Lääketieteen alan tekstien tarkistaminen on enimmäkseen tavallista kielentarkistusta. Se on yhdyssanojen (veriaivoeste > veri-aivoeste), rektioiden (vaste hoidolle > hoitoon) ja välimerkkien korjaamista. Siihen kuuluu lyöntivirheiden paikkailua ja hankalien lauserakenteiden purkamista. Sanajärjestysasiat ja häiritsevää toistoa koskevat kysymykset kuuluvat nekin työhön. Lääketieteen kieleen, kuten minkä tahansa erikoisalan kieleen, liittyy kuitenkin ominaispiirteitä, jotka kielentarkistuksessa on otettava huomioon.

Tarkistaja tarkistaa

Duodecim-lehdessä lääkärit kirjoittavat toisille lääkäreille omalla kielellään. Kielentarkistajan pöydälle päätyvät tekstit sisältävät siten loputtomasti maallikolle outoa käsitteistöä. Jo tarkistettukin teksti saattaa olla sellaista, että virkkeestä ei ymmärrä juuri muuta kuin konjunktiot ja sijapäätteet.

Insuliinin viestiä välittävät substraatit IRS1 (insuliinireseptorisubstraatti 1), IRS2 ja IRS3 fosforyloituvat ja aktivoituvat (Holman ja Kasuga 1997). Nämä substraatit saavat fosfatidyyli-inositoli-3-kinaasin (PI3K) siirtymään solukalvolle. PI3K puolestaan aktivoi kahden kinaasin PDK1:n ja PKB:n (PtdIns (3,4)P2/PtdIns (3,4,5)P3-dependent kinase 1 ja protein kinase B) välityksellä glykogeenisyntaasikinaasi 3:n (GSK-3), joka inaktivoi insuliinin tehtäviä aineenvaihdunnassa. Insuliinisignalointi johtaa glukoosikanavien kuten GLUT-4-kanavan siirtymiseen solukalvolle, mikä mahdollistaa glukoosin siirtymisen soluun (Bevan 2001). Insuliinisignaali vaimenee, kun tyrosiinifosfataasi 1B defosforyloi reseptorin tyrosyylialueet (Byon ym. 1998). [Olavi Ukkola ja Merja Santaniemi. Lääketieteellinen Aikakauskirja Duodecim 2002;118(18):1857–1862.]

Esimerkin virkkeet ovat rakenteeltaan yksinkertaisia, ja tekstin ”vaikeus” johtuu vain termistön vieraudesta. Kielellisesti moitteetonkin teksti voi siis lukijasta vaikuttaa käsittämättömältä, kun hän on eksynyt tarpeeksi kauas omalta alaltaan. Ymmärtämättömyyttä on opittava sietämään, sillä kaiken merkitystä ei mitenkään ehdi selvittää. On luotettava siihen, että kirjoittaja kyllä tuntee sisällön; kielentarkistaja huolehtii muodosta. Joskus on kuitenkin tutkittava perusteellisemmin, mistä tarkistettavan tekstin esittelemissä ilmiöissä on kyse, jotta merkitys ei lauserakenteita muokatessa heittäisi volttia.

Kielentarkistaminen on suurelta osin – tarkistamista. On katsottava sanakirjasta tämän ja tuon aineen, bakteerin tai taudin nimen kirjoitusasu. On tutkittava kieliopista jonkin uuden johdoksen oikeaoppisuus. On kysyttävä Kielitoimistosta vierasperäisen nimen ääntämystä oikeaa taivutusta varten. Joskus pitää tarkistaa kirjoittajalta kysymällä, onko tulkinta asiasta mennyt oikein. Suurin osa tästä työstä ei näy tekstissä mitenkään. Tarkistaminen on usein vain varmistamista. Korvaamattomia tarkistusvälineitä ovat esimerkiksi erilaiset sanakirjat (etenkin Lääketieteen termit) ja sanastot, tietokannat ja tautiluokitukset sekä suomenkieliset lääketieteen oppikirjat. Myös Laboratoriokäsikirja kuluu käsissä.

Maallikon näkökulmasta vaikeita tilanteita aiheuttavat puhutusta klinikkakielestä kirjalliseen tekstiin eksyneet ammattislangi-ilmaukset. Oikean vastineen löytäminen on hankalaa, koska tällaisia puhekielisyyksiä ei useinkaan ole kirjattu alan sanastoihin. Jos kirjoittaja puhuu matalavolttisesta EKG:stä, on vain tiedettävä, että tarkoitetaan matalia QRS-heilahduksia EKG:ssä.

Myös arkisen tuntuiset kuvailmaukset saavat kielentarkistajan kohottamaan kulmiaan. Voiko asiatekstissä puhua sairauden kurissa pitämisestä vai onko pitäydyttävä sen hallinnassa? Entä voiko esimerkiksi syövän saada kiinni vai tuleeko kirjoittaa vain syövän toteamisesta tai diagnosoimisesta?

