Helsingin yliopiston tšekin kielen lehtori Helena Lehečková lähtee kirjassaan Tšekin kielimuodot liikkeelle kysymyksestä, onko olemassa tšekkiä äidinkielenään puhuvia. ”Tämä kysymys saattaa vaikuttaa absurdilta, onhan tšekkejä kymmenen miljoonaa.” (S. 9.) Mutta Lehečková tarkoittaa, ettei kukaan puhu ensisijaisena, lapsuudessa opittuna kielimuotonaan tšekin normin mukaista kirjakieltä.

Vaikka tšekki on länsislaavilaisista kirjakielistä vanhin, 1200-luvulta peräisin, se oli kauan (1600-luvulta 1800-luvun alkuun) käytössä lähes yksinomaan puhekielenä (Itävallan alaisen maan kirjakielenä toimi saksa), ja kun tšekkiä taas alettiin kirjallisesti viljellä, sille tarvittiin uusi normitettu muoto. Tällaiseksi omaksuttiin kielentutkija Josef Dobrovskýn laatima tieteellinen kielioppi (1809), joka kuvasi tšekin viimeisen aktiivisen kirjallisen vaiheen, 1500-luvun kieltä. Tšekin kirjakielen muoto- ja lauseoppi tulivat siis noudattamaan vuosisatojen takaista kantaa (mitä Dobrovský itse ei suinkaan ollut tarkoittanut), ja tällaiseksi tilanne on jäänyt nykypäiviin saakka. Myös sanastossa erot ovat selvät, vaikka siinä onkin enemmän valinnan ja vaihtelun varaa.

Kirjakielen mukaista tšekkiä ei siis kukaan arkielämässään puhu, eivät korkeimminkaan koulutetut sivistyneistön jäsenet. Tšekkien yhteisenä puhekielenä toimii yleistšekki (tšekiksi obecná čeština), sosiaalisesti ja alueellisesti neutraali yleispuhekieli. (Lehečková on suomentanut tšekin kielimuotojen nimitykset kirjaimellisesti, mikä sinänsä on paikallaan, koska hän käsittelee tšekin problematiikkaa eikä suomen; mutta suomalaislukijaa saattaa sekaannuttaa, että sanat yleistšekki ja puhetšekki esiintyvät jokseenkin tarkalleen päinvastaisessa merkityksessä kuin suomen sanat yleis- ja puhekieli: puhetšekki on kirjakielen mukaista puhuttua normikieltä, yleistšekki epämuodollista puhekieltä – ei kuitenkaan korostuneen arkista saati alatyyliä.)

Ettei kyse ole vain tyyli- eikä sävyeroista, sen riittää osoittamaan seuraava lausepari (s. 17):

1) Pišem si s holkama vo dvouch bezvadnejch klukách.

2) Pišeme si s dívkami o dvou skvělých hoších.

Kummankin merkitys on suomeksi: ”Kirjoittelemme tyttöjen kesken kahdesta kivasta pojasta.” Ylempi on yleis-, alempi kirjatšekkiä, ja puheessa kuultuna jälkimmäinen tulkittaisiin ivalliseksi. (Lehečková esittää lauseesta neljä erisävyistä muunnosta, mutta sivuutan tässä välimuodot.) Sekä verbin että sijojen päätteistä siis käytetään eri muotoja, ja toinen prepositiokin on kirjakielessä erilainen kuin puheessa (vo⁄o). Sananvalinnankin erot ovat näkyvät.

Kirjakielen symboliarvo muutoksen esteenä

Suhtautuminen puhutun kielen (= yleistšekin) piirteiden käyttöön kirjakielessä on pitkään ollut ankara, koska kauan kestänyt vieras valta on tehnyt kielestä keskeisen kansallisen tunnuksen kuten Suomessa, jonka lailla Tšekkoslovakiakin itsenäistyi ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Kielen vahvistettuun normiin kajoamisen on koettu uhkaavan koko kansallista identiteettiä.

