Suomen kielimaisema on kirjavoitunut melkoisesti 1990-luvun alkupuolelta nykyhetkeen. Vieraskielisten määrä on miltei viisitoistakertaistunut vuodesta 1990, minkä seurauksena Suomessa puhuttavien äidinkielten määrä on lisääntynyt. Maahanmuutto kohdistuu ennen kaikkea kaupunkeihin, joihin muodostuu vieraskielisiä puheyhteisöjä. Maan eri osissa kielimaisema vaihtelee suuresti.
Suomessa puhutaan tätä nykyä jopa 500:aa äidinkieltä, jos lukuun sisällytetään hyvin pienet ryhmät ja yhden puhujan kielet (Karlsson 2017). Kielistä muodostuu vaihtelevan kokoisia puhujayhteisöjä. Elinkelpoisen puhujayhteisön koko on tulkinnanvarainen asia, mutta jos rajana pidetään tuhatta äidinkielistä puhujaa, näitä yhteisöjä on 44. Jos elinkelpoisen puhujayhteisön kooksi määritetään sata äidinkielistä puhujaa, yhteisöjen määrä kipuaa 102:een. Pieniä puhujayhteisöjä on paljon, eikä niiden olemassaolosta ole tarkkaa tietoa.
Kielten ja elinkelpoisten puhujayhteisöjen määrät kuvastavat yhdestä näkökulmasta maamme kielitilannetta. Puhujayhteisön koko ei sinänsä takaa kielenkäyttäjille kielellisiä oikeuksia, joskin puhujamäärä voi vaikuttaa kielen käyttöalaan ja käyttömahdollisuuksiin esimerkiksi kunnallisissa palveluissa. Toisenlainen kuva syntyy, kun tarkastellaan sitä, mitä laki sanoo kielestä ja yksilön kielellisistä oikeuksista. Oikeuksia voi tarkastella kolmesta näkökulmasta sen perusteella, minkälaiseen rooliin viranomainen asettuu kielenpuhujaan nähden.
Yksilön oikeus kieleensä
Länsimaisen oikeusvaltiokäsityksen mukaan yksilöllä on perusoikeudet ja oikeusturva, jonka takaa riippumaton oikeuslaitos. Yksilön perusoikeudet mahdollistavat esimerkiksi vapaan kansalaistoiminnan ja -vaikuttamisen sekä turvaavat riippumattoman elämän ja vapaan liikkumisen maassa.
Perusoikeuksista säädetään Suomen perustuslaissa. Yksilön oikeus kieleensä on niistä tärkeimpiä. Suomessa jokainen saa kommunikoida äidinkielellään tai millä tahansa muulla kielellä. Vieraskielisillä ja maahanmuuttajilla on oikeus pitää oma kielensä ja käyttää sitä niin yksityisesti kuin julkisesti.
Perustuslaissa säädetään myös lukuisista muista perusoikeuksista. Koska kieli nivoutuu ihmisen identiteettiin, minuuteen ja yhteisön jäsenenä olemiseen, ei ole oikeastaan kuviteltavissa, että ihmisen toimintaa voisi tarkastella ilman kytköstä kieleen. Siten monet perusoikeudet liittyvät suoraan tai välillisesti kieleen. Tällaisia perusoikeuksia ovat muun muassa
- sananvapaus
- yksityiselämän suoja
- kokoontumis- ja yhdistymisvapaus
- uskonnon ja omantunnon vapaus sekä
- oikeus henkilökohtaiseen vapauteen ja koskemattomuuteen.
Perusoikeudet eivät koske pelkästään Suomen kansalaisia, vaan jokaista valtion alueella oleskelevaa.
Vaalikausittain julkaistava Hallituksen kertomus kielilainsäädännön soveltamisesta raportoi Suomen kielitilanteesta. Vuonna 2017 julkaistu selvitys toi huolestuttavan viestin: asenteet kieliryhmiä kohtaan ovat tiukentuneet (luku 4). Vihapuhe ja häirintä ovat lisääntynyt erityisesti sosiaalisessa mediassa, mikä on vaikuttanut vähemmistökieltä puhuvien kielelliseen käyttäytymiseen arjessa. Vähemmistökieliset saattavat karttaa kielensä käyttämistä julkisilla paikoilla.