Monenlaista lainatavaraa

Yksi lääketieteen kielelle ominainen piirre on vierassanojen runsaus. Vierasperäisyyksien osalta kielentarkistajan on syytä olla erityisen tarkkana; tylsä tosiasia taitaa olla, että lyöntivirhe livahtaa helpommin vieras- kuin kotoperäiseen sanaan: Escherichia coli vai Eschericia coli, oesophagus vai eosophagus? Vieraan näköisestä tekstiympäristöstä tällainen pieni tuhru on myös vaikeampi huomata ja noukkia pois.

Vierassanojen taivutus saattaa sekin tuottaa päänvaivaa. Lisäksi näiden sanojen taivutuksessa syntyy kiusallisia vokaalisointuongelmia, joiden kanssa kielentarkistaja painii liki päivittäin. Taivutetaanko patogeneesia vai patogeneesiä, plasmafereesia vai plasmafereesiä?

Pulma koskee ilmausten yhdyssanaisuutta. Molempien sanojen taustalla on kyllä kaksi kreikan sanaa (pathos + genesis, plasma + aphairesis), mutta tulisiko niitä suomessa käsitellä yhdyssanoina? Jos ne katsotaan yhdyssanoiksi, taivutus määräytyy loppuosan geneesi, fereesi perusteella (patogeneesiä). Jos sanoja ei pidetä yhdyssanoina, taivutuksen määrää e:tä ja i:tä edeltävä vokaali (patogeneesia).

Yhdyssanaisuuden rajoja kielentarkistaja joutuu pohtimaan myös sellaisissa yhdysmuodosteissa kuin pyromaani ja neutrofiili. Jos esimerkiksi kirjoitetaan ”pyro‑, nymfo- ja kleptomania” eli korvataan sanojen loppuosa yhdysmerkillä, oikaistaan varmaan liikaa, samoin luultavasti myös kirjoitettaessa ”neutro-, eosino- ja basofiileista”. Dys- ja hypofunktio lienee jo hyväksyttävä ilmaus. Joskus raja on vedettävä sinne, missä sitä ei luonnostaan näytä olevan.

Näistäkin esimerkeistä näkyy, että kreikkalais-latinalainen vaikutus lääketieteen kieleen on edelleen vahva. Asian huomaa helposti myös tarkastelemalla vaikkapa anatomista termistöä tai tautien ja mikrobien nimistöä. Käytössä on sekä sitaattilainoja (polycythaemia) että suomeen mukautettuja erikoislainoja (polysytemia).

Hankaluutena on tietysti päättää, milloin käytetään sitaatti- ja milloin erikoislainaa, jos molemmat vaihtoehdot ovat mahdollisia. Pakkaa saattaa sekoittaa vielä omaperäinen termiehdokas. Silloin tällöin moninkertaisesta termistöstä on iloakin: kun samassa artikkelissa on kymmenennen kerran mainittu oireyhtymä, alkaa syndrooma kuulostaa virkistävältä vaihtoehdolta.

Omat lainasanaongelmansa liittyvät lääkkeisiin, joita pulpahtelee markkinoille tämän tästä. Hyvä apuneuvo eri lääkeaineiden nimistön tarkistamiseen on Duodecimin Lääketietokanta, josta löytyvät vaivatta trastutsumabit, takrolimuusit ja rivaroksabaanit. Aina uusi lääke ei kuitenkaan ole ehtinyt tietokantaan asti. Jos suomenkielinen nimi puuttuu, käyttää kirjoittaja yleensä englanninkielistä vaihtoehtoa. Tällaisessa tilanteessa nimi on suomalaistettava lennossa.

Lyhenteitä ja muita nippeleitä

Uutta lainatavaraa kulkeutuu lääketieteen suomeen enimmäkseen englannista. Nämä ilmaukset ovat yleensä moniosaisia, pitkiä ja kömpelöitä, joten niitä on raskas kuljettaa läpi tekstin sellaisenaan. Usein on turvauduttava lyhenteeseen. Niiden runsaus onkin yksi lääketieteen kielen erityispiirre: Maturity-onset diabetes of the youth eli MODY-diabetes, selective serotonin reuptake inhibitor eli SSRI.

Lyhenteidenlisäksi lääketieteelliset tekstit vilisevät numeroita, merkkejä ja tunnuksia.

Seerumin kreatiniinipitoisuus oli aluksi normaali mutta suureni nopeasti arvoon 120 µmol/l.

Valkosolumäärä oli 20,4 x 109/l ja CRP-pitoisuus 347 mg/l.

Tärkeimpiä tulehduksenvälittäjäaineita ovat TNF-α ja interleukiini 1.

Nopeasti tulevat tutuksi monet sellaiset merkit ja merkintätavat, joihin yleiskielisessä tekstissä ei juuri törmää.

