Kukkivat paikannimet

Paikannimien taustalla, nimeämisperusteena, on usein jokin paikalla oleva tai esiintyvä. Metsän keskellä olevan lähteen mukaan on syntynyt metsän nimi Lähdekorpi, talon riihen mukaan on nimetty Riihipelto. Nimenantajan huomion on voinut kiinnittää myös paikan kasvillisuus. Tavallisia nimistössämme ovatkin puiden tai muuten tärkeiden luonnonkasvien mukaan annetut nimet, kuten Mänty-, Koivu-, Heinä-, Korte- ja Vehka-alkuiset nimet.

Kasvinnimityksen sisältävät nimet liittyvät usein paikkojen hyötykäyttöön. Heinää ja kortetta on kerätty karjan rehuksi, vehkaa myös ihmisten hätäravinnoksi. Lisäksi moni kasvi on ollut esimerkiksi värjäys- tai rohtokäytössä. Kasvin kukinta on myös voinut toimia muistutuksena tiettyyn vuodenkiertoon kuuluvasta työstä tai toimesta. Voikukan kukinta on Etelä-Suomessa kertonut parhaasta ohrankylvöajasta, ja kulleron kukinnan alku on jossain päin Pohjois-Suomea ollut merkkinä siian perhokalastuksen aloittamisesta.

Kukat herättävät huomion

Valitsin tätä kirjoitusta varten seitsemän luonnonkasvia, joiden värikkäiden tai kauniina pidettyjen kukkien voi ajatella olevan paikannimien synnyn taustalla. Nimen tausta ei tunnetusti aina ole se, miltä se pinnalta katsoen näyttää, joten jotkin nimet tuottavat yllätyksen. Aina ei myöskään voi erottaa kauneusarvoja käyttöarvosta. Nykyihminen ei välttämättä tule ajatelleeksi näiden kasvien vanhoja käyttötapoja, vaan vain ihailee hakkuuaukealla valtoimenaan kukkivaa horsmamerta tai loppukesän punertavia kanervakankaita.

Paikannimien tarkastelua mutkistaa se, että luonnonkasveilla voi olla virallisen nimensä rinnalla useita kansanomaisia nimityksiä (esimerkiksi apilaa on kutsuttu muun muassa imiäiseksi, onniheinäksi ja teekukaksi). Lisäksi samaa nimitystä on voitu käyttää monesta eri kasvista (keltakukka on voinut tarkoittaa esimerkiksi niittyleinikkiä, kultapiiskua ja voikukkaa). Siksi paikannimien taustaa selvittäessä ei voi aina olla varma, mikä kasvi oikeasti on antanut paikalle nimen. Nimeämisperuste on voinut myös unohtua tai itse paikka on muuttunut esimerkiksi kasvillisuudeltaan.

Kirjoituksen aineisto on poimittu Nimiarkiston digitoiduista paikannimikokoelmista. Paikannuksissa käytetyt kuntien nimet ovat Nimiarkiston kokoelmatietojen mukaisia. Ne vastaavat vuoden 1938 kuntajakoa.

Vuokot, kevään tuojat

Mikä keväisessä luonnossa herättää kulkijan huomion erityisesti eteläisessä Suomessa? Yksi kevään merkki ovat mattona kukkivat sini- ja valkovuokot, paikoin keltavuokotkin.

Vuokko- tai Vuokon-alkuiset nimet näkyvät erityisesti asumusten nimissä; tällaisia nimiä on Nimiarkiston kokoelmissa vain muutama kymmen. Vuokko-nimeä on otettu runsaasti sukunimeksi 1900-luvun alussa, ja sitä kautta myös Vuokkojen asuttamia tiloja on nimitetty Vuokoiksi. Nimeen on saatettu päätyä myös perheenjäsenen etunimen kautta.

Vuokko-nimiä on annettu myös suoraan tilan tai kesäasunnon nimeksi, usein juuri paikalla kasvavien vuokkojen mukaan. Eräs Vuokkola-niminen huvila on saanut nimensä paikalla kasvavien kangasvuokkojen mukaan, ja samanniminen on ollut myös mäkitupa-alue Padasjoella. Sen kerrotaan saaneen nimensä sinivuokkoja kasvavasta maastosta.