Koko maailman kielitieteeseen vaikutti merkittävästi 1920–30-luvulla Tšekkoslovakiaa keskuspaikkanaan pitänyt Prahan koulukunta, joka korosti kielen viestintätehtävien olennaisuutta normituksessa ja siksi vastusti perinteistä purismia. Mutta funktionalistitkin keskittyivät kirjakielen huoltamiseen ja muokkaamiseen (s. 30–31).

Tästä on johtunut se paradoksi, että ”kieli, jota eniten käytetään kommunikaatiovälineenä tšekkien keskuudessa, on saanut osakseen vähiten huomiota lingvistien taholta” (s. 21). Tässäkin yhtäläisyys Suomeen, jossa muuta puhekieltä kuin murteita laiminlyötiin tutkimuksessa kauan. (Mutta eikö näin ole mahtanut olla asia millä kielialueella hyvänsä?)

Ydinkysymykseen ”Miksi kielimuotojen suuri ero aiheuttaa hankaluuksia?” (s. 12) Lehečková vastaa: se vaikeuttaa kirjakielen omaksumista varhaisina kouluvuosina, ja epävarmuus kielimuodon tai -piirteiden käytössä saattaa aiheuttaa ei niinkään sanoman väärinkäsityksiä kuin vääriä mielikuvia, sillä ”– – voi kuulostaa liian keinotekoiselta ja mahtipontiselta, tai toisaalta liian tuttavalliselta, ilman että se olisi ollut puhujan tarkoitus” (s. 13).

Suomi tšekin näkökulmasta

Mitä sitten tehdä? Tätä ongelmaa on vaikeuttanut kaksi asiaa: yleispuhekielen ominaisuuksista on ollut niukalti tutkimustietoa, ja asenteet normien muuttamiseen ovat olleet jyrkät kirjakielen kansallisen symbolimerkityksen tähden: ”Siksi eräiden kielentutkijoiden – – pyrkimykset ns. kirjakielen demokratisointiin, jonka tarkoituksena olisi kirjakielen laskeminen lähemmäs puhekieltä, ovat aina kohdanneet vastustusta, varsinkin maallikoiden keskuudessa (monet pelkäävät, että tietty yksinkertaistuminen ’alentaa kirjakielen arvovaltaa’).” (S. 43.)

Tähän asti kaikki kuulostaa varsin tutulta, niin myös Lehečkován esittämä kannatus kirja- ja yleispuhekielen lähentämiselle. Hän kyllä suosittaa varovaisuutta: ”Kodifikaation muuttaminen on hankala, kallis ja arka tehtävä. Tuskin voi menetellä toisin kuin niin, että ensin hyväksytään rinnakkaisvariantteja ja sitten vähitellen jätetään pois liian kirjallisia muotoja.” (S. 48.) Ensi silmäyksellä Lehečkován kanta voi vaikuttaa identtiseltä mm. kielikysymyksiä käsitelleen sosiologi Klaus Mäkelän esittämän kanssa (ks. esim. Kielikello 2/1986 s. 21).

Mutta suomea hyvin taitava Lehečková kiinnittää huomiota kahteenkin tärkeään seikkaan, joista suomalaiset itse eivät aina tunnu olevan perillä. Suomessa ei ole sellaista todella yhteistä ja yleistä puhekielimuotoa kuin tšekissä vaan puhutun kielen alueellinen vaihtelu on suurempaa (mm. s. 10 ja 32). Ja puhe- ja kirjakielen välillä ”tšekissä on paljon suurempi ero tasoitettavana kuin esim. suomessa” (s. 48).