Tilastokieltä ja muita kankeuksia

Uusi lääketieteellinen tieto perustuu erilaisista lähtökohdista tehtyihin tutkimuksiin. Tutkimusasetelmien ja ‑tulosten esittely puolestaan johtaa helposti tilastokielisiin kömpelyyksiin asteineen, tasoineen ja lukuineen. Pitoisuudet ja arvot nousevat ja laskevat, kun niiden olisi parempi kasvaa, suurentua tai lisääntyä ja pienentyä tai vähentyä. Kuulo, tajunta tai vaikkapa toiminta alenee, kun olisi osuvampaa puhua heikkenemisestä.

Kielentarkistuksessa ei läheskään aina ole kyse valinnasta ”oikean” ja ”väärän” välillä vaan luontevimman vaihtoehdon löytämisestä kuhunkin yhteyteen. Esimerkiksi esiintyvyys on käypä tilastotermi, mutta aina ei kannata puhua vaikkapa diabeteksen esiintyvyyden lisääntymisestä, jos voi sanoa yleiskielisemmin, että diabetes yleistyy.

Yksi lääketieteen kielen erikoisuuksista – jonka kielentarkistaja kyllä raivaa pois – on sijainnin ilmaiseminen sti-johdoksilla. Tyypillistä on niin ikään toisen infinitiivin instruktiivin runsas käyttö.

Posteriorisesti todettiin muutos anamneesiin sopien → posterioripuolella (tai posteriorisessa osassa) todettiin muutos (mikä tahansa normaalista poikkeava löydös), joka sopi potilaasta saatuihin esitietoihin.

Passiivi aiheuttaa päänvaivaa etenkin kuvattaessa ihmiselimistössä tapahtuvia prosesseja. Suomen kielessä passiivin taustalle ajatellaan inhimillinen tekijä. Niinpä esimerkiksi hormoneja ei eritetä vaan ne erittyvät, apoptoosi tarkoittaa ohjelmoitunutta eikä ohjelmoitua solukuolemaa ja vaikkapa raudan imeytyminen on tarkan säätelyn alaista, ei tarkoin säädeltyä. 

Uudet sanat käyttöön

Duodecim-lehden kaltaisessa julkaisussa kielen tulisi olla neutraalia ja luontevaa. Lukijan huomion ei pidä jäädä jumiin yksittäisiin sanavalintoihin tai lauserakenteisiin, vaan sen kuuluu seurata ketterästi kirjoittajan ajatusta. Mikään kielellinen yksityiskohta ei saa pompata esiin. Tähän on yksi tärkeä poikkeus: uuden suomenkielisen sanaston ujuttaminen lääketieteen kieleen. Uusi ja ennennäkemätön törröttää tavallisen ja odotuksenmukaisen keskeltä.

Lääketieteen kenttä on laaja ja jatkuvassa liikkeessä. Uudet sairaudet, hoidot ja tekniikat tuovat aina mukanaan uusia termejä, joista osa kaipaa suomalaista nimitystä. Kaikelle vierasperäiselle ei kuitenkaan voi eikä tarvitse keksiä kotoperäistä vastinetta. Tärkeintä on, että lääkärillä on sanat, joilla keskustella ymmärrettävästi myös potilaan kanssa.

Lääketieteen suomen kielen virallisesta kehitystyöstä huolehtii Lääketieteen sanastolautakunta. Suuri osa lääkäreistä ottaa uudet termiehdokkaat auliisti vastaan. Vaikka suhtautuminen suomenkieliseen termistöön olisikin periaatteessa suopeaa, saattavat vierasperäiset ilmaukset olla jo niin vakiintuneita, että niiden juuriminen suomalaisten vastineiden tieltä voi olla työn takana. Tästäkin syystä uusien vierasperäisyyksien kintereillä olisi pysyttävä tiukasti, ennen kuin ne ehtivät asettua kieleen taloksi.

Uusien termien soluttamisessa ja suomalaistamisessa on muistettava maltti ja kohtuus, sillä kiihkofennistin leima otsassa ei työstä tule mitään. Hippokampusta ei kannata tekstissä muuttaa muinoin ehdolla olleeksi aivotursoksi eikä hydrokefaliaa vesipäisyydeksi. Toisinaan maltillisemmatkin ehdotukset kohtaavat vastarintaa.

Joskus tuntuu, että kielentarkistajan pitäisi osata vieraita kieliä muinaiskreikasta nykysaksaan. Lisäksi olisi hyvä taitaa ainakin matematiikkaa, fysiikkaa, kemiaa, tilastotiedettä ja ajatustenlukua. Kaikkia aloja ei kuitenkaan voi hallita, ja pitkälle pääsee kärsivällisyydellä ja hyvillä sanakirjoilla. Kun putoaa kartalta, on myös osattava kysyä neuvoa. Jokaisella alalla on asiantuntijansa, joten aina joku tuntee reitin. Useimmiten eksyksissä harhaileva kielentarkistaja opastetaan ystävällisesti oikealle tielle.