Luonnonpaikkojenkin nimissä vuokkokasvustot näkyvät joskus: Vihdissä on Vuokkomäki, mäenrinne, jossa puhkeavat sinivuokot aikaisin keväällä. Valkealassa sijaitseva Vuokkomäki on nimetty alueella kasvavien kangasvuokkojen mukaan. Ruoveden Vuokkopuron sanotaan puolestaan saaneen nimensä siitä, että puron alue on seudulla pohjoisin paikka, missä kasvaa valkovuokkoja. Turussa on vuokkoja runsaasti kasvava metsänreuna nimeltä Vuokkola, ja Kuusankoskella on Valkovuokkolaakso, jossa on keväisin erityisen paljon valkovuokkoja.

Sinivuokko-alkuisiakin paikannimiä on muutamia, esimerkiksi Perttelissä on Sinivuokkokoski, hyvin pieni koski, jonka ympärillä metsässä kasvaa sinivuokkoja, ja Kylmäkoskella Sinivuokkomäki, jolle ilmestyvät kevään ensimmäiset sinivuokot.

Kiehtova kielo

Suomen kansalliskukaksi nimetty vahvatuoksuinen kielo kasvaa yleisenä Etelä- ja Keski-Suomessa ja harvinaistuu kohti pohjoista mentäessä. Paikannimistössä nimenannon virikkeenä on joskus paikalla kasvavan kasvin harvinaisuus, joten Kielo-nimiä voi esiintyä yhtä hyvin pohjoisessa kuin etelässä. Maanmittauslaitoksen Karttapaikka-palvelun mukaan Suomen pohjoisimmat Kielo-alkuiset karttanimet ovat Kielolehto ja Kieloharju Posiolla, Kielokorpi ja Kielonniemi Kuusamossa ja Kielosaari Torniossa.

Kartassa esiintyvistä Posion Kielolehto- ja Kieloharju-nimistä ei ole keruutietoa Nimiarkistossa, joten niiden tausta jää epävarmaksi. Kielon levikin äärirajana on pohjoisessa Kittilä ja Salla, joten mahdollinen olisi vielä Posionkin nimien kukkatausta. Posiolta on kuitenkin kerätty nimi Kielonkorvenrinne, joka on selitetty vanhalla vetomitan nimityksellä kielo. Paikkakunnalla on asunut vanhastaan myös Kielo-sukunimisiä henkilöitä.

Nimiarkiston kokoelmatieto vuodelta 1959 kertoo Tornion (aiemmin Alatorniota) Liakanjoessa sijaitsevan Kielosaaren olevan alavaa niittyä ja keväisin täynnä kieloja. Vuonna 1983 toinen paikannimien kerääjä on kuitenkin todennut, ettei saari enää nykyisin kasva kieloja ja että niityt ovat metsittyneet. Kuusamon Salmisen kylän Kielonniemen nimen arvellaan sisältävän vanhan henkilönnimen Kielo tai Kieli.

Etelämpänä Suomessa on paljon Kielomäkiä, joiden kohteet ovat paitsi kohoumia myös tiloja ja peltoja. Esimerkiksi Vanajalla on Kielomäki-niminen tila: ”Siinä paikassa on maalimansivun olluk kauheestik kialoja, se on ollus semmonen kialomäki oikee”, kerrotaan Nimiarkiston tiedoissa. Sammatissa on Kielomäki-niminen pelto: ”Siäl ylipääs mäjel on kialoi hirmiäst.”

Suuri osa Kielo-alkuisista nimistä on saarten nimiä, Kielosaaria. Suonenjoen Ruumissaarta ovat kuulemma naiset sanoneet Kielosaareksi, kun ”niittem mielestä se ruumissuar on niih hirvee nim”. Saaressa kasvaa lähiseuduista poiketen runsaasti kieloja, joten Kielo-nimelläkin on perusteensa. Myös Kuorevedellä sijaitsevaa pientä Paskosaarta on voitu kutsua ”hienommin” Kielosaareksi. Tässäkin saaressa kasvaa kieloja. Myös Luumäen Urpalonjärven kieloja kasvavaa Kielosaarta on aiemmin nimitetty Ruumissaareksi. Kaiken kaikkiaan Kielosaaret ovat melko pieniä saaria ja niillä tuntuu olevan usein käytössä jokin rinnakkaisnimi.

