sanoja ruo’onpäristäjä ja ruohonpäristäjä on käytetty ristiin niin pelikaanista kuin kaulushaikarastakin. Niin ikään Elias Lönnrotin sanakirjassa (1867–1880) ruohonpäristäjän synonyyminä mainitaan ruowonpäristäjä, joka taas saa selitteet ’haikara’ ja ’pelikaani’.

Kamelikurki

Ruohonpäristäjää ja kamelikurkea yhdistää ainakin kaksi asiaa: molemmat ovat isokokoisia lintulajeja, eikä Agricola sepittänyt sanoista kumpaakaan.

Kamelikurki merkitsee ’strutsia’. Sana on kieltämättä hauska ja aika kuvaavakin, mutta sitä ei löydy Agricolan teoksista eikä sen paremmin koko vanhan kirjasuomen kauden lähteistä (1543–1810). Sanat kameli ja kurki sen sijaan esiintyvät kyllä jo Agricolan teksteissä.

Sanan kameli alkuperä on joko arabiassa (ǧamal ’kameli’) tai hepreassa (gāmāl ’kameli’), josta sana on monen mutkan kautta kulkenut suomen kieleen. Kurki puolestaan on ikivanha suomalais-ugrilainen perintösana, jolla on vastineita niin etä- kuin lähisukukielissäkin (esimerkiksi karjalan kurki, viron ja liivin kurg sekä pohjoissaamen guorga). Alkuaan sana on ollut onomatopoeettinen, eli sillä on jäljitelty linnun ääntä.

Mikael Agricolan teoksissa strutsia ei siis kutsuta kamelikurjeksi vaan strutsiksi:

Vuosien 1642–1776 Biblioissa strutsin tilalla on ’yöperhosta’ tai ’lepakkoa’ merkitsevä yökkö. Vasta vuoden 1933 Vanhassa testamentissa kamelikurki-sanaa käytetään viittaamassa strutsiin. Viimeisimmässä virallisessa raamatunkäännöksessä (1992) käytetään nykykieleen vakiintunutta sanaa strutsi.

Kamelikurjen ensimmäinen kirjallinen esiintymä on kielitieteilijä D. E. D. Europaeuksen sanakirjassa (1853), jossa sanan ruotsinkielisenä vastineena on struts. Sanan Europaeus on luultavimmin sepittänyt latinan tai saksan mallin mukaan (lat. struthocamelus ja saks. Kamelstrauss). Myös englannin kielessä on vanhahtava ’strutsia’ merkitsevä sana camelbird.

Sanojen alkuperän jäljillä

On syytä olettaa, että Agricola ja muut hänen julkaisemiensa teosten suomennostyöhön osallistuneet kehittivät kieleemme runsaasti uutta sanastoa, josta osa on käytössä vielä tänäkin päivänä. Pelkästään itse kehittämiään sanoja he eivät tietenkään käyttäneet – eihän kukaan lukija olisi tällöin ymmärtänyt tuotoksia. Kun puhutaan sanojen keksimisestä tai kehittämisestä, sopii myös pohtia, mitä silloin oikeastaan tarkoitetaan. Katsotaanko esimerkiksi käännöslainojen muodostaminen tai jo olemassa olevien sanojen yhdistäminen yhdyssanoiksi uusien sanojen sepittämiseksi?

Tämän kirjoituksen esimerkit ovat peräisin Vanhan kirjasuomen sanakirjasta, joka esittää vanhan kirjasuomen aikaiset sanat mahdollisimman tyhjentävästi. Lisäksi VKS:ssa on tietoa sanojen kirjallisista ensiesiintymistä. Ne voivat kuitenkin antaa vain viitteitä siitä, milloin sanat ovat ilmestyneet kieleemme. Se, että jokin sana esiintyy Agricolan teoksissa, ei tee sanasta hänen keksintöään: on mahdotonta sanoa, ovatko sanat olleet olemassa puhutussa kielessä jo ennen kuin ne ovat saaneet kirjallisen muotonsa. VKS:n ohella kannattaakin tukeutua Suomen etymologiseen sanakirjaan, joka valottaa sanojen alkuperää, ikää ja kehitystä. Yhdessä nämä sanakirjat muodostavat lähes lyömättömän välineen sanojen alkuperän selvitystyöhön.

Lyhenteet ja lähteet

A I–III = Agricola, Mikael: Teokset I–III. Näköispainos. WSOY 1987.

Europaeus, D. E. D. 1853: Svenskt-finskt handlexikon = Ruotsalais-suomalainen sanakirja. Osa 2. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Ganander, Christfried 1786–1787: Nytt finskt lexicon I–III. Näköispainos. WSOY 1937–1940.

Häkkinen, Kaisa 2000: Jalopeuran jäljillä. – Tieteessä tapahtuu 18. https://journal.fi/tt/article/view/58274(avautuu uuteen ikkunaan, siirryt toiseen palveluun)

Häkkinen, Kaisa 2003: Linnun nimi. Teos.

Häkkinen Kaisa 2013: Nykysuomen etymologinen sanakirja. 6. painos. Sanoma Pro.

Häkkinen, Kaisa 2016: Reformaatio ja suomen kirjakielen synty. – Meri Heinonen, Marika Räsänen & Anu Lahtinen (toim.), Pohjoinen reformaatio. Turun historiallinen yhdistys & Turun yliopisto.

Häkkinen, Kaisa – Toropainen, Tanja 2025: Agricolan sanakirja. Mikael Agricola -seura & Turun yliopisto. https://edition.fi/mikaelagricolaseura(avautuu uuteen ikkunaan, siirryt toiseen palveluun)

Juslenius, Daniel 1745: Suomalaisen Sana-Lugun Coetus. Stockholm. Näköispainos. Porvoo 1968.

Suomen etymologinen sanakirja. Kotimaisten kielten keskuksen verkkojulkaisuja 72. https://kaino.kotus.fi/ses/(avautuu uuteen ikkunaan, siirryt toiseen palveluun)

Upsalan Yliopiston kirjaston codex B. 28 in 4:o, 31 viimeistä lehteä. Mikael Agricolan Käsikirja ja Messu. C-teksti. – Suomen kielen muistomerkkejä I. Julkaisseet E. N. Setälä ja K. B. Wiklund. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 1893.

Vanhan kirjasuomen sanakirja. Kotimaisten kielten keskuksen verkkojulkaisuja 38. https://kaino.kotus.fi/vks/(avautuu uuteen ikkunaan, siirryt toiseen palveluun)

VR = Variarum Rerum Vocabula Latina, cum Svetica et Finnonica interpretatione. Holmiae 1644.

Westhin koodeksi. Helsingin yliopiston kirjaston codex D2 I. Mikael Agricolan Käsikirja ja Messu. B-teksti. – Suomen kielen muistomerkkejä I. Julkaisseet E. N. Setälä ja K. B. Wiklund. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 1893.