Suomen puhe- ja kirjakielen suhteita viime vuosikymmeninä pohdittaessa ei ole puuttunut puheenvuoroja, joissa näiden kielimuotojen eroa on juuri suomessa pidetty poikkeuksellisen suurena. Niin kauan kuin laajaa kieltenvälistä vertailevaa tutkimusta ei ole asiasta tehty (mikä olisi hyödyksi kaikkien kirjakielten tutkijoille ja huoltajille), on terveellistä saada lausuntoja niiltä, jotka varmasti tuntevat asian.

Suomi kuulunee kirja- ja puhekielensä eron kannalta Euroopassa keskikastiin – tšekin ohella varmasti ainakin ranskassa tämä ero on selvästi jyrkempi kuin suomessa. Seminaarissa ”Mitä on hyvä kieli?” (Helsingin yliopisto 9.–10.2.1996) tuotiin kuitenkin keskustelussa esiin, etteivät kielimuotojen määrälliset erot muihin kieliin verrattuna ole ongelma, vaan se, kokevatko kielenkäyttäjät erot ongelmaksi.

Mutta kuinka paljon hyvänsä kirjakieltä lähennettäisiinkin puhekieleen, aina löytyy niitä, jotka kokevat jäljelle jääneet erot ongelmaksi. Ja suomen osalta on ainakin vielä kauan vastedeskin aihetta kysyä: ”Kenen puhekieleen?”

Joka tämän kysymyksen todella esittää, tekeytyy tyhmäksi: kukaan ei tosissaan luule, että olisi vaadittu kirjakielen lähentämistä Turun, Tampereen, Kuopion tai Oulun puhekieleen. Kun niin oikeaa puhekieltä, että kirjakieltä pitää siihen lähentää, ei siis ole likikään kaikkien suomalaisten puhuma kieli, ja kun asiaa ajettaessa myös muitta mutkitta sivuutetaan niiden näkemys, jotka Lehečkován sanoin tuntevat tämän ”alentavan kirjakielen arvovaltaa” (suomen puhujia kaiketi hekin?), puhekielen puhe alkaa olla yhtä ehdonvaltainen käsite kuin taannoisen kansandemokratian kansa, jonka ulkopuolelle kävi päinsä sulkea poliittisen tarpeen vaatiessa ketkä hyvänsä.

On helppo naureskella yleisönosastojen täytettä tarjoaville pikkumaisille valittajille, jotka ovat närkästyneitä ”kielemme rääkkäämisestä”. Mutta jos kirjoitetussa kielessä aletaan viljellä taajaan esiintyviä muotoja puhekielen mukaisina, voidaan tuskin välttää kirjoitetun kielemme repeämistä ”kirja- ja uussuomeksi” kirja- ja uusnorjan (bokmål ja nynorsk) tavoin. Murteisiin pohjautuva uusnorja eroaa norjan puhekielestä vähemmän kuin tanskasta kotoistettu kirjanorja; se kehitettiin 1800-luvun puolivälissä, kun uuden normin käyttöönotto ei olisi ollut niin ”hankala, kallis ja arka tehtävä” kuin tämän päivän Suomessa. Tästä huolimatta uusnorja ei vielä puolentoista vuosisadan mentyäkään ole saanut taakseen norjalaisten enemmistöä.

Näihin ongelmiin en lyhyessä kirjoituksessani löydä tyydyttäviä ratkaisuja. Mutta yhden niin olennaisen huomion Lehečková tekee, ettei siihen ole paljon lisättävää (muistutan selvyyden vuoksi uudelleen, että ”yleistšekki” tarkoittaa kirjakielestä poikkeavaa arkielämän yleispuhekieltä, toisin kuin ”yleiskieli” meillä):

”Yleistšekin luonteva käyttö kirjoitetussa viestinnässä on oikeastaan vaikeampaa kuin kirjakielessä pysyminen.” (S. 15.)


Lähde: Helena Lehečková: Tšekin kielimuodot. Helsingin yliopiston slaavilaisten kielten laitoksen raportteja 19. Helsinki 1995. 80 s.

Jaakko Anhava on helsinkiläinen vapaa toimittaja.