Julkinen valta ja viranomaistoiminta
Perusoikeuksiin kuuluu oikeus käyttää kieltään vapaasti. Tällöin kieltä tarkastellaan subjektiivisena ja epäämättömänä ihmisoikeutena. Tilanne mutkistuu, kun aletaan käsitellä julkisen vallan ja yksilön välistä suhdetta. Mikään valtio ei takaa kaikille maassa puhuttaville kielille yhtäläisiä oikeuksia esimerkiksi viranomaisasioinnissa ja koulutuksessa. Kun puhutaan yksilön kielellistä oikeuksista, tarkoitetaankin yleensä kieleen liittyvän sääntelyn takaamia oikeuksia siten kuin ne velvoittavat julkista valtaa ja viranomaistoimintaa.
Suomen kansalliskielet ovat perustuslaissa määritellyt suomi ja ruotsi. Lisäksi laeilla säädetään saamelaisten ja viittomakielisten kielellisistä oikeuksista. Entä muut kieliryhmät? Oikeudesta käyttää viranomaisissa muita kieliä kuin suomea, ruotsia, viittomakieliä tai saamen kieliä on sääntelyä jonkin verran esimerkiksi hallintolaissa sekä oikeudenkäyntiä ja sosiaali- ja terveydenhuoltoa koskevissa laeissa. Viranomaisella ei kuitenkaan ole velvollisuutta käyttää vieraita kieliä, vaan se voi nojautua tulkkaukseen tai kääntää viestin kielelle, jota asiakas ymmärtää.
Koulussa tarjotaan vieraskielisille äidinkielen opetusta, ja esimerkiksi yhdistystoimintaa voidaan tukea. Laajan oikeudellisen sääntelyn ulottaminen kovin moniin kieliin sisältänee vaikeasti oiottavia poliittisia ja taloudellisia kiemuroita. Lisäksi säännösten velvoitteita olisi ilmeisen vaikea toteuttaa käytännössä.
Kirjoittamattomat säännöt
Yhteisöihin syntyy sääntelyn ja vallitsevan kirjoitetun normiston oheen myös kirjoittamattomia sääntöjä, jotka muovautuvat omia aikojaan. Muokkautuu toimintatapoja, joita aletaan tulkita kuin säännöksiä. Tätä ilmiötä havainnollistaa englannin kielen asema viranomaispalveluissa.
Englannin kielen käytöstä asioimistilanteissa on tullut likipitäen yksilön kielellinen oikeus. Julkinen valta puolestaan tarjoaa mahdollisuutta käyttää englantia asioimistilanteissa, ikään kuin se olisi viranomaisen velvollisuus. Näin ei kuitenkaan ole, sillä englannin kielen käytöstä viranomaistoiminnassa ei ole varsinaista sääntelyä lainkaan. Viranomainen voi halutessaan toki tarjota palvelua useammalla kielellä kuin laki velvoittaa. Tämä koskee niin englantia kuin muita kieliä.
Kielen asemaan liittyvä oikeudellinen sääntely on vain yksi kielen käyttömahdollisuuksiin ja käyttöalaan vaikuttava tekijä.
Ruotsin kielen käyttöön julkisen vallan alaisissa toiminnoissa liittyy käänteinen kirjoittamaton sääntö. Viranomaisella on velvollisuus ilman erillistä pyyntöä tarjota ruotsinkielistä palvelua, mutta käytännössä tämä jää usein toteutumatta. Voi olla, ettei ruotsinkielistä palvelua saa lainkaan, vaikka asiakas sitä erikseen pyytäisi.