Kielon muita nimityksiä on esimerkiksi kieliheinä. Luumäellä on muun muassa Kieliheinänsuo ja Kieliheinänmäki ja Sippolassa Kielheinänmäki. Näiden nimien taustaa ei arkistotiedoissa kerrota, mutta Suomen murteiden sanakirjan mukaan tietoja kieliheinän käytöstä kielon nimityksenä on eniten juuri Etelä-Karjalasta, ja myös esimerkiksi Kymenlaaksosta on joitain mainintoja. Toisaalta Jämsässä on Kieliheinä-niminen suo, jonka sanotaan kasvavan luhtaheinää. Kieliheinäksi on voitu kutsua myös oravanmarjaa.

Toinen kielon kansanomainen nimitys on kielikko. Liperissä tunnetaan vanha Kielikko-niminen talo. Nimen on selitetty johtuvan siitä, ”kun siinä on ennen ollut niitä kieloja”. Myös Juvan Kielikkosaari yhdistetään kieloihin. Kangaslammilta tunnetaan lisäksi Kielunniemi, jonka on arveltu kasvavan kieloja.

Kultainen kullero

Keltaisena loistava Lapin maakuntakukka kullero kasvaa myös etelämpänä Suomessa. Etelässä kukinta voi alkaa jo toukokuussa, pohjoisempana paikoin juhannuksen tienoilla. Kulleroa onkin kutsuttu myös juhannuskukaksi, kuten monia muitakin juhannuksen aikaan kukkivia kasveja.

Paikannimikokoelmissa Kullero-nimiä on vain kymmenkunta. Esimerkiksi Juvalla on Kulleronotko, kulleroita kasvava kosteikko. Heinäveden Karviossa on Kulleroniitty, niitty, josta haettiin kulleroita: ”se ol niinku saturetki”.

Lisäksi on kulleroon liittyviä Kulleri-nimiä: Tohmajärvellä on Kulleripelto, jonka kosteassa maassa ”kasvaa kullerija”, ja Kiteellä on Kullerinmäki, jonka rinteillä kasvaa paljon kulleroita. Kesälahdella taas on Kullerinlampi. Paikalla kerrotaan kasvavan keltaisia kukkia.

Myös jotkin Kullervo-alkuiset paikannimet selittyvät kasvillisuudella. Esimerkiksi Kuopiosta on talletettu arkistoon nimi Kullervoaho. Ahossa kasvaa kertoman mukaan paljon kullervoita eli kulleroita.

Vahva voikukka

Tehokkaasti alaa valtaava voikukka on vanha rohtokasvi, jonka kuivatuista juurista on jauhettu myös kahvinkorviketta. Voikukkaa kasvaa kaikkialla Suomessa. Digitaalisessa Nimiarkistossa on kuitenkin vain yksi Voikukka-alkuinen nimi: Voikukkalaakso. Kyseessä on pieni pelto Vesilahden kunnassa.

Voikukka näkyy kuitenkin ehkä joissain Voi-alkuisissa paikannimissä. Kangasalla arvellaan Voiniitty-nimisen niityn olleen keltaisenaan voikukkaa ja saaneen siten nimensä. Limingassa on Voiräme-niminen pelto, jolla kertoman mukaan on joskus kasvanut voikukan näköistä kasvillisuutta. Tosin Voi-alkuisten nimien taustalla on voinut olla jokin muukin keltainen kukka. Esimerkiksi Voihaka, laidunmaa Laihialla, on kertoman mukaan kasvanut kovasti voikukkaa, mutta voikukka tarkoittaa noilla seuduin kuitenkin myös leinikkiä.

Paikannimissä voivat näkyä myös voikukan muut nimitykset, kuten voiheinä tai keltakukka, mutta nämä nimitykset saattavat viitata muuhunkin keltaiseen kukkaan. Peräseinäjoella on Voiheinämäki, mutta on siis mahdollista, että voiheinä tässäkin tarkoittaa jotain muuta kasvia. Nimiarkiston aineistossa on vain yksi Keltakukka-nimi: Pellossa on Keltakukkajänkkä, keltakukkia kasvava niitty. Pohjois-Suomessa keltakukka tarkoittaa muun muassa juuri voikukkaa.