Nämä esimerkit osoittavat, että kielen asemaan liittyvä oikeudellinen sääntely on vain yksi kielen käyttömahdollisuuksiin ja käyttöalaan vaikuttava tekijä. Piilossa olevat käytänteet täytyisi läpivalaista, jotta yhteisön tosiasiallinen kielitilanne tulisi näkyväksi.
Muuttuvatko kielelliset oikeudet?
Miten kielelliset oikeudet kestävät aikaa? Oikeus omaan kieleen on yksilön kiistämätön perusoikeus länsimaisissa demokratioissa. Kaikki muu kieleen liittyvä onkin sitten periaatteessa sääntelyn tai sopimisen alaista, kun tarkastelemme yksilön ja julkisen vallan välisiä suhteita. Poliittinen päätöksenteko ratkaisee sen, ulotetaanko kieltä koskevaa sääntelyä suomen, ruotsin, saamen kielten ja viittomakielten lisäksi muihin kieliin.
Hankalimman alueen muodostavat kielellisten oikeuksien veroisina sovellettavat kirjoittamattomat säännöt. Nämä säännöt tiivistyvät tällä hetkellä englannin kieleen. Yhteiskuntamme alkaa olla tilanteessa, jossa olemme mukautuneet henkisesti ja asenteellisesti miltei virallistuneeseen englantiin monilla elämänaloilla. Tämä tiivistyy korkea-asteen koulutuksessa muun muassa sillä tavalla, ettei yksilö saa alansa opetusta kansalliskielellä, vaikka tahtoisikin.
Oikeus omaan kieleen on yksilön kiistämätön perusoikeus länsimaisissa demokratioissa.
Kielisosiologiassa on käytetty termiä laissez faire -kielipolitiikka viittaamaan maan kielitilanteeseen, joka on syntynyt ilman yhteiskuntakriittistä tarkastelua (Phillipson 2003). Tällaiseen ”antaa mennä” -kielipolitiikkaan liittyy miltei aina olematon tai hampaaton kielisuunnittelu. Ratkaisut jäävät markkinavoimien ja liike-elämän armoille sekä näiden perustelujen varaan. Epämääräinen kansainvälistymispuhe hyrisee taustalla ja säestää argumentointia.
Englannin kielen aseman jatkuva vahvistuminen ja kansalliskielten aseman heikkeneminen Suomessa perustuu tällaiseen kielipolitiikkaan. Kehitys etenee nyt omalla painollaan ilman seikkaperäistä kielten asemaan liittyvää suunnittelua. Suomen kielen asema kaikilla yhteiskunnan aloilla käytettävänä kielenä on selvästi uhattuna.
Tämän vuoksi suomen kielen lautakunta toi syksyllä 2018 julki vakavan huolensa tilanteesta ja vaati valtiovallalta toimia kansallisen kielipoliittisen ohjelman laatimiseksi. Ohjelma voisi tuoda näkyväksi meneillään olevan hallitsemattoman kehityskulun ja esittää keinoja, joilla kehitystä voitaisiin ohjata tietoisesti haluttuun suuntaan. Jos näin ei tehdä, lähestytään lopulta tilannetta, jossa englannin kieli saa virallisen aseman ilman, että siitä käydään laajaa yhteiskunnallista keskustelua.
Kirjallisuutta
Hallituksen kertomus kielilainsäädännön soveltamisesta 2017. Valtioneuvoston kanslia. http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-287-463-4(avautuu uuteen ikkunaan, siirryt toiseen palveluun).
Karlsson, Fred 2017: Suomen kielet 1917–2017. https://www.suomenkielet100.fi/(avautuu uuteen ikkunaan, siirryt toiseen palveluun).
Phillipson, Robert 2003: English-only Europe? Challenging language policy. New York: Routledge.
Räsänen, Matti 2019: Kielipolitiikan vuosi 2018. Helsinki: Kotimaisten kielten keskus. https://www.kotus.fi/files/6792/Kielipolitiikan_vuosi_2018.pdf(avautuu uuteen ikkunaan, siirryt toiseen palveluun).