Niittyjen päivänkakkara

Päivänkakkara on ollut erityisesti niittyjen kukka. Keskikesällä kauan kukkivaa päivänkakkaraa on kutsuttu myös esimerkiksi päivänkämmeneksi ja päivänkukaksi. Päivänkämmen on voinut tarkoittaa myös ruiskukkaa.

Paikannimistössä on runsaasti Päivä-alkuisia nimiä, joilla useimmiten kuitenkin viitataan auringonpaisteiseen tai etelän suuntaan antavaan paikkaan. Nimiarkiston kokoelmissa on vain yksi Päivänkakkara-alkuinen nimi, Ristiinan Päivänkakkarapelto. Pellossa on kasvanut aina päivänkakkaroita heinän seassa. Savonlinnassa on ollut Päivänkukka-niminen tila. Päivänkämmen-nimiä on useampia, mutta ne näyttävät viittavan vain ”päivän kämmenellä” olemiseen eli aurinkoiseen paikkaan.

Päivänkakkaraa on nimitetty kansan kielessä monen eläimen mukaan. Eniten on harakan-alkuisia nimityksiä, joista harakankukka on yleisimmin käytetty. Kiteellä onkin Harakankukikko, pelto, joka aiemmin kasvoi harakankukkia eli päivänkakkaroita. Toisaalta Hirvensalmella on Harakankukkapelto, joka kasvaa sinisenään kellokukkia.

Runsaana kukkiva horsma

Horsmista tunnetuinta eli maitohorsmaa on käytetty muun muassa karjan rehuna, ja sen on uskottu lisäävän maidontuotantoa. Horsma-nimiä on esimerkiksi Puolangalla Horsmanniemi, Virroilla suosaareke Horsmasaari ja Kauhajoella Horsmavainio, pelto, jonka ”ojat on aina täynnä horsmia”.

Horsmalla on murteissa muitakin nimityksiä, kuten horma, hormu ja formu. Ylistarossa on Horma-niminen pelto, jonka maan kerrotaan ennen olleen hapanta ja kasvaneen herkästi horsmaa. Rovaniemellä on Hormuoja, jonka varsilla kasvaa ”tulihormuja” eli horsmaa. Honkajoella on Formukytö, viljelysmaa, jonka ojissa ”kasvaa formua iham punasenaan”. Isojoella on pelto nimeltään Formusarat: ”siä kasvaa palijo formunkukkaa”. Formu voi tarkoittaa kasvinnimityksenä myös angervoa. Lisäksi Formu-paikannimien taustalla voi olla muun muassa merkitys ’muotti’.

Kanerva, loppukesän kukkija

Kanerva viihtyy kuivilla ja valoisilla paikoilla. Nimiarkiston Kanerva-alkuisissa luonnonpaikkojen nimissä onkin ymmärrettävästi useita Kanervakankaita, -mäkiä ja -ahoja. Sekä Vilppulassa että Siikajoella on myös kyläkunnan nimi Kanervakylä. Nämä asutukset sijaitsevat kangasmailla, joilla kasvaa kanervaa.

Kanervaa on eri puolilla Suomea nimitetty myös muun muassa kanarvaksi, kanervoksi, kanermaksi, kanelaksi ja virviläksi tai virveläksi. Nimiarkistoon on tallennettu esimerkiksi Pielisjärveltä Kanarva-aho (eli Kanerva-aho). Aho on kasvanut ”mehtäkanarvoo”. Joutsassa on Kanervomäki, mäki ja myös kaupan nimi: ”siin on hirveä kanervikko”. Kuhmoisissa on Kanermamäki, kanervaa kasvava mäki, ja Suomusjärvellä Kanelsaari. Saaren nimi on yhdistetty kaneliparkkiin eli nahan parkitsemiseen kanervalla. Savitaipaleella taas on käytössä pellon nimi Virvelänsuo. Paikalla olleesta suosta on otettu luudaksia. Kanervan versoja onkin käytetty luudantekoaineksina.

Kanervaksi tai nevakanervaksi on voitu nimittää myös muun muassa suopursua. Esimerkiksi Jalasjärvellä on Kanervasaari-niminen pelto, jonka kerrotaan kasvaneen aiemmin nevakanervaa.

Perinnäisistä nimistä suunniteltuihin

Luonnonpaikat, joiden nimissä on kukkakasvin nimitys, ovat usein melko pienialaisia ja niiden nimetkin luultavasti suhteellisen nuoria. Paitsi perinnäisissä, spontaanisti kansan suussa syntyneissä paikannimissä, kasvit ja kukat näkyvät myös suunnitellussa nimistössä. Edelläkin esille tulleita uudehkojen lohkotilojen ja kesäasuntojen nimiä voidaan pitää suunniteltuna nimistönä, jossa näkyy omistajan pyrkimys kauniina pidettyyn nimeen.

Suunniteltua nimistöä tarvitaan tyypillisesti kunnissa, kun nimetään vaikkapa teitä ja katuja. Tällöin kyse on monesti niin sanotuista aihepiirinimistä eli jonkin teeman mukaan yhdellä kertaa annetuista tien- tai kadunnimistä. Kukkiin liittyvät nimet koetaan positiivisiksi tai vähintäänkin neutraaleiksi. Niitä on usein mieluista myös asukkaiden käyttää, ja tällaisia nimiä onkin annettu melko paljon.

Yleensäkin luontoon liittyvät nimet ovat suosittuja teiden ja katujen nimissä: puiden nimityksistä kuusi, mänty ja koivu ovat yleisimpiä, kukkien nimityksistä kanerva ja kielo. Kaikki suunnitellut nimet eivät tietysti ole teeman mukaan annettuja, vaan kohteita nimetään myös yksittäin.

Johonkin aihepiiriin liittyvillä nimillä on joskus melko löyhä yhteys paikkaan. Taustalla voi kuitenkin olla esimerkiksi yksi perinnäinen, kasvinnimityksen sisältävä paikannimi tai vanha tiennimi, jonka mukaan aletaan koota teemaan sopivaa uutta nimistöä. Esimerkiksi kankaan nimi Mäntynummi voi tuottaa uusina niminä paitsi Mänty-alkuisia myös esimerkiksi Honka- tai Kataja-alkuisia tiennimiä. Samoin jo pelkkä paikan luontotyyppi inspiroi nimenantajia: pellolle rakennetun asuinalueen tiennimistössä näkyvät niittykasvien nimitykset, ja kankaalle rakennetun alueen nimistö saa aiheensa kuivan paikan kasveista.

Kun mietitään nimiä rakennetun ympäristön uusille kohteille, nimenantaja voi pelata mielikuvilla ja laajentaa teemaa tarpeen mukaan. On kuitenkin hyvä, jos suunnitelluillakin nimillä on jokin yhteys paikkaan, jolloin ne kertovat – perinnäisten paikannimien tapaan – alueen oloista tai historiasta myös uusille asukkaille.

​​​​​​​Lähteitä

Aapala, Kirsti – Aapala, Marja 2007: Pääskynhattu, Päivänkämmen. Kasvikertomuksia. Helsinki: Otava.

Digitaalinen Nimiarkisto. https://nimiarkisto.fi/(avautuu uuteen ikkunaan, siirryt toiseen palveluun)

Kiviniemi, Eero 1990: Perustietoa paikannimistä. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Luontoportti-sivusto. Elokuu 2021.

Maanmittauslaitoksen Karttapaikka-palvelu. Elokuu 2021.

Maanmittauslaitoksen maastotietokannan 24.10.2019 sisältämät osoitenimet.

Nappikukasta nokkoseen. Kutsu kasvi- ja kulttuuriretkille. Ylen Luonto 2020. https://areena.yle.fi/audio/1-50425374(avautuu uuteen ikkunaan, siirryt toiseen palveluun)

Suhonen, Pentti 1936: Suomalaiset kasvinnimet. Suomalaisen eläin- ja kasvitieteellisen seuran Vanamon kasvitieteellisiä julkaisuja, osa 7. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.